Veljeni Mikko oli ravistettava tyhjäksi. Jäämerentietä
kiertäessämme hän oli päässyt omaan elementtiinsä. Aina kun oli pysähdytty
vuonon rantaan, hän oli kuin olikin ehtinyt kerätä taskunsa täyteen harvinaisia
kiviä. Ne olivat siitä harvinaisia, että niitä oli joka paikassa. Kummakseni
löysin vanhempien asuntoa tyhjennettäessä yhden sellaisen ”pihvikiven”. Se oli kuin
karjalanpaistista. Läskin näköinen oli kvartsia.
Isännällä pitää olla sääkivi. Vaikka heinäteko jäi meiltä Savossa
ihan villiintyneitten kastikoiden ja lauhojen katkomiseen tien tapaiselta, kävi
kyllä heinäkuisin tunnustelemassa kuistin edessä kallion kvartsijuovaa. Selitys
on totta tai sitten ei; erilaisen lämmönjohtavuuden takia kvartsi tuntuu sekä
kylmemmältä että kosteammalta kuin ympäröivä kivi, jos tulossa on matalan
rintama. Ei tullut kokeilluksi, viestittääkö okluusiorintama kivelle
liikkeistään. Sanan merkityksen olen unohtanut, mutta sääkartassa sellaisia
esitettiin.
Vasta kaksi henkilöä on tunnistanut kärnäiitin, jota minulla
on sievä kappale. Se on Lappajärven rannasta. Paikallisten ja lasten käsityksen
mukaan paikalla oli ollut vielä muutamia vuosikymmeniä sitten tulivuori, ja tuo
ruskea kivi, jossa on kuplan jälkiä, oli laavaa. Hakuteosten mukaan kivi on
joka tapauksessa harvinainen, ja tuo nimitys on hauskan johdonmukainen samalla
tavalla kuin Marjamäen Orvo aamusella korttiringistä kotiin yritellessään.
Kärnänsaari on siinä järvessä. Kun minulla on se käsitys, ettemme me
pohjalaissyntyiset ole järviä paljon nähneetkään, en koskaan lue Lappajärveä
mukaan. Omista erikoisista syistään se on niin oudon aava ja kummallisen muotoinen,
että se ei todella muistuta ainakaan Päijänteen ja Saimaan valuma-alueitten
oikeita järviä.
Tyttäreni Anna osoitti hänkin tervettä mielenkiintoa kiviin.
Matka oli kai se kuumassa kärvistelystä mieleen jäänyt Kreeta 70-luvulla
heinäkuussa ilmastoimattomassa lomahotellissa. Tullimies ainakin halusi nähdä,
mitä pikkuneidin painavassa turkoosinvärisessä veskassa oli. Siellä oli pari
kiloa kiviä matkamuistoina Välimeren rannasta.
Mielestäni on oikein hyvä, että ihmisellä on omia kiviä.
Kuvan hauta Pariisin Montparnassen hautausmaalta on liikuttava. Laatan alla
olevan runoilijan kuuluisa runo on ”Musta kivi valkoisen päällä”.
Pariisilaisilla on siis se tapa, että he harjoittavat kanssakäymistä
kuolleitten kanssa suurilla hautausmaillaan, jotka ovat varsinaisen kaupungin
sisällä he helposti tavoitettavia. On sopivaa tuoda hautakivelle jokin muukin
tervehdys kuin kukka.
Minulla on kaksi kiveä, toinen Savossa ja toinen täällä.
Mitä se merkinnee, luultavasti ei mitään, mutta molemmat ovat vaatimattomia,
rinnankorkuisia siirtolohkareita ja haljenneita. Täytyy käydä takametsässä
katsomassa, onko kivi kasvanut. Ja yleisesti lienee tunnettua, että vaikka
elämme asunto-osakeyhtiössä, minulla on yksityiskivi ja melkein siinä kiinni
henkilökohtainen kuusi.
Liikkuvaa rakkaa löytyy kaukana maantiestä Haltin suunnalta
ja Paistunturista. Sellainen on huvittava kokemus muille paitsi uhrilleen.
Rakka tarkoittaa vain kivikkoa. Tunturissa paha rakka voi olla niin iso, ettei
sen kiertäminen tunnu viisaalta. Kivet ovat ehkä polven korkuisia ja monen
muotoisia. Päälle astuessa melkein kaikki liikahtavat, pyörähtävät,
nurjahtavat. Se on joillekin repun kantajille tekemätön paikka. Jotkut taas menevät
yli kuin polkan tanssijat, ja vertaus onkin täsmällinen, koska vauhti, rytmi on
se salaisuus. Kivi saa käännähtää. Kyllä siitä ehtii ponnistaa.
