Sivun näyttöjä yhteensä

30. syyskuuta 2013

Vähän minä





















Vähän minä pahana pidin jo sitä, että pohjimmainen pyykkikorillinen dioja tuli kuitenkin katsotuksi. Siinä olivat kadonneet tai hävitetyt diat 1988-1995. Siis minun ottamani. Ja tuohon aikaan olin alkanut hurjastella M-Leicalla, luullakseni välttävin tuloksinkin. Se lienee julkinen salaisuus, ettei digikuvilla juurikaan päästä samaan sävykkyyteen kuin entisillä filmeillä ja kunnon objektiiveilla.

Leica kaikkine linsseineen on sopivalla paikalla. Aleneva polvi on ottanut sen säilyttääkseen ja harkinnut kokonaisuuden vitriiniin panemisen arvoiseksi. Vieressä on isäni Zeiss Super Ikonta III. Linhof Field 24 x 36 cm on sitä vastoin kellarissa kuivissa, lämmitetyissä tiloissa.

Olen vuoden kuluessa kantanut ja kannattanut toisille yli kaksikymmentä tuhatta isäni diaa, joilla kuuluu olevan historiallista arvoa. Osan niistä olen skannannut itse, osan skannauttanut. Viimeksi päädyimme Putuksen kanssa ajatukseen, että hänen kehittelemänsä dian valokuvaaminen varta vasten kehitellyssä telineessä ja valaisussa on näissä olosuhteissa paras menetelmä. Kuvia pystyy kuvaamaan samaa vauhtia kuin niitä ehtii pudotella pidikkeeseen.

Jutun kuvassa on äitini vuonna 1923 noin puolen vuoden ikäisenä. Tuota kuvaa en ole ennen nähnyt. Vien huomenna printin hänelle palvelutaloon. Luulen että vastaanotto on lämmin.

Tunnen kuvassa olevan ryijyn todella hyvin. Se on äidinäitini sukuryijy, tyypillinen suuritöinen satakuntalaisryijy. Se oli viimeksi vanhimman tätini seinällä ja on nyt perinteen ja kaikkien taiteen sääntöjen mukaan sukupolven vanhimman tytön Tuulan hallussa. En ole raaskinut kysyä. Luultavasti se on murentunut aika pahasti, eikä sen nostaminen seinälle taida olla enää järkevää. Ryijy on tehty 1803. Sen kuvioissa on vuosiluku.

Äitini kopio on asunnossa Westendissä ja jää tiettävästi sinne muuttavan veljeni hoteisiin ja hänen jälkeensä taas vanhimmalle tyttärelle. Tuo ryijyn kopio on erikoinen tarina. Se valmistui vuonna 1953; myös tuo vuosiluku ja Äidin nimikirjaimet ovat kudottu ryijyyn.

Kopio tehtiin piirtämällä vanha ryijy millimetripaperille ja jäljentämällä värit nukan juuresta ja piirtämällä ne sitten tähän malliin. Ruohon maailmanaikaan osa langoista oli värjättävä itse. Kasvivärjäys ei tainnut olla muotia enää eikä vielä. Tätä kirjoittaessani huomaan, etten ole tullut laskeneeksi, montako eriväristä lankaa siihen tarvittiin. Ehdottaisin noin kahtakymmentä.

Ryijy tehtiin kangaspuissa, pohja normaalisti kuteista ja nukka käsin solmimalla. Työtä oli lievästi sanottuna paljon, koska ryijyn mitat ovat noin 2 x 3 metriä. Äiti sen tietenkin teki, mutta me lapset saimme olla mukana ja opimmekin vetämään solmut niin tiukkaan ja tasan, että ne kelpasivat äidille. Myös isä yllätettiin vähän väliä kangaspuiden äärestä. Ryijyn tekeminen on koukuttavaa.

Ajattelin kauan myöhemmin, että jos satun tästä tulemaan hulluksi, hullujenhuoneessa saa varmaan solmia ryijyä. Asia ei kuitenkaan ole tullut ajankohtaiseksi enkä edes tiedä, onko tieto tosi vai peräisin vain Inkeri Kilpisen menestysnäytelmästä Tuntematon Potilas.

