Sivun näyttöjä yhteensä

28. helmikuuta 2007

Oli elämä

Pennsylvaniassa toimi sekatavarakauppiaana puhelias ja erikoinen italialainen, joka väitti olleensa monessa mukana.

Kauppa teki konkurssin. Liikaa myyntiä "kirjalle" eli velaksi.

Kauppias ja hänen napakka ja taitava vaimonsa palasivat New Yorkiin ja panivat pystyyn Amerikan mantereen ensimmäisen oopperaesityksen ilmoitettuaan italialaisseurueelle, ettei maassa ole tiettävästi kuin yksi oboen soittaja.

Muutenkin käsitys hienostuneista huveista oli myös Yhdysvaltain itärannikolla sama kuin muistamani Suomen eräissä osissa - lopuksi tunti tappelua.

Lorenzo Da Ponte syntyi 1749 ja kuoli 1838 ja saavutti ankarasti tavoittelemansa kuolemattoman nimen kirjoittamalla libretot Mozartin kolmeen oopperaan, Figaron häihin, Don Giovanniin ja Così fan tutteen. Wienissä ja Lontoossa hän oli ollut mukana vähintään tekstitohtorina kymmenissä tuotannoissa, koska hän oli sellainen mies, että hän tiesi tarkoin, mistä toisesta oopperasta voi varastaa tähän oopperaan hyvin istuvan aarian, tai miten karsia tolkuttomasta tarinasta sellainen, että sen voi esittää käytettävissä olevin voimin.

Tolkkuahan libretoissa ei yleensä ole.

Hän oli köyhä jätkä Venetsiasta, syntyperältään juutalainen, sangen muodollisesti katolinen pappi eli abbé, joka muuten siis ei tarkoita apottia ja aika poika naisten metsästäjänä.

Runontekijänä ja riimittelijänä hän oli samanlainen luonnonihme kuin vanhempi aikalaisensa Monostatos, eli pystyi kirjoittamaan vaikka maitokaupan ostoslistan käyttäen terza rimaa, ja yhdenkin kerran täysin virheettömän ja taidokkaan sonetin reippaasti alle puolen tunnin maksuhaluiselle aatelismiehelle, jonka gimmakaveri halusi sellaisen.

Ei siinä kaikki. Hän oli hyvä libretisti, tavattoman hyvä. Don Giovanni, sinänsä hyvin tunnettu aihe (Tirso de Molinas "El burlador de Sevilla" jne.)

Anthony Holden on Englannin johtavia musiikkikriitikkoja (Observer). Verkossa on hänen tekstejään vaikka mitkä määrät. Oikeasti hyvä: kertoo teoksista ja esityksistä käsitettävästi.

Hänen sanotaan olevan yksi aikakauden huomatuimmista elämäkerran kirjoittajista; da Ponten uusi elämäkertateos osoittaa, että hän osaa senkin vaativan ammatin hyvin.

Pari vuotta sitten hän piti vuorotteluvapaata ja toimi vuoden ammattimaisena pokerin pelaajana USA:ssa ja kirjoitti kirjan. "Big Deal" saavutti toisten ammattilaisten tunnustuksen ja osoitti, että pokeri on vaativa taide, aivan kuten ooppera.

Erinäisten sukulais- ja muiden suhteiden takia olen auttavasti selvillä suomalaisen oopperan hallintoasioista 1920-luvun alusta, jolloin Boreniusten asianajokonttori ryhtyi hoitamaan erinäisiä juristia vaativia tehtäviä ja siinä sivussa etenkin taiteilijoiden veroasioita. Oopperatalon aikaansaamisessa oli melkoinen vääntö, mutta syntyi se sitten, puolen vuosisada meinaamisen jälkeen.

Hallinnon riidat, mielenosoitukset ja Mikko Frankin mielenliikkeet tuovat mieleen Meksikon kevätkapinat. Rettelöinti ja umpimähkäinen ammuskelu ikään kuin kuuluu vuodenkiertoon. Ruumiita tulee. Nimiä sammuu ja syttyy. Joskus joku paukahtaa hulluksi kesken kaiken.

