Sivun näyttöjä yhteensä

31. joulukuuta 2015

Hullu väijyjä


Kaltaiseni ihmiset, jotka sanovat, että laki kieltää tunnistettavien kasvokuvien käyttämisen ainakin kaupallisessa yhteydessä, ovat kovin pinnallisia.

Eilen koetin peittää kiihtymystäni Ateneumin valokuvanäyttelyn kuvien suurenmoisesta tasosta. Samalla halusin vihjata, että ne pienet kuvat, joita on paljon, kannattaa tutkia erikoisen tarkasti. Pidän vaimeista merkityksistä.

Rauhoitin mieleni miettimällä lakimiehen tavoin persoonallisuusoikeutta. Kysymyksen nimi on ”oikeus omaan kuvaan”. Joskus käytetään nimitystä ”intimiteettisuoja”. Lähelle tulee myös ”tietosuoja” ja yleisemmin ”henkilörekisteri”. Englanninkielinen yhteisnimitys on ”privacy”.

Cartier-Bressonin näyttelyssä oli muutama hyvin tunnettu kuva, jotka arvioni mukaan olisivat nyt otettuina lainvastaisia. Sellainen on esimerkiksi knallipäinen herra tirkistelemässä purjekankaan raosta naisten uimarannalle Belgiassa ennen sotia.

Lukija varmaan muistaa, että käsittelin ja opetin näitä asioita hyvinkin kauan ja hartaasti, viimeksi professorina. Valokuvaajat ja elokuvaajat kysyivät juuri tätä yllättävän usein ja myös kustantajilla ja tuottajilla oli huolta asiasta.

En taida modata vanhaa vastaustani. Julkisella paikalla yhteisössä vallitsevia tapoja noudattaen ihmisen saa valokuvata ja kuvan saa julkaista ja julkistaa. Tuo normiyhteisö on tärkeä. Jos kuvassa esiintyy professori Kemppinen vetämässä pöytäviinaa lankkuaidan takana kaupunkimaisemassa, sitä ei saa julkaista. Samoin perustein jäisi kätköön saman lankkuaidan takaa kuvattu ”Kemppinen kusella”.

Alan tutkimuskirjallisuudessa perustellaan, että tuollaisilla kuvilla aiheutettaisiin kuvatulle kärsimystä. ”Oma vika” ei riitä perusteluksi.

Keskustelu käynnistyi hyvin kauan sitten, kun eräs aviovaimo näki Englannissa televisiossa oman ilmoituksensa mukaan työpaikalle lähteneen aviomiehensä jalkapallokatsomossa suutelemassa sihteeriään pitkään ja tulisesti. Tapaus oli tuomioistuimelle vaikea. Olen edelleen sitä mieltä, että vaatimusten hylkääminen oli perusteltua, koska ei tuo pussailu niin epätavallista ole eikä liioin se, että televisioyhtiö (BBC) panoroi välillä katsojia tai jopa zoomaa. Toisin sanoen katsomossa kannattaa olla ihmisiksi.

Tämä on normaalia toimittajakoulun kamaa. Jokainen ammattilainen tietää tämän ja myös amatöörit, jos käyttävät järkeään. On olemassa ”yksityisyyden piiri”, kuten koti ja siihen liittyvä pihamaa, mutta myös esimerkiksi käymälä. Valokuvaajaa tuskin pelastaa poliisin (vartijan) kynsistä selitys, että hänen mielestään herrojen kikkeleiden kuvaaminen yleisölle avoimissa käymälöissä on erikoisen taiteellista. Siis julkinen paikka ei riitä. Normiyhteisön käsityksillä perustellaan perustelua, jonka mukaan eräät asiat saa jokainen hoitaa rauhassa.