Kuva on peräisin Äidinisän albumista. Sitä en tiennyt, että se on taitavalla serkullani. Luultavasti en ole koskaan selannut isoisänalbumia. Eivät lapset saa. Repivät vain.

Kuinka monta muillekin kuin sukulaisilla kiinnostavaa albumia mahtaa tällä hetkellä maata jätelavalla syksyn tuulien tuiverrettavana?

Arvaisin että huomattavan monta. En osaa paheksua perillisiä. Minua alkaa huimata, kun ajattelen, mikä uskomaton määrä työtä on tarvittu yhden asunnon tyhjentämiseen. Tämä asunto oli niin käsittämättömän tarkoin järjestetty ja organisoitu, että toista samanlaista tuskin löytyy. Tällä hetkellä eteiseni tangossa riippua kuin nimettömänä syytöksenä hyvää kangasta oleva takki, jonka olkapäähän on hakaneulalla kiinnitetty lappu, ja lapussa lukee ”Jukan ylioppilaspuku”. Siis vuodelta 1963. On siellä myös isän ilmavoimien univormu m/24. Seuraa löytyy – kaapissa on vaimon isän vanhamallinen mantteli, joka on kiertänyt talvisodan Summasta jatkosodan Kiestinkiin, Äänislinnaan ja Ihantalaan. Kangas muuten olisi omiaan käyttöön vaikka heti – mutta ei ole niin laihoja poikia enää makisemassa.

Mietin hetken, tilaisinko kirjan, josta saisin vihjeitä, onko tämä mielettömyyttä vai kukaties perusteltua puuhaa. Amerikkalainen Smithsonian, näkemäni ja kokemani perusteella monessa asiassa maailman hienoin museo ja kauttaaltaan kävijän ehdoilla tehty, on julkaissut kirjan ”Amerikan historia 101 esineenä”. Ajattelin että nytköhän saadaan lähempää tietoa George Washingtonin puisista tekohampaista, mutta onneksi kirja ilmestyy vasta parin viikon päästä. Se on muuten sitä nopeasti kasvavaa lajia, joka kannattaa hommata Kindlkenä – painaa varmasti kuin piru, 700 sivua.

Suomen historia 101 esineenä…? Ukko-Mauser, otettu talteen Viipurin valleilta 1918. Suomen suurin joukkomurha, sanoo tutkija nyt. Luultavasti onkin. Huono ajatus. Mauseri tuo vain minun mieleeni humalaisen jääkärin. Se oli teollinen tuote. Unohdetaan se.

Kyllä tätä ryijyä voisi tarjota. Tuollainen määrä naistyötä tarkoittaa, että jo 1803 olivat olemassa ne tiukat edellytykset, joiden turvin Suomessa eläjät jatkoivat ja vaurastuivatkin. Kokemäenjoen asutus on ainakin keskimmäiseltä kivikaudelta. Jos Suomelle halutaan nähdä merkitykselliseksi jossain määrin vapaa talonpoikaisto, niin tuolta seudulta niitä savitalonpoikia on tullut ainakin kuusisataa vuotta. Ja heidän emäntänsä ja tyttärensä tekivät ryijyjä tekniikalla, joka on hyvin kansainvälinen.


16 kommenttia:

  1. Suomen historia 101 esineenä? Korkkiruuvi. Nokia 1100. Lasse Virenin kilpahousut Moskovan maratonilta, ne joihin pörähti paska.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hevosen länget, pokasaha, Pystykorva-kivääri.

      Poista
  2. "Viimeksi päädyimme Putuksen kanssa ajatukseen, että hänen kehittelemänsä dian valokuvaaminen varta vasten kehitellyssä telineessä ja valaisussa on näissä olosuhteissa paras menetelmä. Kuvia pystyy kuvaamaan samaa vauhtia kuin niitä ehtii pudotella pidikkeeseen."

    Mikäs viritys se tämä on? Ihan tavallinen digikamera vissiin ja jonkun kepin päässä kuvat?

