Suora väri

Kun väri on aivan kohdallaan, tunne on sama kuin lapsena, kun yritti heittää pallon peltikatolle niin että se tulisi syöksytorvea alas. Kerran se pallo osui sukkana suoraan keskelle ja tuli hurjaa vauhtia alas. Samanlainen tunne oli se hyvin harvinainen napakymppi tikkatauluun. Keskusta oli puuta. Se kolahti. Muu osa taulua oli kierrettyä paperisuikaletta, joka sitten aikanaan lähti purkautumaan. Se mäjähti. Mutta se kympin kolahdus! Vaikka en enää ammu isopistoolilla, haluaisin taulun, jossa renkaat antaisivat osumasta oikein viritetyn äänen, mielellään As-duurin skaalan.

Elämä on mennyt niin ylelliseksi, että saan välistä saman tunteen, kun yllättävä ja eläväinen sointuketju – sarja osittain odottamattomia harmonioita – päätyy dominanttiin ja musiikki on ohi. Jos tämä tapahtuu harvinaisen kuoron laulamana eli täsmällisesti oikeassa säveltasossa, tunne on täydellinen. Sävellajin nimi ja väri tulee heti. Kuin syvän violetti d-molli. Kuin ruudinsavuinen  D-duuri.

Bach kirjoitti Magnificatin uudelleen tuohon sävellajiin, varmaan saadakseen trumpeteille raikua. Juuri tätä teosta uudelleen ja uudelleen kuunnellessani 70-luvulla (Karl Richter jne., Archiv Produktion) ”Omnes generationes” meni pahasti päähäni. Ajattelin että en taida olla täysijärkinen, kun näin heitättää päästä. Kysyinkin sitä kerran eräältä päihin perehtyneeltä lääkäriltä, joka sanoi, että siihen olisi pillereitäkin. Niitä kun pistelee viikon pari, istuu vain, itkee ja kuolaa, eikä musiikki tunnu miltään. Jäi kokeilematta.

Ei tuossa mainitsemassani kohdassa ole sinänsä mitään ihmeellistä. Ostinato on A niin kuin kuuluukin, ja kotipesä on D.

Olin tähän kymmeniä kertoja palannut ja taas liukunut siitä pois. Jossain välissä YouTubesta sattui silmään esitys ja partituuri, josta väitetään käyvän ilmi, että tämä minua pyörryttävä kohta on sitä Bachin numeromagiaa. ”Omnes generationes” eli kaikki sukupolvet on suora viittaus Matteuksen evankeliumin alussa olevaan sukuluetteloon Aabrahamista Davidin kautta Jeesukseen. Tämän saman voi laskea sekä sävelistä että soinnuista. Pääsävellaji D on siis Jeesus. Bach oikeasti uskoi kätkettyihin merkityksiin ja siihen, että musiikki ja matematiikka on sama.

Näitähän passioissa on paljonkin. Ja siinä fuugassa on se kuuluisa teema B-A-C-H. Se nyt ei ole kuultuna niin ihmeellinen.

Väreistä kehottaisin katsomaan Edvard Munchin sinisiä ja van Gogin vihreitä. On se helppo kirjoittaa, että on sinistä ja on vihreää. Kun ne näkee luonnossa eli museossa, ei kohta tiedä, kuinka päin olisi. Munchia on Oslon kansallisgalleriassa yhdessä isossa huoneessa varmaan kolmekymmentä taulua, joissa on varmaan kolmesataa eri sinistä, maalausten sisällä ja niiden kesken aivan uskomattomasti sarjoitettuna ja soinnutettuna. Ihmettelen ettei siellä ole ovella lappua ”Tämä vahingoittaa vakavasti sinua ja ympärilläsi olevia”.

Van Gogh –museossa on sielläkin seinillä hulluuden historia. Maalin määrästä ja siveltimen painosta ei voi olla näkemättä, millainen vimma oli tähtien takana, korppien kumppanina, auringonkukkien alla. Tuloksena on maalaukselle ja kuvalle mahdoton piirre, värin kolmiulotteisuus. (Bach käytti kolmiulotteista ääntä mm. kaksoiskuoroissa.)

Itse asiassa pelkään pahoin, että tuollainen taulu on vähintään neliulotteinen, koska siihen on selvästi kuvattukin lommoiseksi lytätty aika-avaruus.

Näiden kirjoitusten takana on myös saksankielinen Colorfoto-lehti, jota on tullut osteltua kiskalta. Nytkin siinä oli vertailukuvia kohteesta värillisenä ja mustavalkoisena, ja taannoin mielettömän kalliilla, yksinomaan mustavalkoisia kuvia ottavalla digi-Leicalla luotuja kuvia, jotka kyllä olivat itkettävän hyviä, etenkin lehteen painettuina.

Tämä on arvaus – puupiirros ja useat grafiikan lajit (kuparipiirros) kehittyivät suurenmoisiksi kirjapainon vuoksi. Fototypia ja autotypia loivat sitten katselutottumukset sanomalehdissä. Ison rasterin suttu välttää katsojalle. Katselen murheellisena kirjoista sadan vuoden takaisin kuvia Lapin tuntureista. Miten kelvotonta verrattuna hiukan vanhempiin kaiverruksiin!

Elokuvassa Chaplinin roolihahmo oli optimoitu mustavalkoiseen kuvaan – siihen kuuluivat paidan etumus ja myös viikset. Voi vain arvailla, kumpi vaikutti kumpaan, kun mustavalkoinen miehen puku vakiintui samaan aikaan kuin valokuvaus.

Elokuvan ammattilaisen symboli on kaulassa killuva koje, jolla voi tähtäillä rajausta. Ennen se oli etenkin kuvaajan harmaafiltteri, jonka avulla haettiin värillisen kohteen harmaasävyjä. Greg Toland (Welles) ja Raoul Coutard (Truffaut, Godard) toivat tyydytystä, ja samoin oli George Stevens kuvaajana. Värille kuvaaminen onkin sitten ollut enimmäkseen alamäkeä, paitsi ehkä David Lynch. Aronofskyn uuden aion nähdä. Hänkin osaa. Ja uutisten kirjoittajat eivät siis tiedä, että Ukko Noan juopottelu selvitetään Raamatussa.