Ooppera on perinteisesti suomalaisen yleisön leppymättömän vihan kohde, herrojen kotkotuksia, johon mätetään veronmaksajien rahoja. Taidemuotona sitä pidetään naurettavana. Perusasenne on sama kuin muinoin sarjakuvassa "Vihtori ja Klaara" - jos eukko pakottaa aitioon, niin voihan siellä käydä kuorsaamassa, vaikka rampeissa kiljuvat pyylevät henkilöt häritsevät tätä sinänsä kiitettävää ja liikemiehelle luonnollista toimitusta.

Suomalainen karvalakkiooppera on kumminkin vanha ilmiö. Jo "Kaarle-kuninkaan metsästys" vetosi etevästi yleisön alempiin tunteisiin, ja sitten "Pohjalaisia" nostatti kansallisia tunteita. Juuri kun ikätoverini ja tuttavani olivat tuominneet oopperan turhaksi ja kalliiksi taiteeksi, tulivat "Ratsumies", "Viimeiset kiusaukset" ja ne muut, eikä bussilastien vyöryminen Savonlinnaan osoita minkäänlaisia ehtymisen merkkejä. Martti Talvela, Jorma Hynninen ja Carita Mattila tunnetaan ja hyväksytään jopa Jaskan Snagarilla, ja lukuisat ulkomaalaisten kehumat solistimme, sellaiset kuin Matti Salminen ja Soile Isokoski, herättävät hämmennystä jopa taksikuskeissa. Eihän heistä nyt voi puhua samana päivänä kuin esimerkiksi kansainvälisistä jalkapalloilijoista, mutta aina välillä kuulee tosi miesten miettivän, että minkähänlaiset pillit olisi sääristä saanut, kun pääkin noin soi.

Da Ponte oli kyky, joka nykymaailmassa olisi voinut kiinnostaa sekä Salaisten elämien että Kotikadun tuottajia. Hänellä oli rautainen kyky nähdä, miten tarinaa on kuljetettava ja mikä kaikki voidaan pyyhkiä tarpeettomana ja liian kalliina pois.

Holdenilla on brittinä hiukan erikoinen näkökulma. Englantilaiset olivat keksimässä ja kehittämässä suurta musiikkia (Purcell, Tallis ja niin monet muut), mutta näennäisesti he eivät olisi uusimpana aikana suuremmin kunnostautuneet alalla. Vaikka olihan heillä Britten.

Oopperassa ja oikeastaan koko isossa musiikissa oli saksalainen, italialainen ja venäläinen perinne ja siinä välissä vielä ranskalainen. Runsaat sata vuotta sitten seurassa kuin seurassa sai aikaan käsikähmän ottamalla puheeksi Wagnerin ja Verdin ansiot. Molemmilla oli hyvin kiihkeät kannattajat ja vastustajat. Koska jalkapalloa ei ollut oikeastaan keksitty, ooppera oli myös huligaanien suosiossa ja moni vilpitön matkamies kertoo muistelmissaan, miten voimillekäypää oli kuunnella oopperoiden iskusävelmiä, aina ja kaikkialla ja koko ajan. Perinne jatkuikin kauan - Puccini kuoli vasta 1924 ja Mascagni kaatoi kuppinsa vasta 1945.

Mutta USA oli kehittänyt musikaalin ja Englanti "musiikkinäytelmän", siis sellaisen kuin Adrew Lloyd Webber, jonka oopperan kummitus on kai jo esitetty kymmenen tuhatta kertaa siinä samassa teatterissa, jossa Da Ponta pyöri Taylor-nimisen kelmin johdolla.

Taisin kirjoittaakin, että katsoin alkujaan restauroinnin takia "My fair lady" -elokuvan uudestaan tässä taannoin ja olin aivan ylitsevuotava. On se niin hienoa viihdettä eli taidetta, ja siis syvästi anglosaksista, irkun antiikista anastama stoori, jenkeissä muodosteltuna ja päärooleissa kaksi brittiä (Audrey Hepburn ja Rex Harrison).

