Varastettuja kuvia

Aika pian, puolen tunnin kuluttua, lähdin pois. Ateneumissa oli silmitön ruuhka. Lippujono ulottui kai kadulle. Henri Cartier-Bressonin suuri näyttely on saanut paljon julkisuutta. Silti ihmettelin. Vanhat mustavalkoiset valokuvat eivät tule ensimmäisinä mieleen, jos tekee luetteloa tämän hetken suosikeista.

Cartier-Bresson lopetti valokuvaamisen. Kerrotaan että hän meni sen sijaan Louvreen istumaan vanhan taulun (van Eyck?) eteen, ja itki puoli tuntia.

Jos valokuvaajia tuntee kymmenen tai viisi tai kolme, Cartier-Bresson on yksi. Hän oli se Leica-mies, joka rinnan Robert Capan kanssa kehitti täysin tohtoroimattoman kuvan. He kuvasivat myös maailman suurimmille julkaisijoille kohtalon johdattamina. Poseeraaminen eli henkilöiden asetteleminen kuviin ei väitteen mukaan sekään käynyt päinsä. Capa saattoi kyllä välillä unohtaa tuon tavoitteen.

Yhdessä 50-luvun Neuvostoliitto-kuvassa alaston, kaljupäinen mies painautuu jostain syystä Pietarin-Paavalin linnoituksen kiviseinää vasten uimahoususillaan. Kekkonen! Miten tuo sopisi kansikuvaksi, jos kirjan nimi olisi Suomi 100 vuotta ja ilmestymisvuosi 2017!

Kuvasta käy ilmi, ettei kiviseinä hievahda kaljupäisen syleilystä ja ettei muurin läpi voi kävellä.

Tämän kirjoituksen kuvaksi napattu hyppy kuvittaa HCB:n mystiikkaa, dramaattista silmänräpäystä. Kuten nähdään, hyppääjä on epäterävä mutta tikkaat ja tynnyrinrenkaan terävät.

En usko tuohon mystiikkaan. Journalistit ovat saaneet siitä hyviä juttuja. Mielestäni jopa Ateneumin näyttelyn runsaat uskonnolliset valokuvat ovat sattuman tulosta. Yhdessä viedään leipomuksia paistettavaksi – happamattomanleivät päivä. Toisessa mummu ja lapsi nousevat varovasti hämäriä kapeita portaita ja ylempänä on valoa – kaita tie, suojelusenkeli.

Minulle se hyvin painava tunne, jota ei koe taidenäyttelyissä, oli häpeä.

Valokuvaamien on jotenkin sopimatonta ja varsinkin tuollainen, että ihmisten ajattelemattomia hetkiä ryöstetään heidän tietämättään. Sellaista rikosnimikettä ei ole mutta pitkitetty murha tuntuisi sopivalta. Kuvaaja riistää lopullisesti ja peruuttamattomasti ihmiseltä hänen elämäänsä.

HCB:n monet mielipiteet esimerkiksi kameroista pelkkinä työkaluina ja vedostamisesta puuhana, jonka joku muu saa tehdä, tulkitaan yleensä snobismiksi. Hän oli rikkaan teollisuussuvun poika, ja se on tietenkin paha se. Eivät kaikki voi olla yhtä sujuvia kuin taiteilijan poika Jean Renoir, jonka apumiehenä HCB muuten toimi ennen sotia.

Jos ihmettelette tätä kuvailuani - häpeää – ihmetelkää ensin sitä, miten paljon ihmisiä maailmassa hirtetään ja miten vähän hirttämisestä tai ylimalkaan kuolinhetkestä on valokuvia. Tai sitä, miksi pornoelokuvat ja kuvat ovat käytännöllisesti katsoen aina niin huonoja.

Elokuva tosin on julkeuden taide. Mielestäni sen kuuluukin olla suoraviivaista ja kovaotteista, kuten hyvät elokuvat yleensä ovatkin. Ehkä vain muutamat japanilaiset ovat onnistunee poistamaan filmeistään selluloidin hajun, mutta hekin joutuvat käyttämään tuohon efektiin tunnin kuvakerrontaa.

Yöllä ajattelin, unessa ja valveilla, miten vähän muistoistaan voi kertoa. Varmaan tuon Ateneumin näyttelyn takia näin unikuvia tapauksista, joissa jouduimme piilottelemaan mahdollisimman monilta tuomioistuimen jäsentä, joka oli juuri tullut hulluksi. Sellaisen näkeminen voisi tehdä masentavan vaikutuksen toisiin tuomareihin ja hämmentää suurta yleisöä.

Tapaukset olivat aika harvinaisia. Muistan kyllä, etenkin asianajoajoiltani, useitakin virkamiehiä, jotka olivat selvästi psykoottisia. Yleisö ei sitä huomannut.

Olen, kyllä olen ollut toimittamassa ihmistä mielisairaalaan. Se on ollut kautta aikojen vaikeaa. Silloin kun asia oli ajankohtainen eli monta vuosikymmentä sitten tarvittiin kahden virkalääkärin allekirjoitukset. Paljon helpompaa on taivutella asianomainen itse menemään hoitoon ja sitten sairaalassa ensin vahtimestarit ja sitten hoitajat ja lääkärit ottamaan hänet vastaan.

Korkean ja kunnioitetun henkilön päihtymys ei ole ollenkaan vaikea ongelma. Hänet voi työntää mihin tahansa harjakomeroon tai mieluummin kellariloukkoon, josta möly ei kuulu. Aikanaan hänet voi noutaa sieltä nöyränä.

Valitettavasti se on rikollista, mutta jos asianomaisesta ottaa valokuvan ennen kuin hänelle antaa vettä juotavaksi, hän saattaa jopa ymmärtää, että jatkossa on viisaampaa möyriä lähinnä oman yksityisyytensä piirissä.

Näkemisestä on itse asiassa kirjoitettu aika paljon ja katsomisesta samoin. Valokuvan voi ymmärtää näkemisen todisteeksi.

Kasvojen verhoaminen ymmärretään – kuten moni muukin asia – kovin yksioikoisesti seksualiteetin kautta. Naiset pakotetaan verhoamaan kasvonsa, ettei miehille aiheutuisi viettelystä…

Haluaisitte te suurentaa ja kehystää valokuvan varpaastanne olohuoneen seinälle? Varpaassa ei tiettävästi ole mitään nolostuttavaa mutta ei liioin esittelemisen aihetta.

Häpeä havainnollistuu esimerkiksi ajattelemalla joissakin rituaaleissa käytettyjä joukkopyllistyksiä. Olisitko sinä valmis menemään riviin ja esittelemään paljasta pyllyäsi valokuvaajalle?

Se on ehkä taikauskoa, ehkä keikarointia, ehkä jotain muuta, että maastossa ja maisemassa voi tulla vastaan kohteita, joita ei halua kuvata. Maapallo on ja on ollut täynnä pyhiä lehtoja ja luolia. Osaisin mainita muutamia sellaisia paikkoja.

Kuvia on kuunneltava. Ateneumissa oli erilaisia tarpeellisia kieltomerkkejä. Yksi puuttui. Ei sitä tosin tiistaina olisi tarvittukaan. Mutta se kuuluisi hyviin valokuviin: välttäkää turhaa meluamista.