Todellisuutta ei ole koskaan ollut olemassa

Episteeminen ruptuura on todella ikävän oloinen termi. Luennoilla opiskelijat kyllä kirjoittivat sen vihkoihinsa. He arvasivat, että jotain tällaista kysytään tentissä.

Helsingin yliopiston puolella sanottiin kai useimmiten ”diskontinuiteetti”. En pidä siitä termistä. Mieleen tulee ei-derivoituva funktio (epäjatkuvuuskohta) ja siis muutoksen kuvaamisen vastakohta. Tuo tiedon murtuma on muutoksen huippu. Tieto menee poikki!  (Hikkori tikkori toikki.)

Historiassa se tarkoittaa muun muassa hyökkäilyä yleisesti hyväksyttyjä käsityksiä vastaan. ”Yleinen mielipide” rakastaa asioita, joissa kysymyksiä ei ole esitetty käsitettävästi. Varsin usein ”yleinen mielipide” on sama asia kuin ennakkoluulo.

Kiinnostavampaa kuin se, mitä tiedetään, on se, mitä olisi pitänyt tietää.

Tiedon kertyminen (kumulatiivisuus) on hyvä asia lapsille opetettavaksi, koska se ei oikeastaan pidä paikkaansa. Se on kuviteltua todellisuutta, joka perustuu kuviteltuun menneisyyteen. Tietojen muutoksessa on katkoja eli murtumia.

Kuuluisa esimerkki on psykoanalyysi, joka ensin oivalsi aivan uudenlaisen tavan käyttää sanoja, esimerkiksi ”tajunta” tai ”todellisuus”. Kun Freudin ja Jungin rakennelmilta meni pohja – jostain käsittämättömästä syystä suunnilleen samaan aikaan kuin sosialismilta aatteen ja käytäntönä – se oli toinen murtuma.

Tarkoitan että käytännössä juuri kukaan ei tee enää tutkimusta eikä harjoita terapiaa sillä tavalla kuin Freud, Jung ja Adler käskivät. Häkellyttävän moni ”mielen” ilmiö onkin jopa lääkeaineiden tavoitettavissa. Perushulluus eli tietyntyyppinen psykoosi harhoineen kaikkineen on nykyisin saatavissa hallintaan. Mielen temppuilu on osoitettu eräin kohdin biologiaksi.

Siis vakiintuneet ja lähes varmoina pidetyt opit ja oppisanat voivat olla iso este ymmärtää asioita todemmin ja syvemmin.

Eri artikkeleissa viitataan tässä yhteydessä sotilaita koskeviin säännönmukaisuuksiin. Havainnot ovat amerikkalaisten ja ranskalaisten; meillä oli samat havainnot aikaisemmin (Knut Pipping) ja kuin Bachelardin kunniaksi, hän kun piti kovasti kaunokirjallisuudesta, hyvin tarkasti Pippingin sosiologiaa myötäilevä Väinö Linna.

Toistelin luennoilla ja olen toistanut tässä blogissa tarkoituksenani pahennuksen herättäminen, että kunnioitettu herra professori Pipping lienee ollut Suomessa ensimmäinen tutkija, joka tieteellisessä tekstissä sanoi ruman sanan niin kuin se on. Hänen rintamaupseerina ympäriltään keräämänsä havainnot johtivat yhteenvetoon, jonka mukaan ”sotilaallinen kuri” on sotamiesten mielestä pelkkää ”herrojen vittuilua”.

Amerikkalaiset tutkijat kaatoivat sen ”tosiasian”, että maalaispojat kestivät taisteluolosuhteiden rasitusta mm. Tyynen meren saarten kovissa taisteluissa  paremmin kuin kaupunkilaiset, ja sen, että enemmän koulutusta saaneet olivat huonompia sotamiehiä tai korpraaleja kuin kouluttamattomat.