Tästä alkavat sitten vaikeudet. Tuo ”normiyhteisö” toivottavasti vaikuttaa omituiselta hienostelulta. Se nimittäin ei ole sitä. Ihmisten käsitykset ja reaktiot poikkeavat toisistaan suuresti. Puhuakseni vain omasta puolestani minusta olisi yhdentekevää, jos vaikka vilahtaisin kuvassa Senaatintorilla selostettaessa uudenvuoden vastaanottamista. Olen samaa mieltä kuin silloin kerran esitellessäni korkeimmassa oikeudessa pilkillä istuneen miehen tapausta. Tuollaisen uutis- tai dokumenttikuvan nostaminen mainokseen tai julisteeseen vaatii kuvatun suostumuksen. Korkein oikeus kirjoitti, muistaakseni Olavi Heinosen kynällä, ettei ihmistä saa häneltä kysymättä kytkeä tuotteeseen tai aatteeseen. Siinä oli taustalla oikeustapaus, jossa erittäin kokoomukselainen maitokaupan myyjä sai korvauksia päädyttyään vasemmiston vaalijulisteeseen. Hän oli alun perin suostunut kuvattavaksi sanomalehteen elintarvikkeiden hintoja käsitelleeseen uutiseen.

Se pilkkimiehen tapaus oli pähkinä. Kuvattu oli sotilashenkilö, joka oli pukeutunut kirjallisen kiellon vastaisesti osittain sotilas- ja osittain siviilivaatteisiin, ja julkaisukin oli melkein valtiollinen matkailumainos Helsingin talvesta.

Nyt tuo juttu tuntuisi helpolta – julistekäyttöön aina kuvatun suostumus. Jos vaalimainokseen otetaan kuva kansanjoukosta Hakaniemen torilta, suostumusta ei tarvita, kun sen hankkiminen olisi käytännössä mahdotonta. Siis karkeasti: viisi henkilöä – lupa tarvitaan, viisikymmentä – lupaa ei tarvita, viisisataa – lupaa ei missään tapauksessa tarvita.

Mutta: maailma on muuttunut. Onko stalkkaaminen rangaistava teko? Lähestymiskieltoja annetaan.

Kuvitellaan tilanne, jossa aivan tuntematon ihminen seuraa sinua harva se päivä. Hänellä ei ole kameraa eikä äänityslaitetta eikä arvattavissa olevaa motiivia.

Maailman muuttuminen on siinä, että ennen poliisi ei liikahtanutkaan mokoman takia, mutta nyt asia ei ole niin selvä, varsinkin jos stalker on tummaihoinen ja jotenkin arabin oloinen.

Tuskin on mahdollista täsmentää, miltä näyttä ”epäilyttävä henkilö”. Viranomaisten tehtävä on kuitenkin pitää sellaisia silmällä ja huoata myös ”epäilyttävä käytös”. Jos poliisi pysäyttää sinut Amerikassa, ei ole hyvä ajatus mennä povitaskulleen eli liikauttaa kättään hyvin nopeasti. Muutenkaan ei kannata olla epäilyttävän näköinen.

Ei maailma ole muuttunut erikoisen epämiellyttäväksi. Suomessa ei ollut yhtään viisasta puhua venäjää julkisella paikalla sodan aikana eikä muutan ennen sotaakaan. Englannissa jopa kuningashuoneen jäsenet muuttivat saksalaisen sukunimensä vuonna 1914. Joku mies pieksi kadulla mäyräkoiran hengiltä, koska sellainen otus, englanniksi ”dachshund”, liittyi jollain salaperäisellä tavalla saksalaisuuteen. Nimitys on kieltämättä peräisin saksankielestä.

Perusteltu epäluulo ei ole peräisin meidän elinajaltamme. Järjestelmällinen suuren mittakaavan vakoilu vakiintui ensimmäisen maailmansodan vuosina. Perustyötä olivat tehneet anarkistit ja nihilistit, joiden keinot ja aatteet elävät yhä.

