WSOY ja valoisa tulevaisuus

 

Verkosta löytyy tietoja kustannusliike WSOY:n valoisammasta tulevaisuudesta vielä parin vuoden takaa. On päästy eroon paholaismaisesta johtajasta tai saatu taloon viimeinkin joku todellinen kyky, joka on ihmisenä henkilöitynyt ihanuus.

Kai Häggmanin oivallinen, suurta perehtyneisyyttä osoittava WSOY:n historia päättyy nousutahtiin, noin vuonna 2003.

Luin kirjan uudestaan. Ehkä olen lukenut kaikki kustannusliikkeiden, kirjan ja kirjapainotaidon historiat, jotka on julkaistu suomeksi, ja eri kielillä muita. Mieluisin on kustantaja Per I. Gedinin kirjoittama kustantaja Karl Otto Bonnierin historia. Se täsmää muualta lukemani kanssa. Heikki A. Reenpää, joka oli Bonnierin perheessä harjoittelijana 1930-luvulla, antaa ymmärtää eräässä muistelmapalasessaan, ettei Karl Otolla ollut paljon sanansijaa yhtiön kustannustoiminnasta, kun rouva Lisen ja tämän pelottavat ystävättäret pääsivät vauhtiin, pahimpana muuan Selma Lagerlöf.

Bonnierin oma, erittäin laaja historiikki on villiä luettavaa. Rakastan jaksoa, jossa aina ystävällinen ja kiltti Z. Topelius, hyvin tietää, että juuri hänen ”Välskärinsä” jättiläismenestys Ruotsissa pitää kustannusliikettä pystyssä, voihkii kautta rantain, miten raskasta on nähdä rakkaat kirjansa samassa hyllykössä kuin kirjallisen hampuusi A. Strindbergin yritelmät…

Ja mitä tulee kirja-alan kartelleihin ja monopoleihin, joita nyt tutkin, Nordstedtin varatuomari G.B.A. Holm ei paljon kirjallisuudesta välittänyt, mutta yksinoikeus julkaista lait ja asetukset ja Ruotsin laki, sekä siinä sivussa korkeimman oikeuden päätöksiä, se se oli jotain. Olen istunut Holmin huoneessa ja katsellut NJA:n uljaita rivistöjä ja ikkunasta Riddarholmin kirkon merkillistä tornirakennelmaa.

Heikki A. opetti erinäisiä ruotsalaisia kustantajia ampumaan fasaaneja ja ennen pitkää myös Ruotsin nykyistä kuningasta. Sen likoista en tiedä.

Luulen ettei kukaan tule koskaan kirjoittamaan kirja-alan puhjenneista romansseista, koska Heikki A. ei ole muistavinaan ja minä en suotu kertomaan. Kerran kysyin Heikiltä, miten hänen äitinsä suku, Serlachiukset, päätyi Söderströmin suuromistajiksi. ”Allan Serlachius, joka oli tunnettu hutilus ja käytteli rouvansa rahoja kuin omiaan, tarjosi niitä rahoja ja mitääntekemättömiä poikiaan Söderströmille, sillä kun hän tyrkytti sijoituksiaan Otavalle, isoisäni sanoi heti, että ei tule kuuloonkaan…”

Minä puolestani kerroin jotain, miten lahjattomana pidetty Immu Melander ja hänen perässään toiset juristiprofessorit keksivät ruveta ostamaan WSOY:n osakkeita ja sitten vaatimaan osavoittoja yhtiön liikevaihdosta, ei siis tuloksesta.

Tarmion ainoa suuri kriisi ei ollut se tapahtumasarja 1970-luvulla, kun hänet aiottiin erottaa pääjohtajan tehtävistä, vaan 1980-luvulla, jolloin Olli Reenpää pelasti WSOY:n ensin Amerin ja sitten SKOP:in vihamieliseltä valtausyritykseltä. Häggman mainitsee myös kuin ohimennen, että Södikan graafinen teollisuus oli jo silloin niin pahasti tappiollista, että siinä suli suuri omaisuus aika nopeasti.

