Valokuva ja tekijänoikeus

Eilen televisiossa, K-rappu -ohjelmassa, puhuimme plagiaateista. Mukana oli myös kuva ja pari repliikkiä setelistä, johon otetusta Väinö Linnan kuvasta valtio maksoi pitkän pennin. Olen kirjoittanut tapauksesta blogissa aikaisemminkin.

Sanoin että suotta maksoi.

Tapaus sattui edellisen lain ollessa voimassa. Se oli laki oikeudesta valokuvaan (405/61), joka kumottiin vasta kun valokuvat liitettiin tekijänoikeuslakiin 1995.

Asia ei ole yksinkertainen, koska vanhassa laissa valokuvaajalla sanotaan olevan yksinoikeus valmistaa kappaleita kuvasta valokuvaamalla, painamalla, piirtämällä tai muuta tekotapaa käyttäen.

Tekijänoikeuslaissa sanottiin, että tekijällä on tekijänoikeus teokseen. Mutta valokuvalaissa ei sanottu, että valokuvaajalla olisi oikeus valokuvaan. Teos on suojattu, vaikka se olisi romaani, josta on sitten sävelletty ooppera vieraalla kielellä. Valokuvaajalla ei ollut nokan koputtamista, jos valokuvan kohde, kompositio, valaistus ja rajaus siirrettiin esimerkiksi näyttämökuvaksi, elävien ihmisten esittämäksi (tableaux vivantes).

Valokuvaajan oikeutta ei loukannut se, että toinen kurkisti hänen kameransa arvot ja tuli ottamaan hänen jalanjäljissään seisoen toisen samanlaisen kuvan.

Yksinkertaistaen sanottiin, että valokuvaajalla oli oikeus negatiiviin, ja siinä kaikki.

Tämä suoja arvioitiin riittämättömäksi, ja laki muutettiin.

Väitteeni on, että kun kysymyksessä on Väinö Linnan pärstävärkki, valokuvasta ilmenevät kasvonpiirteet ja pään asento ovat lähinnä Väinö Linnan eivätkä valokuvaajan. Ja siten valokuva oli tässä tapauksessa piirtämällä eli taiteellisin keinoin toisinnettavissa. Ja siksi oikeuksia ei ollut loukattu ja valtio maksoi turhaan.

Tuomioistuin arvioi, mikä on valokuvan kappale eli kopio. Ei kukaan erehdy luulemaan seteliä valokuvaksi. Sitä vastoen yksityiskohtaisen tarkasti, mekaanisesti, neliömilli neliömilliltä jäljentäen kynällä tehty piirrustus valokuvasta oli lain tarkoittama suojattu valokuva. Lisäksi tällaisia piirrettyjä jäljennöksiä tehtiin aika lailla - väritettyjä "muotokuvamaalauksia" kaatuneesta sukulaisesta. Sitä vastoin en ole kuullut, että kun aika usein merkkimiehen muotokuvamaalaus tehtiin valokuvan tai valokuvien avulla asianomaisen kuoltua, oikeudellista erimielisyyttä olisi aiheutunut.

Kyntömiehen järki sanoo, että taidemaalarille valokuvasta ei ole ihmeellistä apua elävään malliin verrattuna.

Tämä nyt, jos mikä, vaikuttaa saivartelulta, mutta siinä vanhassa Ojutkankaan jutussa, jonka esittelijänä olin korkeimman oikeuden virkamiehenä toimiessani, kyllä kiinnitettiin myös huomio valokuvan jäljentämiseen ja vapaalla kädellä maalaamisen suureen eroon.

Otin tämän asian uudelleen esiin johdatellakseni lukijan seuraavaan kauhistuttavaan havaintoon. Valokuvan oikeussuoja on jälleen vanhentunut. Sen tekivät digitaalikamerat.

Ainakin paremmilla kameroilla magneettinen "kuva" on aihio, jota kuvaaja tai joku muu voi helposti muunnella hyvinkin paljon - rajausta, valotusta ja jopa kompositiota. Henkilön poistaminen ryhmäkuvasta onnistuu mm. minulta kuvankäsittelyohjelmaa käyttäen.

"Valokuva" voi olla videokameralla kuvattu ruutu tai videotallenteesta irrotettu ruutu.

Kuvien digitaalinen manipulointi on tavallista ja monissa tapauksissa suotavaa - poistetaan esimerkiksi valtiomiesvierailua esittävästä pressikuvasta jokin täysin tarpeeton kaljapullo kadulta.

Kiusallista on, että "alkuperäisen" kuvan osoittaminen tai löytäminen voi olla hyvin vaikeaa.
Kuva voi olla komposiitti eli se on ehkä yhdistetty useasta eri aikoina otetuista kuvista - etuala ja tulipalo on kuvattu eilen mutta taivaanranta ja auringonlasku kuukausi sitten.

En keksi muuta järkevää ratkaisua kuin metadataan turvautuminen. Kamerat tallentavat kuvaanerinäisiä tietoja. Ehkä olisi oikeuskäytännössä lähdettävä siitä, että oikeutta valokuvaan on turha vaatia, elleil pysty metadata avulla tai muutoin osoittamaan olleensa valokuvaaja.

