Stirred by Bond

Tunteisiin on uskottava. Musiikin kuunteleminen ja siis ostaminen liittyy varsin vähän järkeen.

Järjettöminä tuotteina pidän musiikkia ja tarinoita. Maalaustaide on lähempänä keskushermostoa. Käsitän että siitä voi tulla hulluksi ja että sillä voi parantaa vointiaan, etenkin Cézannella. Amsterdamin van Gogh -talo aiheuttaa ainakin minulle vaikean juoppohulluuskohtauksen. Siellä käytyään, käveltyään sitä kaltevaa lattiaa niiden maalausten alla, sitä istuu päiväkausia hotelissa hikoillen ja vapisten ja pelaten äkillisiä ja äkittömiä ääniä.

En ymmärrä, miten rikki kulunut ja puhki köyhtynyt maa, nimittäin Iso-Britannia, tuotti sotien jälkeen ensin ennen kuulumattoman musiikin; Beatlesit olivat oikeasti juntteja Liverpoolista toisin kuin amerikkalaiset vastineensa, jotka olivat enimmäkseen college-poikia tai ainakin roikkuivat campuksilla. Jalkapallosta tuli Yhdysvaltain raivokkaasta eristymisestä huolimatta rahassa mitaten maailman viihde numero yksi. Sekä brittiläinen että etelä-amerikkalainen jalkapallo olivat hampuusien ja jätkien harrasteita, joissa oli sekin hyvä puoli, että pääsi potkimaan puolitekoisesti (half-assed) palloilevia koulu- ja yliopistopoikia munille. On aika turha kysyä, mistä jalkapallohuligaanit tulevat. He ovat jalkapalloilun ydintä.

Ja Iso-Britannia tuotti James Bondit. En tiedä tarkkoja lukuja, mutta samaan aikaan kun Hollywood muutoin takoi päätään seinään suurtuotannoilla ainakin osittain eurooppalaisilla rahoilla ja kertomuksilla tehtiin elokuvia, jotka ainakin vielä eilen illalla olivat kaikin puolin kestäneitä "klassikkoja".

Toisin sanoen Englanti tuotti tarinan, jonka kuolemaa Ranskassa alettiin kateellisesti selittää samaan aikaan. Eihän se mihinkään kuollut.

Bondit ovat aika puhtaasti kansansatuja. Ian Flemingin nimen voisi poistaa kirjojen kansista. Tai ehkä ei kumminkaan. Niin monet hyvät tarina ovat kansansatuja.

Eilisessä "Elät vain kahdesti" -pätkässä Englannille ja englantilaisuudelle annettu mieletön asema hullujen Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välissä oli kaikkein mielenkiintoisinta. Poliittisesti ja taloudellisesti maa oli vapaassa pudotuksessa, joka kieltämättä päättyi thatcherismin aikana tai siitä huolimatta.

Englantilainen sotilasvakoilu on ollut osa mielikuvamaailmaamme noista ajoista asti.

Sekin on kummallista. Todellisuudessa englantilainen vakoilu eteni möhläyksestä toiseen ja sodan aikainen "M", Sir Stuart Menzies, tuntuisi elämäkerroista päätellen olleen vaarallinen idiootti. Yliopistot tulvivat Neuvostoliiton hyväksi vakoilevia, kuten Philby ja hänen pikku ystävänsä. Aikaansaannokset miehitetyssä Euroopassa jäivät vaatimattomiksi.

Bondeissa ei koskaan viitata salakirjoitukseen eikä ydinaseen suunnitteluun. Näissä asioissa britit olivat edelläkävijöitä. Siitä amerikkalaiset eivät mielellään puhu. "Enigman" viestien avaaminen Bletchley Parkissa Turingin ja kumppanien voimin oli suursaavutus. Oikeastaan Englanti kunnostautui tietotekniikan suunnittelussa vielä pitkään sotien jälkeen, kunnes valtikka siirtyi Bostonin seudulle ja siitä Piilaaksoon. Mutta vielä on yliopistoissa kovia poikia ja tyttöjä.

Luulen että ilmapiiri selittää jotain, ja sukupolvet niin ikään. James Bondin "esikuvista" löytyy Wikipedian lisäksi paljon arvailuja; kirjallisuutta tehdään varastamalla tai oikeastaan näpistelemällä kaikenlaista, ja kirjoittajan sammakkomaisesti pullistunut itsetunto panee sijoittamaan tarinan sankariin toive-minän piirteitä. Niin kai tässäkin.

Romaanien ja elokuvien Bond oli kuitenkin toisin kuin kirjoittajansa sotaa käymätön mies.