Kumpikaan sotaa edeltänyt viisaus ei pitänyt paikkaansa. Alan kirjallisuudessa ei jostain syystä mainita sitä etenkin U.S. ilmavoimien ”tieteellistä” havaintoa, että neekeri ei opi lentämään. Yritys opettaa jotain näin monimutkaista johtaa vai kivuliaaseen aivojen turpoamiseen. Entinen oppi vaiettiin kuoliaaksi, kun lopulta 1944 koulutettu ja perustettu vain värillisistä koostunut hävittäjälaivue saavutti Italian rintamalla niin suurta menestystä, että pommituslaivueet ruinasivat nimenomaan neekereitä saattohävittäjikseen.

Saksassa oli ollut ensimmäisessä maailmansodassa sellaista henkeä, että vain syvästi germaaninen mies, joka on vähintään vapaaherra mutta mielellään paroni, oppii taistelulentäjäksi.

Millaisia unia kalat näkevät? – Tietoisuudesta on laaja kirjallisuus neurotieteissä ja sitä ennen se oli filosofian ydinkysymyksiä. Naiivin mielipiteen – tarkoitan omaani – mukaan koirat näkevät unia eli siis yhdistävät ainakin muistoja esimerkiksi juoksemisesta ja syömisestä, ja ne osaavat odottaa esimerkiksi emäntää tai isäntää kotiin, joten niillä on käsitys tulevaisuudesta. Ja menneisyys ja tulevaisuus lienevät tietoisuudenkeskeiset osat.

Joidenkin lintujen pesän rakentamista tai soidinmenoja sanotaan yhä harvemmin ”vaistonvaraisiksi”. Mutta entä kalat? Kun niillä näyttää olevan eräänlainen parviäly, joka näkyy parven liikehtimisinä, miten olisi parvitietoisuus?

Monta vuotta sitten kirjoitin tässä ihastuttavasta saksalaisesta kirjasta, jossa selitettiin maailman merkittävin tietoisuus ja äly verkoksi, joka tavalla tai toisella liittyi bakteereihin ja arkkibakteereihin. Mielestäni ajatus on hurmaava. Tietoisuus yhteisöllisenä ilmiönä. Bakteeriyhteisö jumalana. Valitettavasti kysymyksessä taisi olla science fiction.

Otsikko on yhdistelmä eli hybridi, jossa ovat Bachelardin lisäksi mukana Foucault ja Latour. Viimeksi mainittu tuli sangen tunnetuksi kirjallaan, jonka nimi on suomeksi ”Emme ole koskaan olleet moderneja”.

Luonto ja ihmisyhteisö ovat Latourin mielestä samaa asiaa, eivät eri. Nyt on Pariisissa jokin LVI-alan kokous. Olen minäkin kuullut ilmastoinnin lämpenemisestä. Latour käyttää juuri tätä esimerkkinä: asiantunteva tiede on sekoittunut liiketoiminnan ja politiikan tavoitteisiin ja asiattomaan arvailuun. Ei ole enää sellaista kiinteää jalansijaa, josta ponnistaen voisi tavoitella taivaita.

Uudemmassa kirjassaan Latour tutki korkeita tuomareita kuin villieläimiä, siis antropologina. Mitä tuomarit ovat puhuvinaan, kun he ovat tekevinään jotain? Latourin menetelmä on dramaattinen keino näyttää, että puhe ilmiöstä ja ilmiö ovat pahasti sekoittunet toisiinsa. Ihmisoikeustuomari, joka selventää ratkaisuin perustuslakia, aiheutti hänessä samoja mielikuvia kuin minussa (joka tein samanlaista havaintosarjaa ennen kuin hän). Joskus eräs professori (Bo Palmgren) vertasi tuomioistuinta pajatsoon. Kun lyö kolikon, ei koskaan tiedä tulosta. Minä vertaisin croupieriin. Tuomari ja tiedemies käsittelevät toisten rahoja eli pelimerkkejä, joita siirrellään pöydällä sen mukaan, millaiseen lokeroon musta pallo pysähtyy. Miksi molemmat – pelikasino ja tuomioistuin – muuten suosivat vihreää verkaa?