Meneillään on siis prosessi, jossa "valokuvista" on tullut julkaistavien kuvien raaka-ainetta.

* * *

Samassa televisiokeskustelussa minulta kysyttiin, että olenko tekijänoikeudellinen tuholainen, jonka mielestä köyhät tekijät olisi pakotettava kyykkyyn.

Sanoin lyhyesti etten ole.

Olen tekijänoikeus-reformisti.

Tunnen henkilöitä - etenkin edunvalvontajärjestöjen puolelta - jotka ovat fundamentalisteja.

He toistelevat Raamatun lausetta, että työmies on palkkansa ansainnut eli että tekijälle kuuluu korvaus teoksesta.

Minä sanon että niin on ja kyllä kuuluu, mutta miten suuri korvaus.

Tietääkseni maailmassa on ollut kohtalaisen kauan puhetta siitä, että kultakin olisi vaadittava kykyjen mukaan ja kullekin annettava ansion mukaan.

Jakoperusteista ei ole viimeksi kuluneiden 2 500 vuoden kuluessa päästy edes alustavaan yksimielisyyteen.

Työmies on palkkansa ansainnut. Joidenkin mielestä palkka on kuula kalloon, toisten mielestä paljon rahaa, ja kolmansien käsityksen mukaan kanssamääräämisoikeus yrityksen asioissa.

Useinkaan ei tapaa ihmistä, jonka mielestä yhteiskuntamme, tämä Suomi olisi oikeudenmukaisuuden ihmemaa. Ennnen tunsin ihmisiä, jotka näkivät oikeuden olevan toteutumassa Neuvostoliitossa tai DDR:ssä, ja sitten oli sellaisia, jotka pitivät Yhdysvaltoja tässä mielessä esimerkillisenä valtiona.

Kovin ovat menneet hiljaisiksi näiden ajatusten entiset edustajat. Jotenkin tulee mieleen kusi sukassa. Vähän niin kuin Ruotsin maolaiset, tyyppiä Jan Myrdal, jotka uskoivat puhemies Maon löytäneen maailmankaikkeuden arvoituksen ja kirjoittivat tavattoman tohkeissaan kiinalaisista kylistä, jossa kaikki on niin hyvin,mm niin ihmeen hyvin.

Kun tekijänoikeus on muuttunut suurteollisuudeksi, tekijät ovat mukana suurteollisuudesta ja romanttiset haihattelut hauraista taitelijasieluista on unohdettava.

On nähtävä, että tekijän vihollinen ei ole ahne yleisö, vaan lähinnä tekijän sopimuskumppani, kuten tuottaja, kustantaja tai tekijänoikeusjärjstö.

Yleisön käyttäytymistä ohjaa kysynnän ja tarjonnan laki. Teoksia ei kopioida pahastikaan, jos niitä on saatavissa houkuttelevaan hintaan vaivattomasti. Harva kulkee kaupoissa varastelemassa kilon pusseja kuivattuja herneitä, koska ostamisesta on vähempi vaiva.

Tekijäjärjestöjen vaatimukset ja valitettavasti lainmuutokset edustavat kovin usein ajattelua, jonka toimimattomuus kävi selväksi 1700-luvun jälkipuoliskolla. Valtiovalta ei todellisuudessa mahda paljon hinnoille. Jos valtio määrää monopolin, jonka mukaan vain tekijät ja heidän valtuuttamansa saavat hinnoitella teoskappaleita, seurauksena on salakuljetusta.

Tämänhetkinen lainsäädäntö on kieltolaki, joten ei ole kumma että pirtuveneitä liikkuu kyberavaruudessa.

Muutoksen ovat niin tavattoman suuria koko elinkeinotoiminnassa. Liikeyrityksille ahneet omistajat ovat joskus suurempi ongelma kuin kilpailijat tai asiakkaat. Sitä esiintyy yhä enemmän: osingonjanoiset omistajat himoitsevat keinotekoisesti kohotettuja kursseja ja ulosmittaavat siten yritykseltä pitkäjänteisen kasvun mahdollisuudet.

Mikael Lilius ei pääse taivaaseen. Hän on yksi niistä, joka väittää, että liikkeenjohtajien tehtävä on tuottaa omistajille mahdollisimman paljon voittoa.

Se ei ole totta. Se ei ole oikea vastaus edes kauppakorkeakoulun tentissä. Ensimmäinen tehtävä on pysyä hengissä myös huonojen vuosien yli.

Tämä sama on tekijänoikeuden ohjelma.

Nyt on keskityttävä kehittämään sopimussääntöjä, joita laissa on hätkähdyttävän vähän. Kaikki aika on pantu kuvitelmiin voitonjaosta (prosenttipalkkio), vaikka mitään voittoa ei ole näköpiirissäkään.

Huomio on kiinnitettävä työoloihin ja globalisaatioon. Työolot tarkoittaa niitä olsouhteita ja välipuheita, joiden varassa taiteilijat, kirjailijat ja muuta vastaavat harjoittavat toimintaansa. Globalisaatio tarkoittaa, että viihdebisneksen Kiina-ilmiö on jo toteutunut, mutta lehdet eivät siitä kirjoita.

Tämän halusin sanoa mutta tämänkään jälkeen en vaikene.