Mozartin ja da Ponten yhteistyöstä esimerkiksi "Figaron häiden" kaksi Cherubinon aariaa ja Figaron maailman muutoksen ja suuren vallankumouksen sisältävä "Si vuol ballare, Signor Contino" ovat sellaisia biisejä, että elleivät ne miellytä, ei sitten tarvite kuulusuojaimiakaan, koska ei ole, mitä suojella.

Da Ponte luetutti Don Giovannin, joka tarkoittaa siis Don Juan, vanhalla kaverillaan ja maanmiehellään Casanovalla, joka lisäsi tekstiin arvokkaita asioita, vaikka da Ponten oma kokemus hameenalaisesta maailasta oli, kuten sanottu, sangen kunnioitettava. Teksti on tiheänä sisärakennetta, jota ei ihan heti huomaa - esimerkiksi merkillistä perheväkivaltaa ("Hakkaa, hakkaa, rakas Zerlino") ja jatkuvia luetteloita ruumiinosista. Se aaria, jonka jokainen tuntee, Lauantain toivotuista kumminkin, on nimeltään "Anna minulle kätesi" (La cì darem la mano), ja juuri saman repliikin esittää piru itse Kivisen vieraan kautta, kun Don G. kieltäytyy katumasta kaikkia hauskoja syntejään ja sanoo että mennään sitten helvettiin.

Casanovan muistelmat on loistavatasoinen teos. Da Ponten muistelmat eivät Anthony Holdenin mukaan ole oikeastaan lukemisen arvoisia, koska ne ovat ensinnäkin täynnä mitä mielikuvituksellisimpia valheita ja lisäksi muistoja keskinäisistä kähinöistä kauan sitten unohtuneitten ihmisten kanssa.

Casanova oli vanha ja pettynyt kirjoittaessaan. Hän kuoli 1798. Da Ponte eli läpi sekä Ranskan että Yhdysvaltain vallankumouksen, ja hänen isänsä heitti huulta torilla Napoleonin kanssa. Kun hn kuoli, Yhdysvalloissa raivosi raha.

Da Ponte oli ammattimies. Kaikkien ylisanojen keskeltä erottuu ammattimiehen itsestään selvä arvio. Hän oli samaa mieltä kuin Haydn - Mozart oli suurin säveltäjä, jota oli koskaan nähdä ja tultaisiin koskaan näkemään.

Mutta tosi taiteilijoiden tavoin herrat keskustelivat lähinnä rahasta ja Giovannin vaiheessa kirjoittajalla oli samanaikaisesti tekeillä kolme eri oopperaa ja muutamia kymmeniä erilaisia runoja, kun taas säveltäjä pudotteli lämmitellessään sinfonioita ja kamarimusiikkia, joka ei unohdu koskaan.

Mitä mestarivalehtelijoihin tulee, Mozartin yhteydessä on aina mainittava, että britti Peter Shaffer, joka kirjoitti pohjat Milos Formanin elokuvaan Amadeus, on da Ponten heikompi virkaveli - suhde todellisuuteen on lievästi ilmastuna liberaali, mutta käsitys dramaturgiasta loistava. Amadeus-elokuva antaa Mozartista täysin virheellisen kuvan. Muiden vähäisempien syntien ohella - esimerkiksi Salierin ja Mozartin suhde oli juuri samaa selkään puukottamista, joka on ollut kautta aikain taidemaailan tapa - minua säälittää elokuvan antama kuva keisari Joosef II:sta (se Heikki Reenpään näköinen tyyppi). Tämä taisi olla Hapsburgeista lahjakkaimpia ja aito musiikin ystävä ja Mozarti ja da Ponten suuri suosija. Otti ja kuoli vain kesken kaiken.

