Ketvel

Kirjan nimi on "Hevosmiehiä ei enää ole" ja sen on kirjoittanut Urho Ketvel. Luin sen neljännen tai viidennen kerran. Se ilmestyi 1980 ja silloin tiedettiin, että kirjoittaja oli sijoittunut Otavan tuloksiltaan tavattoman onnistuneessa "Kertomus elämästä" -kilpailussa salanimellä, ja kirja julkaistiin. Olisiko se ollut "Yksi päivä Toivo Hyytiäiselle".

Minua nyppii, etten löydä tekijää, vaikka tuo Ketvel lienee oikea nimi. Lähteissä esiintyy sama nimi, enimäkseen luonnonfilosofian yhteydessä.

Olen tavannut miehen; mielestäni hän oli minua paljon vanhempi.

Kirja tuntui ensimmäisellä, toisella ja kolmannella lukukerralla hyvin nautittavalta kansanelämän kuvaukselta, joka oli toteutettu uhkarohkealla tekniikalla. Kaksi kunnalliskodin eli vaivaistalon hoidokkia juttelee, muistelee, 1930-luvun alussa.

Hevosmiehiä ei enää ole.

Ja hevosmiehet ovat eri miehiä, niin kuin Hauta-Heikki ja Haukka, jotka ovat jo vuosikymmeniä syöneet hiekkaa kiviaida takana.

Ja on Liinu, Haukan tytär, joka hänkin sai viettää monta vuotta laakin lyömänä. Ja on vähän koko kylä. Ylimalkainen sijainti Mikkelistä Pohjoiseen. Puhujien miehuusaika on aikaa ennen maailmansotaa. Toinen tarinoi hevosen matkan myyntinsä, joka venähti Viipuriin ja Pietarsaareen eli Pietariin.

Se tuntui kirjalta, jossa oli kuitenkin sanotu vähällä hyvin paljon.

Jokseenkin ainoat vielä elävät henkilöt vaarien näköpiirissä ovat Luttutissi eli kunnalliskodin johtajatar, ja Ryynänen, maakunnankuulu häntämies, joka vilahtelee maisemassa ja ajatuksissa.

Tämä lukukerta, jonka tarkoitus oli palauttanut mieleen sanontoja, mielellään ruokottoman puoleisia, käänsi maailmankirjani nurin.

Tämä yhden (kahden - kolmen) kaunokirjallisen teoksen kirjoittaja on taitavimpia, mitä sotien jälkeen on nähty.

Tekniikka onkin se, että koko juonikuvia selityksineen on jätetty tarinan ulkopuolelle kuin muurahaisen ulkoinen tukiranka. Jaaritteluista rakentuu kuva, joka on aivan toinen kuin kummankaan äänessä olevan kertojan välittämä.

Ytimessä on toisen nimettomän kertojan Liinun, siis sen Haukan tyttären, miehen pitkän poissaolo aikana hankkima huorilapsi.

Lukija huomaa lopuksi, että siittäjä eli oikea isä on tämä juttukaveri, joka ei myönnä asiaa missään vaiheessa. Sitä vastoin käy ilmi, että hän on autellut perhettä vaikeasti selitettävällä tavalla.

Selitykset kääntyvät tuomioiksi. Suurta kiitosta saavat ihmiset, kuten nyt Seppä-Villa, osoittautuivat todella brutaaleiksi ja toisista piittaamattomiksi väkivaltaihmisiksi. Kertojan "pieni" väkevien maistelu osoittautuu holtittomaksi juopotteluksi, jonka hinnan maksaa tietysti perhe.

Siis Ibsenin - Tshehovin mallinen tarina elämänvalheesta, mutta kokonaan ilman loppuselvitystä.

Lukija tietää nyt, että näitä epäoikeudenmukaisuuden kertomuksia on maa täynnä. Samalla anekdootilta on väännetty niskat nurin. Lukija kuvittelee lueksivansa jotain hauskaa, mutta saa suoniinsa karvaan viisauden.

Voi olla, että kertojien tietämättöyyden korostaminen on vähän liiallistakin - että mahtaa olla iso joki se Jordani, kun kaikki ovat sen toiselle puolelle könyämssä, ja etä ei tainnut olla siellä Siioissa pahemmin hevosia, kun se ajeli se puusepän poikakin vain aasilla, joka lienee jonkinlainen hevonen.

Tulos on kirjallinen teos, joka ei pyri ymmärtämään eikä oikeastaan edes paljastamaan, vaan tuo näkösälle sen, mitä nykyinen paras sosiologia ja historianfilosofia (kuten Bruno Latour) kuvailevat helppojen vastakkainasettelujen kuolemaksi.

Kervelin (tai Ketveleen) kulttuuriantropologiassa toteutuu luonnon ja yhteiskunnan samanlaisuus eli juuri se, minkä "moderni" luuli selvittäneensä.

Ja lukija käsittää, että tää luontodiskurssi ja tiedediskurssi ja yhteiskuntadiskurssi ovat sellaista vallankäyttöä, ettei niiden valhellisuus hahmota muualta kuin vaivaistalolta, haudan partaalta.

Merkillinen kirja. Ja jokseenkin kaikki näennäistapahtumat, kuten Vapaussota, on poistettu tarinasta

Taidanpa lukea sen taas kerran lähiaikoina ja katsoa samalla, millainen on novellikirja "Hännälle astuttu koira".

Mutta en tiedä mitään samanlaista Suomen kirjallisuudessa - ei edes Haanpää eikä Lehtonen, jotka ovat siltikin modernin muutoksen kuvaajia tai kieltäjiä.

Mutta hevosmiehiä ei ole enää (eikä ole koskan ollut). Eikä ole Liinua, jonka kertoja juovuspäissään toimitti vaivaistaloon, kun laaki oli lyönyt toisen kerran. Ja tarinan musta peto, naapuruston hallelujaa-henkinen akka, on se suuri hyväntekijä.