15 kommenttia:

  1. Ihan hyvin tiivistetyt periaatteet ihmiskuvien julkaisemisesta. Järjen käyttö on erityisen suositeltavaa, kun elämme vapaassa ja rajattomassa verkkomaailmassa. Tarkoittaa käytännössä sitä, että kaikki minkä verkkoon laittaa on kenen hyvänsä saatavilla. Kuva saattaa joutua mapallon toisella puolen pesuainemainokseen tai no, mihin hyvänsä. Valvonta on liki mahdotonta.

    Olen eräissä työtehtävissä (joissa kuvat julkaistiin erään kaupungin virallisilla verkkosivuilla) saanut hitusen tiukemmat ohjeet. Ne koskevat erityisesti jukisyhteisöjä. Ohjeistuksessa korostettiin: a. yksityisyyden suojaa (jonka piiriin kuuluu koti) b. lasten kuvien julkaisemiseen tarvittiin aina vanhempien suostumus c. yleisötilaisuuksia kuvatessa kehoitettiin välttämään tunnistettavia lähikasvokuvia, kuvattavat voivat olla myös kuvattuina sivusuunnasta tai takaapäin. Ne ovat hyviä periaatteita silloin kun ei voi kysyä lupaa kuvattavissa. Kuvaaja ei voi tietää aiheuttaako kuvan julkaiseminen vahinkoa kuvattavalle, ihmisillä kun voi olla sellaisiakin elämäntilanteita jolloin on syytä suojella asuinpaikkakunnan julkitulo (esim. lähestymiskiellon vuoksi).

    Kuvattu ihminen voi aina pyytää, että kuva poistetaan verkkojulkaisuista. Useimmiten kuvaajan on hyvä siihen suostua. Ääritapauksissa voi myös vaatia korvauksia, jos aiheutetun haitan pystyy todentamaan.

    VastaaPoista
  2. Mielestäni se knallipää kollegoineen jonkin joskus nähdyn kuvatekstin mukaan tirkistelee urheilutapahtumaa eikä naisia, eli toimii yhteisön yleisesti sietämällä tavalla.

    AW

    VastaaPoista
  3. Re "stalkkaaminen" -- aivoparkani alkoivat kelaamaan termille suomennosta. Seikka on vaikea. Käännöksen pitäisi viitata (minulle ennestään tuntemattomaan) Kiplingin kertomusten hahmoon Stalky (& Co) ja samalla sisältää saaliin hakemisen tai sen perässä hiiviskelyn vivahteet. Lienee hyväksyttävä uudissana "stalkkaaminen". Jahtaaminen on lennokkaampaa toimintaa, vaaniminen makaa puskissa. Jäljestäminen ei sisällä jännitysmomenttia.

    Eikä alkutekstin (Roadside Picnic, Piknik na obochine) nimikään ole suomennettavissa. Moista autoilevan herrasväen kotkotusta ei meillä esiinny; pysähdytään vain ABC:llä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Väijyminen ja vainoaminen nousivat tuosta mieleen. Vaklaaminen lienee vain tarkkailua?

      Myssyn alla Kunnaksen Ilkka

      Poista
  4. Kiitos kuluneesta vuosikymmenestä.

    VastaaPoista
  5. "Lukija varmaan muistaa, että käsittelin ja opetin näitä asioita hyvinkin kauan ja hartaasti, viimeksi professorina".

    Ei me mitään muisteta, sen verran tuntematon suuruus blogisti oli (myös) professorina! Viitataanko hänen ko. "opetuksiinsa" enää missään nykymaailman ko. oppikirjassa tai monografiassa? Tuskinpa.

    VastaaPoista
  6. Ateneumin näyttely oli hyvin vahvasti mieleeni jäänyt kokemus.

    Ihminenhän käsittelee kuvia ja muutakin näkemäänsä sillä osalla aivoja, jossa kuohuvat myös tunteet ja tunteiden ja järjen kohtaamis-kitka (thalamus-tumake).

    On ollut sielulle erittäin mukavaa hoitoa seurata Kemppisen kirjoituksia ja usein ne ovat lisäksi niin ymmärrettäviä, että muukin osa aivoista kuin thalamus on saanut piristävää askaroitavaa.