Samaa ei voi sanoa da Pontesta, joka ehti toimia jopa Columbia-yliopiston professorina ja oli aktiivinen musiikkielämässä vielä 89-vuotiaana.

Turvamiehet ja CIA:n rakastettavat toimihenkilöt käyvät kusella suunnilleen siinä, missä da Ponten luut kenties lepäävät. Vanha hautausmaa siirrettiin jonkin hampurilaisketjun alta Queensiin 1900-luvun alussa, ja nyt haudat ja hautakivet ovat Viipurin malliin käyneet läpi kierrätyksen ja paikkaa peittää kiitotie tai rahtiterminaali.

Da Pontea ajatellen ihan asiallinen kohtelu.

Tämän parin ja siis musiikin historian paras ooppera on muuten Cosí fan tutte, jonka lähinnä Otto Klemperer kaivoi sadan vuoden yksinäisyyden jälkeen takaisin ohjelmistoon maailmansotien välisenä aikana. Sitä pidettiin liian vaikeana, kummallisena ja epäsiveellisenä asiallisille ihmisille esitettäväksi.

Levytyksistä katso AMG (www.allmusic.com). Klempererin vanha levytys on paras.

Holdenin kirjassa on terveisiä P. Haavikolle: oopperassa ei riitä, että on suuri runoilija. On tunettava myös näyttelijät ja löydettävä heille roolit, on seurattava heitä näyttämöllä, on tutkittavat toisten virheitä ja omia virheitään ja kuunneltava kolmen tuhannen ihmisen paheksumisen sihinää, jotta tietäisi, miten tekstin voi korjata; mutta tämä kaikki on vaikeaa, sillä esteenä on joskus raha, joskus ihmisten ilkeys, joskus oma katteeton itsetunto.

Suomessa on rähän mennessä nähty kolme hyvää librettoa, Juha, Pohjalaisia ja Viimeiset kiusaukset. Juha on oidipus-tarinan muunnos ja sellaisenaan aika nokkela. Pohjalaisia on rehellisen tyhmä kertomus asioista, joita ei ole olemassa. Viimeiset kiusaukset on keskinkertainen näytelmä maallisen ja hengellisen regementin ristiriidasa, josta on tehty alistumisen, alamaisuuden tutkielma.

Ooppera muistuttaa lähinnä kuvanveistoa. Sillä ei ole mitään tekemistä näköisyyden kanssa. Se ottaa esiin ihmisten tilanteita niin että teksti avaa musiikille ovia pimeän tulla. Ehkä hienoimpia esimerkkejä on Sostakovichin Jekaterina Ismailova (eli Mtsenskin piirikunnan Lady Macbeth).

Mitä tulee hyviin libretisteihin, minkähän takia kukaan ei tilaa oopperaa Jukka Virtaselta tai Vexi Salmelta - ja miksi minä en tunne Salmea. Hän taitaa olla osaava ihminen ja mainio henkilö.

14 kommenttia:

  1. Kyllä tuli Kemppiseltä taas aivan mieletön vuodatus. Vaatimaton lukeneisuuteni ja musiikin tuntemukseni ei riitä muuhun kuin hatun nostoon.

    VastaaPoista
  2. Minulle henkilökohtaisesti avautui laulumusiikki tavallansa kahdesti.

    Lasna sitä piti itsestään selvyytenä. Itse asiassa minulle selvisi vasta liki 40-vuotiaana, että on olemassa ihmisiä, joilla ei laulu ole päässä kokoajan.

    Puhe on minulle iskusanoja, keskustelun aikana saattaa jokainen kuulemani sana olla minulle iskusana, joka soittaa oman pienen pätkänsä jostakin laulusta ja sitten laulu saattaa valikoitua kontekstin mukaan, niin että "Pohjanmaa" on toisessa kontekstissa "miss laaja aukee pohjanmaa" ja toisessa kontekstissa pätkä Kosolan sisääntuloa Lapualais oopperasta.

