Sekava kirjoitus

Tuomas Kyrön ”Benjamin Kivi” (2007) on aivan mainio romaani ja hauska. Olen pahoillani. Katselin jotain ja luin jotain ja etenkin tulin kuunnelleeksi radiosta ”Mielensäpahoittajaa”. Ajattelin että ihme höpöttäjä. En ajatellut muuta. Se oli erehdys.

Kyrö toteuttaa sen mitä olen haikaillut uusimmalta kirjallisuudelta. Minulle sopii hyvin, että kirjoitetaan ”postmodernismista”. Itse olen käyttänyt tuon sanan paikalla nimitystä ”maaginen realismi”, joka haluaa olla viittaus Rushdiehen, Garcia Marqueziin ja toisaalta Orhan Pamukiin, toisaalta Calvinoon.

Yliopistolla näitä aina harhaanjohtavia nimityksiä käytetään romaanin näköisistä kirjoista, joista on paha sanoa, miten kirjoittaja on kytkenyt toisiinsa raivostuttavassa määrin mahdottoman aineksen ja sellaisen, mikä oikeasti olisi voinut tapahtua. Tuo ”Kivi” on ihan läppää, mutta uskottavalta se vain tuntuu.

Aika innostuttavaa, että siamilaisten kaksosten Tervo – Hotakainen jälkeen olisi liikenteessä seuraava sukupolvi. Tosin Kyrö on jo vanha mies, näemmä täyttää 40, mikä on kyllä paljon.

Kun alettiin puhua ”karvalakkioopperoista”, karvalakit jäivät heti muodista. Siihen asti kaikki kekkoset olivat kilpailleet reuhkan ylenpalttisuudella. Ja sitten syntyi Kyrö ja muita – mutta myös karvalakkiromaani riutui ja hiipui vähin erin.

Tämä kirjoitus ei käsittele kirjallisuutta. Puhe on Ukrainan tilanteesta. Tänä iltana tulee Ylen uuteen tapaan vaalikeskustelun muotoinen Venäjä-ilta. Olen monta päivää miettinyt, mistä nämä hyvien asiantuntijoiden parhaat selitykset ovat tuttuja.

Tohtorit ja everstit esittävät tulkintoja, jotka ovat loogisia ja vakuuttavia, mutta niitä tulee koko ajan lisää eivätkä ne ole toisiinsa nähden missään käsitettävässä suhteessa. Kun Suomessa vallitsee pitkästä aikaa hyvin suuri yksimielisyys etenkin Venäjän aivan mahdottomista menettelytavoista, niiden taustalla on välillä näyttämisen halu, kasvojen menettämisen pelko, huonon esimerkin leviäminen ja sitten taas Kiovan hallituksen voimattomuus, ponnettomuus ja taitamattomuus.

Sotaa rakennetaan siten, että osapuolet, siis Venäjä, Nato ja USA ilmoittavat, että tulevassa sodassa ne eivät aio käyttää asevoimaa.

Tällaista ei edes Veikko Huovinen –vainaja olisi keksinyt. Eilen kuulimme (Lavrov) että ongelmat johtuvat lännen Ukrainassa ja Ukrainaan nähden tekemistä virheistä. Ukrainassa vaaditaan muun ohella kansanäänestystä, mutta kukaan ei vastaa kysymykseen, mistä on ajateltu äänestää.

Tuon tyrkyttämäni ”postmodernin” filosofian yksi lähtökohta on ”suurten kertomusten” kuolema. Suuri kertomus olisi esimerkiksi ”Neuvostoliitto toisessa maailmansodassa” tai ”Jeesus Getsemanessa”. Tilalla on itseään kommentoivia tekstejä eli ikään kuin blogi, jossa kirjoittaja itse laatii vastaväitteet ja myös kiitokset. Jotkut ajattelevat, että esimerkiksi kirjoituksen tai elokuvan sisällöllä (kertomuksella) ei ole merkitystä, muodolla vain. Repimällä kirja ja sekoittamalla sen sivut kuin korttipakka saadaan aikaan toinen, ainakin yhtä hyvä kirja.

Tuo ajatus näyttäisi olevan oikea. Yllättyisikö kukaan, jos Putin kapuaisi puuhun ja alkaisi etsiä suuhunpantavaa Lavrovin turkista? Minä yllättyisin. Apinat ovat viisaita. Usein niiden toiminta tähtää syömiseen, paritteluun tai jonkun mukiloimiseen. Apinat osaavat myös käydä sotia.

Ensin ajattelin, ettei tämä ole informaatiosotaa, vaan informaatiorauhaa. Että ei olisi mietitty kunnolla, millaiseksi maailma on nyt mennyt. Yhdentekevät, vahingolliset ja hyvää vointia ja mieltä edistävät viestit ovat samanarvoisia. Kun suomalainen konfoijari B. Kivi kohtaa poikansa, tämä on Siperiassa asuva salaisen poliisin erikoisoperaatioihin koulutettu mies. Niin varmaan. Sellaista sattuu. Ja B. Kivi on vanhentunut 90 vuodessa vain 45 vuotta. Mikäpä siinä.

Romaaneissa minua kiinnostaa eniten se, mistä kirjoittaja tahtoo vaieta. Sekä uutistapahtumien että historian tulkinnassa mielestäni suuri käsitteellinen erehdys on ”valtapolitiikka”. Se on ajatus, jonka mukaan valtiot yleensä ja suurvallat erityisesti edistävät toiminnallaan lyhyen aikavälin etujaan. Tuotahan  ne eivät useimmiten itse julista, vaan kaivavat esiin vaikkapa ”kansan” tai ”uskonnon”. Tutkijat löytävät ”reaalipolitiikkaa”, vaikka todellisuudessa toimijat – tyyppiä Putin ja valitettavasti kai myös Obama – menevät koskessa kolisten, myötävirtoja vilisten, ja ajelehtivat joskus myös vastavirtaan, kuten viisas satu selvittää.