    On todettu, että ne, jotka joutuisasti reagoiden seuraavat aikaansa ja ympäristöänsä ja liikkuvat kohtuudella (vaikkapa kävelevät Ateneumin käytäviä), elävät pidempään ja laatuisammin.

    Tutkimus (HS 31.12., s C13) tosin olettaa, että tulos on näin nätti vasta 75 vuotta täyttäneiden kohdalla: 85 vuosipäivä on todennäköisempi edellämainituin perustein.

    Hieno uutinen professori Eino Heikkisen kertomana toki on, että lihavat elävät todennäköisemmin pirteinä maalisuorallaan (siis 75-85 ikävuodet).

    Hyvää vuotta 2016 (aD)!

    VastaaPoista
  7. Minä en aivan usko sitä, että Cartier-Bresson ei olisi koskaan tehnyt järjestelyjä kuviaan varten ja rajauksia jälkikäteen. Hän väittää, että odotti portaissa ja antoi ihmisten mennä ohi, kunnes tuli täydellinen hetki: täydellinen henkilö ottamassa täydellistä askelta juuri oikeassa kohdassa portaikkoa ja valokin vielä oikeassa kulmassa.
    Me emme voi tietää, vaikka hän olisi viehättynyt herran tirkistelystä, niin että pyysi tätä tekemään sen uudestaan. Samantyyppinen on myös kuva pariskunnasta katselemassa maalausta miehen vekkulin katseen vaeltaessa vaimon huomaamatta runsasmuotoisen naisen kuvaan.

    VastaaPoista
  8. Julkaistavissa kuvissa ei saa esittää intiimejä tilanteita, minkä ilomielin hyväksyn. Miksi esimerkiksi kirjailijoiden elämäkerroissa näyttää olevan trendinä kuvata koko ura huippukohdista persoonallisuuden hiipumiseen? Yhtä intiimiä sekin on. Ketä palvelee tieto hienon taiteilijan muistisairaudesta?

    VastaaPoista
  9. Lyyrinen lause "Kemppinen kusella" sai minut mietteisiin...

    Saattaa olla että en tiedä mitä ”normiyhteisö” tarkoittaa? Mutta jos minulle keskellä kaupunkia tulee hätä, sanotaan nyt että vaikka päivällä, niin en minä siihen kadulle ala kusta. Vaan etsin jonkun lankkuaidan jonka taakse menen. (Koska olen herrasmies.) Ja toimituksen jälkeen voin ottaa huojentunein mielin vielä huikan Pöykkypullostani. Miksen muka? Ja jos siellä on joku valokuvaaja, joka ottaa ihmisistä kuvia "elämää lankkuaidan takana", niin siinähän ottaa. Jos se vielä pyytää multa huikkaa, voin mä antaakin, jos on. Ottakoon si samalla selfien.

    VastaaPoista
  10. Vain Suomessa toisen kyttäys on niin verissä, esim. UKK supolaisena, että "matrjoskan" ulkouori on sinivalkoinen, mutta sisäkerros sinikeltainen. Ei tarvitse jemmata mikrofoneja seiniin tai lampunvarjostimiin, koska on omistajankieli.

    VastaaPoista
  11. Häpeä on hyvä tunne harrastelijakuvaajalle. Laki sallii enemmän kuin hyvät tavat. Jos me amatöörit yrittäisimme kuvata kuin HCB ja muut katusaalistajat, lakiakin pitäisi ehkä tiukentaa. Se olisi suuri menetys valokuvataiteelle.

    Olen harrastajana (omasta mielestäni) parhaimmillani katukuvauksessa, mutta en hyväksy itseltäni yhtä tungettelevaa käytöstä kuin huippukuvaajilta. Heidän taiteellinen tasonsa oikeuttaa enemmän. Vaikka osa kadun aiheista rajautuu pois, niitä riittää silti harrastajan tarpeisiin: ihminen etäältä kaupunkimaisemassa (sommiteltuna niin että painoarvo on suurempi kuin fyysinen koko), ihminen pitkällä polttovälillä, ihmisvilinää kaupungissa, tyhjä katumaisema, kadun yksityiskohtia...

