Vaikenemisen salaliitosta

Yhdistän kaksi viikon teemaani ja viittaan Markku Jokisipilän blogiin ja hänen kirjoituksensa kommentteihin.

Eilen kysyin retorisesti, miksi kirjoittaa. Rehellinen vastaus on: koska vaikeneminen olisi suurempi synti.

Nyt on nähtävissä sellainen taktinen väistöliike, että puhe arki-stalinismin hirvittävyydestä ja puhe Maon todellisesta toiminnasta johdatellaan natseihin ja hakaristeihin. Ja kun puhutaan Hitleristä, päästään puhumasta Stalinista ja Maosta, saatika siitä kasvottomasta pahasta, joka saattaa olla lyömässä laudalta näiden herrojen kootut teokset tässä ja nyt, ympärillämme.

Lähi-itä tulvii Hitlerin ja Stalinin eteviä oppilaita. Pol Pot ehti hänkin esitellä Kamputseassa todellista kommunismia.

Jokisipilä julkaisi tenttivastauksen, jolle annan vanhempana historian tohtorina arvosanan "hyvä".

Mutta se oli vain tenttivastaus.

Stalinin järjestelmän äskettäiset tihutyöt ovat ihmisten ja perheiden eläviä muistoja. Niitä ei kysytä tentissä eikä ylioppilaskirjoituksissa.

Stalin tappoi muun muassa minun isänpuoleiset sukulaiseni. Se ei ole menneisyyttä eikä "historiaa". Ne ihmiset olivat suomalaisia, karjalaisia ja pieni määrä heidän jälkeläisiään on tässä ja täällä.

Stalin vei Suomelta Karjalan ja aiheutti valtavasti sellaisia kärsimyksiä, joita me emme olisi osanneet itse itsellemme aiheuttaa. Suunnitelmissa ollut kansanmurha jäi toteuttamatta suomalaisten odottamattoman menestyksellisen sodankäynnin takia.

Stalin eli Neuvostoliitto aiheutti Jatkosodan ja pakotti meidät Hitlerin liittolaisiksi. En ole ikinä nähnyt yhään järkevää vaihtoehtoa Rytin ja kumppanien toiminnalle ja suuntautumiselle 1940, loppuvuodesta.

Esitetyt vaihtoehdot ovat yhtä järjettömiä kuin ajatus Talvisodan välttämisestä kohtuullisilla myönnytyksillä. Jartsevin neuvottelukosketukset otettiin yli vuotta ennen Stalinin ja Ribbentropin sopimusta. Myönnytysten aika oli Moskovassa syksyllä 1939 ohi.

Putin omaksuu tämän hetken vientitulojen turvin stalinia muistuttavia äänenpainoja puhuessaan Baltian maista ja Suomesta.

Näistä asioista on keskusteltava siksi, että meillä kaikilla on yksi yhteinen huoli: voimmekko mitenkään estää, ettei tämä poliittinen kasvihuoneilmiö toistuisi? Voimmeko rajoittaa diktaattorien päästöjä?

Haluan sanoa hyvin painokkaasti, että Yhdysvallat on tinkinyt kanslaisvapausista järkytävän paljon vuode 2001 jälkeen, mutta sitä ei haluta tunnustaa todeksi eikä siitä saisi edes puhua.

Ei se ole mahdotonta, että seuraava Stalin tulee USA:sta, tai että sieltä tulee seuraava Gorbachov ja että saamme vielä todistaa liittovaltio romahtamista.

En esitä tässä poliittista analyysi kun en ehkä edes osaisi. Kolme 1900-luvun diktaattoria ovat kuitenkin samaa sakkia eräiden amerikkalaisten poliitikkojen kanssa yhdessä asiassa, ihmisten halveksimisessa.

Meille tuo aatesuunta on tunkeutunut liike-elämän, liikkeenjohtajien kautta. Eräiden. En tarkoita Ollilaa enkä edes Liliusta. Tarkoitan sitä ahneutta, jonka kultti meillä raivoaa ja joka antaa ymmärtää, että raha (tai kansantalouden kasvu) on tärkeämpi kuin ihmiset.

Diktaattorit olivat oivaltaneet sen asian, jonka markiisi de Sade muotoili kirjallisuudessa - ettei ihmisellä ole arvoa eikä hänen hengellään väliä. Oivallus on oikea. Olen ollut itse tuomarina jutussa, jossa murhamies sanoi, että "se on sen oma syy, ketä kuolee".