Englantilaisuuden miellyttävimpiä puolia on aito välinpitämättömyys ja ylimielisyys muita ihmisiä kohtaan. Kadulla ja kaupoissa on hauska liikkua, kun ketään ei oikeasti kiinnosta. Peritty muodollinen "hyvä käytös" tekee asioinnista helppoa silloinkin kun asioi paatuneiden roistojen kanssa. Tiedän mistä puhun.

Bondin erikoinen seksin ja sadismin yhdistelmä osoittautui vetonaulaksi, kun Sean Connery osasi panna kielen poskeen tai jonkin leidin poskeen oikealla hetkellä.

En raatsi kehottaa ketään tutustumaan sotilasvakoilun historiaan, sillä se on liian kova pala. Monet kirjoittajat ovat tuottaneet salaamismääräyksien ja kirjoittajan luonnevikaisuuden takia täysin tai enimmäkseen epäluotettavia kirjoja, joilla on silti usein luotettavan näköiset kannet.

Fleming ja hänen ystävänsä, eilisen leffan epäonnistunut käsikirjoittaja Roald Dahl eli suuri kuuluisuus omalla voimallaan, räpistelivät sodan aikana toisarvoisissa tiedustelutehtävissä. Ja kun heistä ei ollut märkiin ulkotöihin, he rupesivat kirjoittamaan.

Aivan - "Elät vain kahdesti" -elokuvan käsikirjoittaja on sama Roald Dahl, jonka suomalainen lukija tuntee makaabereista kertomuksista, ainakin kokoelmasta "Rakkaani, kyyhkyläiseni".

Elokuvan katsottuaan miettii, kumpi floppasi pahemmin, skenaristi vai ohjaaja. Mutta siitä erikoinen tämä elokuva on, että vaikka se on naurettava, sen katsoo kerran toisensa jälkeen. Aikuinen katsoja suhtautuu niin kuin pieni lapsi, joka haluaa, että hänelle kerrotaan taas kerran se sama tietty iltasatu, ja kieltämättä sota- ja vakoiluelokuvien virrassa James Bondin lähin vertauskohta onkin Porsas Urhea.

Vuosina 1988 ja 1989 tingimme hitusen snobismistamme ja uhrauduimme matkustamaan talvella Kanarialle, Los Christianos-nimiselle paikkakunnalle. Ajatus oli oivallinen. Menen sinne tai oikeastaan Americasiin taas pian. Mikä voittaisi väärentämättömän turismin ja täydellisen keinotekoisuuden? Ja kun siellä on Las Canadas ja Teide! Heikki kiipesi Teidelle vanhan hengenvaarallisen kaapelihissin aikana huipulle asti.

Äiti ja lapsi toimivat kuten Kanarialla kuuluu. Minä ilahduin, kun löysin luultavasti maakunnan ainoan kirjakaupan, johon turistit näemmä olivat purkaneet matkalukemisiaan. Valikoima oli siis täysin hullu.

Sieltä ostin Sir William Stephensonin elämäkerran The Man Called Intrepid. Kiusallisesti kirjoittajan nimi on William Stevenson. (Näppäilyni on ollut viime päivinä sitä ja tätä, kun otin ja kaaduin liukkaalla lumella niin että käsi ja selkä on kieltämättä kipeä, mutta toinen on siis "ph" ja toinen "v".)

Stephenson oli luultavasti todellisuudessakin Churchillin suosiossa ja luultavasti hän todellisuudessakin toimi yhdessä amerikkalaisen asianajaja William "Wild Bill" Donovanin kanssa, joka perusti OSS:n eli myöhemmän CIA:n.

Mutta paljon on epäselvää ja aina hämärämmäksi tulee, kun etenkin amerikkalaiset ovat ryhtyneet avaamaan salaisia asiakirjoja.

Bill MacDonald on kirjoittanut 2001 henkilökohtaisen ystävyyden ja jonkinlaisen tutkimuksen pohjalla kirjan The True Intrepid, Sir William Stephenson and the Unknown Agents.

Stephensonin ympärillä on jotain sellaista, mikä siirtyi Bondeihin. Siis muutakin kuin kädenvääntöä SMERSHin kanssa (Smjort Spionam - aikanaan OMON).

Tämä siis vihjeinä lukijoille. En jaksa uskoa, että asioista saataisiin selvää, eikä siinä ole mielestäni tolkkua lainkaan, että Bondeille haetaan esikuvia ja kontekstia, koska minulle henkilökohtaisesti riittää satiirinen eli pilkallinen suhtautuminen auktoriteetteihin, etenkin amerikkalaisiin ja neuvostoliittolaisiin.

Tulisi nyt se uusin Bond pian DVD:lle, kun en nykyisin oikein jaksa rampata leffassa. Ainakin näyttelijän valinta vaikuttaa täysosumalta.

Daniel Craig on naamaltaan ja olemukseltaan Kuin Vladimir Putinin kauan kadoksissa ollut kaksoisveli.