    Olen iloinnut, että HCB kiinnostaa myös valokuvausta niukasti jos ollenkaan seuraavia tuttujani. Hienoa, että Ateneum sai nimenomaan hänet – en voi kuvitella vastaavaa innostusta esimerkiksi Atget’n työtä kohtaan.

    VastaaPoista
  12. Kerran kesällä junassa etuviistoon oikealla istui hyvin pieniin vaatteisiin pukeutunut nuori kaunis nainen. Siitä kulmasta hänestä näkyi vain paljasta pintaa, ei kasvoja. Ihmettelin miten hän oli saanut kyseiseen asentoon.
    Kyllä oli iso kiusaus napata kuva. En ottanut.

    Kiitokset professorille aamupäivien lukuhetkistä. Seuraan jatkossakin kahden professorin blogia säännöllisesti. Toinen on Timo Vihavainen.
    Vertailun vuoksi. Melko erilaiset aatemaailmat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama juttu - kaksi professoria seurannassa ja melko erilaiset maailmat. Avaa hyvin maisemaa. Toinen edustaa aika pitkälle valtaapitävää Yle-Hesari -konsensusta ja toinen taas sitä upeasti haastaa.

      Mutta ehkä pitäisi koko kentän valaisemiseksi löytää vielä jokin ääri-punavihreä kiivaan uuspakanallinen ja "edistyksellinen" lähde ja toisaalta jokin kovan linjan natsijengi.

      Mutta ehkä se olisi jo liian hapokasta.

      Mielenkiintoista on kuitenkin huomata, että juuri nyt ajan virta vie hieman Vihavaisen suuntaan. Esim. se maahanmuuttopolitiikka, jota tuo kauhea Halla-aho peräänkuulutti, alkaa kohta olla voimassa olevaa lainsäädäntöä Pohjoismaissa. Samoin euron meille tuoma autuus, Kreikan veloilla tienaaminen, EU-sopimusten arvo (esim. Schengen), Nato ja jopa Venäjän ehdottaman yksiselitteinen ja kattava pahuus tulevat jossakin määrin realiteettien haastamiksi. Muitakin esimerkkejä löytyy. Hyvin kiinnostava.

      Poista
  13. Sekin on hyvä muistaa että kotirauhan piiriin kuuluu vain ihmiset. Eli voit ihan vapaasti napsia kuvia ihmisten taloista ja pihoista, ja jopa myydä niitä kuvia, koska tekijänoikeus on sinulla. Kemppinen on ihan ansiokkaasti kertoillut missä tilanteessa ihmisiä saa kuvata, mutta omaisuuden kuvaaminen on jäänyt hiukan taka-alalle. Jos jollain ihmisellä on itsetekemänsä taideteos pihallaan, esim. patsas, saako senkin kuvata ihan vapaasti, ja jopa myydä kuvia siitä? Jos joku esim. hitsaa romuraudasta jonkinlaisen "taideteoksen" pihalleen, nauttiiko se tekijänoikeutta, vai onko sekin vapaata riistaa kuvaajalle?

    Jostain luin että jos nappaa kuvan naapurin pihasta, ja etuovi sattuu olemaan auki, ja näkyy sisälle, niin kuvaa ei saa julkaista? Vaikka kuvassa ei näy yhtään ihmistä. Pitääkö paikkansa?

    Kuvasin kerran tieltä käsin erästä autiotaloa, niin vastapäisestä talosta joku akka pui nyrkkiä ikkunassa. Aika monelle näyttää olevan vaikea niellä että taloja ja pihoja saa tosiaan kuka tahansa kuvata.

    VastaaPoista