    Itselläni on dioja, isäni 70-luvulla napsi niitä jäänmurtajasta ja ties mistä kun oli vielä töissä. Osa on ilmeisesti jäämereltä kun kuvissa on jäävuoria. Näitä ei ole koskaan katsottu laitteella tai skannattu, kun ei ole kenelläkään ollut aikaa tai kiinnostusta.

    Ajattelin koittaa Jyväskylän pääkirjastossa olevaa dia-skannaus laitetta (siellä websivujen mukaan pitäisi sellanen olla), mutta jos digikameralla tulee hyvää jälkeä niin kaipa sitäkin voisi koittaa.

    VastaaPoista
  3. Viipurin vallit, Summa ja Ihantala...;

    VALKEASAARESSA LAPIMURTO
    Tama on uuden ja kalliin kirjan nimi, tekijoina
    Janne Makitalo - Jukka Vainio. Ammattimiehet ovat puristaneet
    JR 1:n surullisesta historiasta luotettavan dokumenttiteoksen.
    Lahteet on huolella ristiin verrattu ja on saatu luotettavan tuntuinen
    teos, joka selvittaa laiminlyonnit ja onnistumiset.
    Suosittelen tutustumista. Tasta loytyy ajateltavaa!

    VastaaPoista
  4. No nyt on blogisti omimmillaan alueilla..pysyisikin vain näissä ryijyissä ja muissa...

    VastaaPoista
  5. Smithsonian on hyvä instituutti, varsinkin Amerikan intiaanien jäljellejääneen tavaran säilyttämisessä.

    Siinä on vain sama vika kuin Guggenheimissa: se on franchising-firma ja perustelee etäpisteitä kaikkialle maailmassa. Yksi on Australiassa, enkä nyt muista missä kaupungissa. Siellä joku palkattu valopää ehdotti kuvaa Isoo-Antista ja Rannanjärvestä (siis sitä valokuvaa, josta tehtiin postikortti) kahlehissa ja raitapuvussa Australian ensimmäisen polven siirtolaisista, joiden kohtalo oli siis kova.

    Kun ystäväni, joka kuvan heitti nettiin ja kysyi suomalaisuuden perään, ja minä ja moni muu perässä, vaati Smithsonianilta selitystä, arvoisa valopää nulkki yritti vain väittää vastaan.

    Olen aika varma siitä, että siellä se on seinällä tai arkistossa edelleen meriteeraamassa kauheita australialaisia murhamiehiä.

    Ryijytarinoita olen minäkin kuullut, mutta käsityöopettajan, isotädin kertomana. En tiedä onko niitä enää jäljellä mitään.

    VastaaPoista
  6. Intiaani osais varmaan lukea mitä ryijyssä seisoo.
    Alkuperäiskansojen kommervenkkejä. Taitosettejä sanoo nuoriso.
    Komee on ryijy! Ja koukuttava blogi, se!
    Vaikka vaikeneminen onkin suorin ja avoin kunnioituksen muoto.

    VastaaPoista
  7. A History of the World in 100 Objects by Neil MacGegor.

    VastaaPoista
  8. Olen minäkin dioja skannannut -- lainasin Nikonin Coolscania, joka oli pätö peli ja teki hienoa jälkeä. Ja hidas. Siinä olisi mennyt ikä ja terveys. Tulin toisiin aatoksiin. Korjasin vanhan Kodak Carouselin ja besorkkasin läjän sen 80 dian pyörölippaita, täytin ne pintaputsatuilla dioillani ja aloin dokumentaation.

    Hämärrettyyn huoneeseen asetin puolimatan valkean levyn sen verran Carouselin eteen että sain aikaan kuvapinnan kokoa noin A2. Vaatrasin sen oikeaan kulmaan ja suoraan. Aivan Carouselin optiikan viereen laitoin digijärkkäni pöytäkolmijalalle, tarkensin sen manuaaliasennossa valaistuun pintaan siten, että koko ala tuli kuvaan mustin reunoin. Vähensin kuvakulman aiheuttamaa vinousefektiä kääntämällä heijastuspintaa hieman. Pudotin Carouseliin keskimääräisesti onnistuneen dian jossa oli kunnon skaala liki puhki olevasta valopäästä aivan tummimpaan varjoon ja koekuvasin sen värilämpötilasäätönä heijastavasta pinnasta otettu sample (jotain vähän yli 3000 K°) ja aika-asetus manuaalilla haarukoiden kunnes sekä digikuva että sen sävykäyrä olivat kunnossa. Tarkistin setupin vielä yli- ja alivalottuneella dialla -- ajatus oli olla korjaamatta valotusvirhettä automaattisäädöllä.