    Sitten on visuaaliset ärsykkeet. Kun kuulen "O mio babbino caro", Laurettan aarian Puccinin "Gianni Schicchi" oopperasta, minulla palaa mieleeni tie Chiantissa, Greven pienestä kaupungin tapaisesta taloryppäästä, (missä on kuulemma Euroopan paras lihakauppa ja Toscanan paras kohtuu hintainen ravintola).

    Sitten hyvän näköinen takapuoli laukaiseen päässäni soimaan dueton Adinan ja Dulcamara dueton L'elisir d'amoresta ja kauniit kasvot Cherubinon aarian Onpa ihanaa olla mies.

    VastaaPoista
  3. En olisi ikinä uskonut, että sinä Jukka olet sekaantunut Töölönlahden pilaamiseen. Miksi talorumiluksenne harmaine kaakeleineen piti rakentaa muistuttamaan jättiläismäistä vessaa? Tekisi mieli sanoa jotain myös oopperasta taiteena mutta en taida kehdata tässä seurassa.

    VastaaPoista
  4. Ad Jouni Snellman:

    Täytyy näemmä toistella, että puhe oli Boreniuksen asianajotoimistossa, jonka leivissä en ole ollut sitten vuoden 1972.

    Asianajajat eivät juurikaan tee kaavoituspäätöksiä. Sitä vastoin se taisi olla isäni idea, että rakennuksesta säästyneet, naistoimikunnan keräämät rahat pantiin lämpiöön hankittuun taiteeseen.

    Kannattaa käydä katsomassa.

    Töölönlahden surkutteleminen on mielestäni hitusen tekopyhää, koska sen pilaaminen rakennuksilla aloitettiin 1837 ja siinä ympärillä on kaupunki, sellainen Helsinki.

    Olen pahoillani siitä, että ekshibitionisteilla ei ole, kenelle vilkutella muniaan, kun kaunis kallio pilattiin kaupunginteatterin rakennuksella. Siellä taidetaan esittää kaikenlaisia kommunistien näytelmiä. Muistan seudun 60-luvulta, jolloin asuin Kalliossa.

    Voe tokkiisa.

    VastaaPoista
  5. Partituurin kohokohtia oli tuo Meksikon kevätkapina. Ei voinut nauramatta lukea. Kiitos!

    VastaaPoista
  6. Velaksi möi oopperassakin liiaksi: ooppera jouduttiin sulkemaan talousongelmien vuoksi vain 28 esityksen jälkeen.

    Englanninkielinen Wiki ei oopperaa muuten tunne. "...Philadelphia, where he briefly ran a grocery store and gave private Italian lessons before returning to New York to open a bookstore."

    Ei da Pontesta pappia eikä opettajaa: "...he was unable to conduct himself in a manner befitting either profession, and so was banned from both fields, and later exiled from Venice."

    Italian kirjallisuuden proffa hänestä tuli ystävyyden kautta.

    VastaaPoista
  7. Muistan minäkin sen kallion Kalliossa, ja muistan istuneeni monet kerrat Heperian montussa lukemassa. En niin pesiksestä välitä, mutta kesällä saattoi kivikatsomassa istua muuten vain. Koska Kotkan poikia olen, tulee Finlandia-talosta mieleeni Sunilan sellu. Olen käynyt oopperassa usein. Kyllä siellä näkee ja kuulee kaikenlaista. Pidän enemmän länkkäri- kuin oopperakuolemista.

    VastaaPoista
  8. Kyllä jokaisen suomalaisen tulisi olla sen verran sisälukutaitoinen, että osaa hahmottaa länsimaisen klassisen musiikin historian barokista klassismiin, ja myös kierroksen romantiikan ja impressionismin kautta uuteen ja kokeilevaan musiikkiin.

    Klassinen musiikki on ihan OK. erityisesti Beethovenin pianosonaatit kuuntelin aina aikoinaan lävitse lähtiessäni kosio matkalle Pohjolan perukoilta, Sariolan salvoksista, kohti Helsinkiä.