Hitaus ja määrätietoisuus on myrkkyä. Siinä ovat nilkatkin
vaarassa, eikä kulku edisty.
Lehdessä paljastettiin suuri salaisuus. Koskaan en ole
käsittänyt, miten kilpasuunnistajat etenevät metsässä sitä vauhtia rikkomatta
paikkojaan. Haastateltu mestari kertoi, että jalkoihinsa ei saa katsoa. Tuon
oppimiseen menee muutama vuosi. Sinä aikana on harjoitettava jalkojen lihakset
ja kaupan päälliseksi saa reidet, jotka kelpaisivat syöksylaskijallekin.
Selitys on yksinkertainen. Lihaskunnon on oltava niin kova,
että kiven tai kannon päälle tallatessa jalkaterä ei väänny eikä käänny.
Sellainen ihminen pystyy, kuten tämä mestarinainen kuulemma, juoksemaan
muhkuraisessa metsässä hurjaa vauhtia tehden juostessaan sanaristikkoja tai
sudokuja. Sellainen kuulostaa yhtä mahdottomalta kuin yösuunnistus.
Muistan siltä eilen puhumaltani seudulta, miten osasin
lentää silmät auki. Se oli jyrkkä vuori. Juoksimme painottomuuden tilassa toisten
kanssa pitkin loikin jyrkkää rinnettä alas ja väistelimme lehmuksia ja kiviä.
Lihaskunto, ruumiinpaino ja pituus eli painopiste olivat sen ajan kohdallaan.
Orrenmaan Markku sanoi naisesta, jolla oli niin hellä
luonto, että itku tuli, jos toinen sanoi, että katto – kivi. Ehkä tuo on salattua
perinnettä. Sama ajatus on Harri Tapperilla (”Tanssi puupalttoossa”). Pojalta
pääsi parku siitäkin, kun toinen kivi oli pienempi kuin toinen. ”Miksi ei
niiden suotu olla yhtä suuret?”
Kumpiko niistä partiopojista, Jukka vai MIkko, heittikään sen ensimmäisen kiven?
VastaaPoistaOlihan jo Snellmannillakin oma kivensä https://www.flickr.com/photos/65726513@N00/3595255464
VastaaPoistaTurms kuolemattomasta luin muistokivistä. Ilmeisesti perinne elää pitkin Välimeren rantoja ja juutalaisilla haudoilla, jotka asiajoukot taas leikkaavatkin toisiaan. Kun sikäläistä luontoa mietti, onko vaihtoehtojakaan. Logistisestikin paras, kaikkialla saatavilla ja pienikin kestää isiltä pojille.
VastaaPoistaOlen pannut merkille, en tiedä miksi, mutta minusta "mikot" ovat erittäin kiinnostavia kommentoijia.
VastaaPoistaVarmaan syystä?
Siis Kiviset. Entäs Soraiset?
VastaaPoista"Täytyy käydä takametsässä katsomassa, onko kivi kasvanut."
VastaaPoistaTähän lauseseen, tai virkehän tämä taitaa olla, putosin.
Voi vittu että ihminen osaa kirjoittaa!
Tietysti kivi "kasvaa" eli isonee kun jokin voima pukkaa sitä maan pinnalle.
Poista45 vuotta sitten naapurin peltoon upotettiin kaikki siinä olledt rauniot isolla kaivinkoneella. Kivet meni 4-5 metrin syvyyteen eli routarajan alle. Nyt kaikki rauniot törröttää yhtä ylhäällä maan pinnassa kuin silloinkin. Mikä pirun oima se nostaa kiveä esiin maasta? Ei kait keskipakovoima sentään vetovoimaa ikinä voita maan pinnalla kun on ne kivetkin nii isoja... Routa kyllä iikuttaa näitä "kasvavia" kiviä siinä pinnan tuntumassa mutta se syvältä nousevat kivet, mikäs niitä nostaa?
"Mielestäni on oikein hyvä, että ihmisellä on omia kiviä."
VastaaPoistaKyllä jos mökinakoille, jotka kivisten peltotilkkujen äärellä ikänsä raatoivat ja kiviä vuosikymmeniä pottupelloistaan raunioihin keräsivät, olisi tämmöisiä kirjoiteltu, olisi kirjoittelija kyllä mustimman musan otsaansa saanut.
Täll'ä tarkoitan esimerkiksi äitivainajaani, joka kyllä tiesi, mitä "omat kivet" ovat, saatana!