Pomppa ja anorakki

Pomppa on lyhyempi kuin palttoo, eikä siinä ole tamppia takana. – Toivottavasti lukija on nyt ymmällä.

Isoisän pomppa, joka oli hänen väitteensä mukaan käynyt ainakin Muurmannilla,   kärventynyt reijille Itäisissä erämaissa ja kokenut kapinatalven, roikkui Evijärvellä sen kaapin naulassa, jossa oli jerrykannu, hauenkoukkulankaa ja rikkinäinen pitkäsiima. Kun hän sitten sai päähänsä kirjoittaa pääpiirteet kokemastaan paperille, lyijykynällä asiallisiin lehtiöihin, tuo päällystakki palasi. En tiedä, oliko takin katselu ja hypistely kömpelö kirjallinen keino vai elämää.

Se ei ole asiallinen kysymys. Jos itse olin Tarzan sademetsän siimeksessä, vaikka joku olisi sanonut, että hintelä pikkupoika rapaisessa jokirannassa, aikuisetkin esiintyvät oman elämänsä elokuvassa. Sana ”elokuva” on kärsinyt väärästä käytöstä. Eivät ne kuvat elä selluloidilla eivätkä ferriitillä, saati mikropiireissä. Mieli elää. Jos haluaa vaikeasti äännettävän sanan, se on kognitio, kuulkaa.

Jätkämies ei haaveillut lyyssiä enemmästä eikä saappaita parempaa. Nykykielellä lyyssi olisi ehkä sarkakankainen pusakka. ”Blus” on pusero ruotsiksi. Sanan ”blouse” alkuperä on tuntematon. Suomennoksena voisi käydä myös sana ”nuttu”. Nuttu nurin, onni oikein. Lyyssejä voi ostaa Jalavan kaupasta. Pomppa merkitsi yhteiskunnallista nousua. Molempien kanssa päähineeksi sopi reuhka.

Kovasti innostuin, kun lehdessä selvitettiin, mikä on sittenkin paras vaate reippaanlaisesti ulkoilevalle käyttäjälle: täyspuuvillainen anorakki. Oli siihen pantu kuvakin. Ja nyt minä en ole varma, laitoinko isäni oranssin anorakin roskiin vai talteen. Minulla on itselläni punaisempi.

Artikkelissa sanottiin, että Englannin ilmavoimat käyttävät lentohaalareissa edelleen tätä hyvin tiukaksi kudottua puuvillaa. Sellaisessa kestää talvellakin veden varassa hengissä sen viitisen minuuttia, jonka jälkeen apua ei enää ole. Materiaali ei ole täysin vedenpitävää, koska se hengittää. Mutta kostuessaan hiukan sisäpuolelta ja ulkoa se turpoaa ja tulee entistä tiiviimmäksi.

En täysin viihdy fleeceissä. Pitää olla villaa ja alla puuvillaa. Nyt sitten joku muukin tunnustaa, että ”tekniset kuidut” aiheuttavat joko niljakkaan tai läkähdyttävän olon.

Olisiko mahdollista, että pöljä kansa olisi pantu pukeutumaan muoviin, kun siitä voi ottaa pienemmin kuluin suuremman voiton?

On minulla käytössä erinomaisia vaatekappaleita, kuten rautakaupasta ostetut housut, joissa on kätevät riipputaskut. Merkinnän mukaan ne eivät ole luonnonkuituja nähneetkään, eikä ole liioin tarpeen. Outoa se olisikin, jos myyskenneltäisiin vaikkapa märkäpukuja, jotka olisi valmistettu neopreenin sijasta luonnonkumista. Kampe kuhunkin käyttöön.

Tiukka puuvillakangas on aiheuttanut aikojen kuluessa loputtomasti kupeiden revähdyksiä ja pienempiä vammoja. Purjeiden käsitteleminen märkinä kohtalaisessakin aallokossa ei varmaan ollut herkkua. Märssypurjeen paikkaaminen käsipelillä ei ollut helppoa.

Romanttista, että tuo lujin purjekangas (canvas), jota aikoinaan lienee kudottu myös hampusta ja pellavasta, tunnetaan teltoista ja repuista ja taiteilijan ”kankaana”.

Mielestäni anorakki ilmestyi myyntiin sotien jälkeen, ehkä 50-luvulla. Aluksi sitä ihmeteltiin – mahatasku tuntui lapselliselta ja pään yli vetäminen hankalalta. Vaate yhdistyi mielessä eskimoihin, jota kukaan ei silloin sanonut inuiteiksi.

Isän ja isoisän johdosta olen nyt alkanut käydä alustavasti läpi Lappia tai oikeastaan Pohjoista koskevaa kirjallisuutta. Lappi kumminkin oli aikoinaan sekä Suomalaisten Siperia että Klondyke. Sinne voitiin ikään kuin karkottaa. Tiedän nimeltäkin pari kihlakunnantuomaria ja maanmittaria, joilla heitti päästä niin pahasti, ettei heidän voinut antaa kulkea muiden seassa kaupungin kaduilla. Niinpä heidät nimitettiin pohjoisten virka-alueiden tehtäviin, joissa he sitten aikanaan säädetyin tavoin heittivät henkensä.

Niistä ihmisistä, jotka hakeutuivat täältä etelästä pysyvästi töihin Lapin lääniin, tunsin muutamia ensimmäisiä. Eräskin Mauno oli kotoisin Pohjanmaan rajoilta Tuurista mutta asui elämänsä päivät Rovaniemellä ja kasvatti eteviä lapsia. Oli vastaavia ollut myös ennen sotia, mutta heitä oli yleensä pidetty hiukan omituisina. Ja jo kauan sitten jotkut papit, kuten Fellman, pääsivät virkaan ihan Lappajärvelle lusittuaan Lapissa, ja kasvattivat sitten pojistaan hovioikeuden presidenttejä ja vastaavia. Jotain Laestadiusta ei olisi muualla katseltukaan kuin pohjoisessa. Tekstien ja tekstiilien välimaastosta kerron alustavasti terveisiä. Erno Paasilinnan neljä antologiaa ovat nykyiselle mielelle kovin suppeita ja aika yksipuolisia. Jostain syystä poliitikkojenkin nyt mainitsemaa ”pohjoista ulottuvuutta” ei ole varsinaisesti edes yritetty koota kirjallisuudesta.