Massiivinen erehdys oli Juvan kirjatehdas, jolla haluttiin moninkertaistaa kirjatuotanto juuri siinä vaiheessa, kun kirjatuotanto alkoi laskea koko Euroopassa ja Venäjällä. Ja sitten oli se pitkälle automatisoitu tuotantolinja, jota ei saatu koskaan toimimaan kunnolla. Ja sitten tulivat Sanomien herrat ja rouvat, jotka ilmoittivat valloittavansa seuraavaksi Euroopan.

Erään kerran 1970-luvulla tavarajunan jarrut olivat Keuruulla huonosti kiinni. Ehdotin Olli Reenpäälle sananmuotoa asiakkaalle:” Kuten tiedätte, Suomessa on 60 000 järveä. Yhdessä niistä on tavarajuna, jossa on arv. yhtiöllenne valmistamamme kirjan koko painos.”

Ehdotukseni todettiin huonoksi.

Katsoin epäuskoisena historiateoksesta WSOY-Factaa, joka oli CD-Rom eli siis digitaalinen kuvalevy. Sen piti kai osoittaa muun muassa Wikipedian ja luultavasti muidenkin verkkotuotteiden mitättömyys. Toisin kävi.

Hakuteosten, etenkin aakkosellisten, myynti oli pysähtynyt kuin seinään jo 1990-luvulla. Se myynti oli puolet suurkustantajien liikevaihdosta.

Yhden kerran minut osoitettiin kiireesti takaisin kadulle, kun olin saanut erään professorikaverin kanssa kutsun ihailemaan WSOY:n verkkomediaa, ja olimme sanoneet ääneen, ettei verkkomediaa ole vielä keksitty, ja vaikka tiedettäisiin, mihin pyritään, siihen keksimiseen menee ainakin kymmenen vuotta.

Tänäkin vuonna verkkomedia on kuulemma taas keksitty. Olinkin ihmetellyt, kauanko suomalaisen kouluopetuksen maine kestää. Nyt edessä olevaa epäonnistumista se ei kestä. Julkisuudessa alan uudistajat selittävät, että kohtapuolin koululaiset saavat itse valmistaa itselleen oppikirjat, digitaalisesti.

Käsitykseni mukaan juuri tämä oli lopullinen munaus Steiner-kouluissa. Koululaisille annettiin kirjan sijasta väriliidut ja vähän paperia.

Yritimme selittää, ettei tämä ole mikään digitaalinen vallankumous. Kysymys oli vain Nokiasta. Olimme katselleet Kaliforniassa ympärillemme. Sellaista kehitystä kuin sosiaalinen media ei korkeakoululla kukaan oikein osannut ottaa tosissaan, vaikka suunnittelimme sovelluksia. Useimmat meistä luulivat, että puhelinta käytettäisiin tulevaisuudessakin puhumiseen.

Nyt tiedämme, mitä on informaatiosota (Venäjä), verkkokauppa, mobiilikapina (arabikevät), mutta silti digitaaliset kansainvaellukset yllättivät meidät kaikki, myös saksalaiset.

Alamme aavistaa, ettei kysymys olekaan vain pakolaisuudesta ja pommituksista, vaan myös mielikuvamarkkinoinnista, joka näyttää olevan sosiaalisen median eräs puoli. Se on etäistä sukua tuolle opetuksessa haaveillulle digitaaliselle oppimedialle: omatekoisia unelmia, kustomoitu eli räätälöity tulevaisuus, yhtä totta ja todellista kuin keskustelupalstat.

Ei ihme, että kirjankustantajat ja sanomalehdet heiluvat ja kaatuvat ja etteivät kansainväliset uutiskanavat pärjää kotitekoiselle huhujen levittämiselle.