    Sitten kasetti paikalleen ja painallus Carouselista, dia putoaa pitimeen ja Carousel automaattitarkentaa lasin pinnnasta; kliks kameran laukaisimesta ja seuraava dia Carouselista. Kasetti tallessa alle kymmenessä minuutissa. USB-johto joka oli jo kiinni kamerassa, kiinni vieressä olevaan tietokoneeseen jolloin iPhoto tunnisti ne 80 kuvaa ja kysyi, tuodaanko. Tuonnin jälkeen kasetti irti ja sen päälle Dymolla ensimmäisen ja viimeisen kuvan (juokseva) numero tyyliin 3000--3080. Seuraava kasetti.. niitä oli kolmisentoista, koska enempää en ollut löytänyt.

    Nyt siis minulla on iPhotossani nopeasti selattava visuaalinen arkisto omistamistani dioista sekä ne diat helposti uudestaan löydettävissä tarkempaa skannausta varten. Digikuvan taso kelpaa myös niiden näyttämiseen muillekin, vaikkakaan ihan painolaatuisia ne eivät ole. Mutta niistä saa helposti erilaisia kokoelmia lähetettäväksi asian osaisille sekä laitettavaksi Picasan ja Flickrin tapaisiin pilvipalveluihin netissä esittelyä varten. iPhotoani backuppaan sekä lokaalisti parille eri medialle että toiseen osoitteeseen. Tähän tuhanteen diaan tulevat lisäksi sitten kotiskannatut mustavalkoprintit joita niitäkään ei ole ihan vähän, ja jo valmiiksi iPhotossa olevat omat otokset, tuollaiset 20 000 yhteensä.

    Vanhassa viinilaatikossa lojuu vielä ne loput diat; olisiko kaapeissanne turhia Carousel-lippaita..

    VastaaPoista
  9. "Kyllä tätä ryijyä voisi tarjota."

    Kun on nähnyt turkkilaisia ja persialaisia mattoja 1400-1500 museossa niin voi todeta, että kyllä tuon voisi rinnalle nostaa eikä ryijyä tarvitsisi hävetä! On meilläkin ihmiskunnan arvoperinnöstä osamme.

    VastaaPoista
  10. Kävin tänään juuri Metsäpirtti FB sivuilla ja ihailin vanhoja kuvia rajan takaa - minun kannaltani saavuttamattoman rajan takaa. On hienoa, kun jollain on tallella kuvia ja arvoesineitä.

    Äitini sukuperut jouduttiin myymään pakkohuutokaupassa 1933, kun isoisä oli loukannut sahalla (tukki vyöryi jalalle) eikä pystynytkään maksamaan talon laajennuksensa lainaa, koska joutui olemaan talven kotona potiessaan murtunutta jalkaa.

    Isäni vähäiset valokuvat taas jäivät sinne tuvan hyllylle, kun käsky tuli tyhjentää talo 1,5 tunnin sisällä, isä itse oli jo armeijan vapaaehtoisena rintamalla. Pikkusiskon ja -veljet pappa keräsi miten taisi hevosvankkureille, mukaan tuli mitä tuli, muttei valokuvia eikä muistoesineitä. Jotain ehti piilottaa juuri valmistuneen talon kellariin, mutta nekin vähän tuhoutuivat suomalaisten vetäytyessä ja polttaessa rakennukset - varmuuden vuoksi.

    Nykyisen tavarapaljouden keskeltä taasen (olen minäkin joutunut pari taloutta tyhjentämään) ei aina löydä niitä jälkikäteen korvaamattomia, muistaa, että sellainenkin meillä joskus oli - nyt se olisi säilyttämisen arvoinen.

    VastaaPoista