Ihmisen arvo ja luonnon arvo on postulaatti. (Tässä voisi sanoa myös aksioma.) Se on oletettu, otaksuttu lähtökohta, johon todistelu perustuu. Sitä ei voi todistella. Aksiomaattisessa järjestelmässä, kuten geometriassa, oletetaan ja määritellään piste, suora jne.

Natsi-ideologia ei syntynyt tyhjästä eikä Stalin ollut kommunisti. Sellainen ei ollut myöskään Lenin. Lukekaa "Valtio ja vallankumous" tai jokin muu vastaava Leninin teos. Ei niissä tavoitella tasa-arvoa, vaan proletariaatin diktatuuria.

Kaikinpuolista hyvää tavoittelevia liikkeitä oli esimerkiksi keskiajalla ja muutenkin paljon ennen 1800-luvun alun utopistisosialistien esiinmarssia. Vaikka bolshevismi ja möhempi leninismi-marxismi käytti tällaisiakin iskulauseita, ne eivät ole miltään osin uskottavia.

Hitlerin ja Stalinin henkinen isä oli sama mies kuin Snellmanin - Hegel. Ja Hegelin suuri esikuva oli Platon, joka esitti paljon muun ohella sangen "fasistisia" ajatusmalleja mm. "Valtiossa".

Hegel sanoi, ettei yksilöllä ole oikein väliä verrattuna kansaan ja valtioon. Valtio on oleva objektiivisen hengen toteutunut muoto.

Hyvä ajatus ja paljon perää. Mutta tästä ajattelun maastosta - ei Kantista ja hänen postulaateistaan - sikisi Marxin ns. vasemmistohegeliläisyys ja esimerkiksi se rotuoppi, jonka eräs varhainen versio esiintyy Nietzschen kirjoituksissa ali-ihmisestä (Untermensch) ja orjamoraalista.

Tähän on turha tarttua. Se on tiedossa, että natsit lukivat Nietzscheä valikoivasti, mutta kyllä vahvemman vallankäyttäjän oikeus keksiä uusi moraali on varsin sopiva ajatus sekä natsien että Neuvostoliiton kaaderien tarkoituksiin.

Hitler oli sensaatiomainen lahjakkuus ihmisten tunteiden manipuloijana. Vaikka hän oli perinteisin mitoin älyllisesti keskinkertainen ("Taisteluni"-kirjasa päätellen) ja luultavasti ainakin sotakokemuksiensa rampauttama rikollinen, hän sai paljon kannatusta.

Television dokumenttiohjelmaan taltioitu Hitlerin puhe Rytille ja Mannerheimilla oli järkytys - hän puhui aivan asiallisesti, niin kuin saksalainen toimitusjohtaja konkurssin uhatessa.

Stalin osasi olla hurmuri, vaikka esitti sitä roolia harvoin. Muuan Urho Kekkonen kuvasi radiopuheessaan 1953 uskottavasti, miten tenhoava henkilö tämä aikakauden johtava nero oli.

Lenin oli hulluksi tullut kellarirotta, huono juristi, taitava jakobiini, Robespierren läpilyöntikappale, Trotskin hyödyllinen apulainen.

Neuvostoliiton suuret ansiot toisessa maailmansodassa mainitaan Jokisipilän artikkelissa seikkana, joka on luonut hyvää tahtoa. Neuvostoliitto oli sodan voittajia, mutta se ei todista, että sotaa olisi käyty hyvin. Päin vastoin maa kylvi oman tuhonsa siemenet tolkuttoman huonolla sodankäynnillä, menettei oman johdon taitamattomuuden takia miljoona sotialsta ja miljoonia siviilejä ja säästyi Leningradi ja Moskovan menetykseltä vanhanaikaisen ja epä-stalinilaisen kansallisen innostuksen ja "talvisodan hengen ansiosta". Stalinin ja hänen marsalkkojensa sodankäynnistä ei nyt tule mieleen ainuttakaan ammatilisesti korkeatasoista saavutusta - paitsi ehkä Valkeasaaren läpimurto 1944.

Sitä vastoin jälkipeleissä Koba, tämä Teräsmiehen nimen ottanut maantierosvo, oli pistämätön. Churchill näki hänen lävitsee mutta oli voimaton ja Roosevelt alkoi tehdä kuolemaa.

Kevyitä puheita raskaista asioista. Myös nämä minun puheeni.

Aidosti harrastuneille suositelen Karl Popperin kirjaa "Avoin yhteiskuna ja sen viholliset". Alkueos on perinpohjaisempi.