    Beethovenin räiskyvyys ja hänen musiikkinsa vastakohdat heittävät miestä taivaan ja helvetin välillä. Maanis-depressiivinen mies ei voi muuta kuin nauttia...Esim. Kuutamosonaatin nopea osa on upea.

    Ooppera on sen sijaan yläluokan onaniaa ja nousukkaiden masturbaatiota. Töölön lahden rannalle kait mennään lähinnä kukkoilemaan ja esittelemään kelloja ja iltapukuja. Vastustan. VETO.

    Kemppinen, ethän ostanut Omegaa oopperaa varten??


    Ooppera ei merkitse mitään minulle, eikä muillekaan tavallisille suomalaisille. Ooppera on taiteellinen kulissi, joka on rakennettu yläluokan minäkuvan tueksi.

    Valitettavaa on, että tämä kulissi maksaa niin helvetillisen paljon meille veronmaksajille....

    VastaaPoista
  9. Ad Catulux:

    Minulla on tuota samaa häiriökäyttäytymistä suheessa Finlandia-talon konsertteihin. Hävettää seisoa siellä väliajalla sivistyneen näköisenä.

    Minun silmissäni uuppera on nykyisin rahvaanomaisempi laji. Eniten siellä on nais-hammaslääkäreitä, kertomansa mukaan musiikin takia.

    Kellon kuvaa et katsonut tarkoin. Se on mauton. Insinöörimäinen. Mulkero. Myös Omegalla olisi malleja, jotka saisivat sivistyneistön jakamattoman suosion.

    Miksi jätit Beethovenin kohdalla mainitseatta hammerklavierin ja Waldsteinin? Ja syvästi pornografisen Apassionatan. Ja... - niitä on.

    Oma intiimi iloni on satsi B:n myöhäisiä jousikvartettoja. Ärtsyä kamaa.

    VastaaPoista
  10. "Miksi jätit Beethovenin kohdalla mainitseatta hammerklavierin ja Waldsteinin? Ja syvästi pornografisen Apassionatan"

    Kävin muuten Oulussa kuuntelemassa kaikki nämä, kun M. Raekallio takoi epävireeseen kaupunkimme S-flyygeliä.

    Apassionata on kyllä hieno. Alku ihan uskomaton. Muistatkos elokuvan, missä sitä käytettiin? Ingrid Bergman et al.? Vai olikos se niin??

    VastaaPoista
  11. Ad Petja Jäppinen:

    Kiitos vinkistä. von Stade ja Voi che sapete...!

    Jopa on esitys.

    Samalla sivulla on kolmen daamin kohtaus, jossa saavutetaan perverssiyden huippu: nainen, joka esittää miestä, puetaan naiseksi jne...

    Kiri Te Kanawa ja von Stade samassa esityksessä - nuorina!

    VastaaPoista
  12. Ad Anonymous:

    da Ponteen on aina vaikea ottaa kantaa.

    Se oopperatalo taisi olla oikeasti mahtava, mutta paloi.

    Columbian professuuri - palkaton - oli kyllä ansaittu siinä mielessä, että da Ponten italian kirjallisuuden tuntemus näyttäisi olleen aivan mieletön.

    VastaaPoista
  13. Eniten siellä on nais-hammaslääkäreitä, kertomansa mukaan musiikin takia.

    Saavat potkut jos töissä ihmisiä liikaa huudattavat. Tarvetta täytyy siis täyttää maksullisilla palveluilla.

    VastaaPoista
  14. Ratsumiestä et sitten maininnut kelvollisten kotimaisten librettojen joukossa. Ja neuvoja Haavikolle libreton tekoon jaetaan ulkomaita myöten. Haavikko varmaan seuraa blogia mielenkiinnolla ja ottaa neuvosta vaarin.

    Itseäni muuten ihmetyttää se että Haavikko aina jaksaa narista oopperan pömpöysiydestä. Hyvin sille on oopperatyöt kelvanneet ja varmaan se on niistä laskuttanutkin.

    VastaaPoista