Sivun näyttöjä yhteensä

5. syyskuuta 2013

Kyökin puolelta



En ole lukenut Sigrid Boon vuonna 193o0 ilmestynyttä romaania,  josta otsikko on, enkä nähnyt Risto Orkon siitä Suomessa tekemää elokuvaa, saati Yhdysvalloissa kuvattua filmiä. Luvassa olisi hakuteosten mukaan rakkautta, tuberkuloosia ja kotiapulaisia. Ja tietysti keittiö.

Keittiö on jo. Keittiön rappuja ei ole.

Muistan jo kuolleen professorinrouvan, joka oli ilkeä ihminen. Kun rehelliset juopot tulivat keittiön portaasta koputtelemaan oveen ja kertoivat onnettomasta elämästään anellen lanttia, heille tehtiin pieni paketti voileipiä. Perheen tyttäret kävivät etsimässä hylätyt paketit portaasta ja söivät ne.

Itse en ole koskaan tarjonnut voileipiä, vaan sanonut kolikon pistäessäni, että älä sitten tee niin kuin se entinen hullu poika, joka osti leipää vaikka oli vielä viinat ostamatta.

Kerran onnistuin petkuttamaan Pasilan asemalla entistä kollegaani sieltä Velodromin suunnasta; nykyisin kyseinen yritys toimii eri puolella kaupunkia entisen viinatehtaan naapurina. Ehdin katkaisemaan hänen tiensä ja kysyin ruikuttavalla äänellä, että anteeks voisko johtaja jeesaa eurolla kun pitäis päästä junalla Jakomäkeen. Näin herra hovioikeudenneuvoksen kiihtyneestä ilmeestä, että jekku meni perille. Kemppinen on deekiksellä. Oli pakko pakittaa ja kysyä normaalilla äänellä, että mitä muuta suvaitsee kuulua. Nuuhkaistuaan varmistukseksi pari kertaa puhuteltu vastasi tyhjentävästi, että ei mitään erikoista.

Huomaan toteuttaneeni vahingossa suuren demokraattisen ohjelman. Tiedän kyllä, että Suomessa on lakattu käymästä kylässä ja ettei nuorempi väki välttämättä ymmärrä, mitä tarkoittaa pistäytyminen visiitillä toisen kotona. Sana viittaa vahvasti siihen, että ruokaa ei tarjottu eikä yleensä suolaistakaan. Kirkonkylästäni en muista, että kukaan olisi koskaan järjestänyt päivällisiä, paitsi reserviupseerikerho. Kummastelin kovasti isäni smokkia. Ajattelin, että kai minullekin järjestyy tuollainen isona. Itse asiassa ostin kerran smokin. Tähän mennessä olen käyttänyt sitä kerran.

Lasteni äiti väitti että kun hän oli ihan pieni eli 40-luvulla, vanhemmat olivat harva se ilta menossa frakkijuhliin. Muistaakseni kiinnostuin vasta, kun kuulin, että lääkärit olivat myös tapelleet juhlissaan. Itse en ole ollut koskaan frakkijuhlissa.

Se on asia erikseen, että frakki on eräille meistä työpuku, ikään kuin haalari, ja minulla on menossa kolmas tai neljäs.

Mutta keittiö oli huone, johon perheen pää ei mennyt. Olen tuntenut edellisten sukupolvien edustajia, jotka olisivat saattaneet kuolla nälkään keittiön lattialle, koska heillä ei ollut aavistustakaan siitä, miten kahverin eli ruokakomeron ovi avataan ja miten laitetaan voileipä. Tällaisia väitteitä viljellen on kai syytä muistuttaa, että kun tulin kehiin, pakollinen eläkeikä oli 70, joten eräät tarkoittamistani professoreista ja tuomareista olivat reippaasti 1800-luvun puolella syntyneitä. Olen omin silmin nähnyt hyvin vanhan täti-ihmisen, Sigrid Schaumanin, joka tietääkseni oli lukuisten Töölön maitokauppojen ja siirtomaatavaraliikkeiden kauhu. Hän näet kuoli vasta 1979 täytettyään sata vuotta. Hänestä kerrottiin poliisikamarilla Sofiankadulla juttua, että hän oli vanhoilla päivillään 1960-luvulla osunut autokolarin todistajaksi. Kamarilla kuulustelua suorittanut poliisimies kysyi tarpeettomasti, luultavasti liian rutinoituneena: ”Oletteko ennen joutunut poliisikuulusteluun?”. Täti vastasi:” Olen. Kun veljeni Eugen ampui kenraalikuvernööri Bobrikoffin, minuakin kuulusteltiin.”

Hyvin monissa Helsingin keskustan kerrostaloissa on erikseen paraatiovi ja keittiön porras. Pääsisäänkäynti on joskus hyvin vaikuttava. Niitä on kunnostettu. Mutta niitä ei ollut tarkoitettu kenelle tahansa. Lapset ja muut huonommat ihmiset kulkivat nöyrästi kyökin puolelta. Korkeimmassa oikeudessa tapainturmelus oli jo alkanut, kun tulin sinne ylimääräiseksi virkamieheksi ja sitten suorastaan vakinaisen viran haltijaksi 1970-luvulla. Kristillisen maailmanjärjestyksen mukaan jäsenet eli siis oikeusneuvokset kulkivat pääovesta Pohjois-Esplanadilta ja me vähäiset virkamiehet luikahtelimme sisään pihan puolelta Helenankadulta. En tosiaankaan kiinnittänyt asiaan huomiota niin että en ole varma, missä vaiheessa pääoven lähelle laitettiin erillinen murju, jossa virastomestarin alainen eli vaksi istui yrittäen pysytellä hereillä. Arvaan että hänen tehtävänsä oli olla suurin piirtein selvillä, ketkä virkamiehistä sattuvat olemaan paikalla. Meillä ei tietenkään ollut työaikaa eikä työhuoneita. Sen sijaan työmäärät eli ”pensum” oli vahvistettu.

Keittiössä oleskelivat lapset. Jos maalaisserkku oli vieraana, hänen kuului istua puulaatikon kannella ja kopistella sitä monoillaan samalla kun kirnusi räkää. Jos perheessä oli höpsähtänyt täti, myös hän saattoi sijaita keittiössä.

Kaikki muuttui sotien jälkeen. Kuten muitakin tässä esiin nostettuja teemoja, olen jatkuvasti toistellut, että jo ennen betonielementtirakentamista  kulttuurimme ja yhteisöllisyytemme oli mullistettu verohuojennuslainsäädännöllä, josta käytettiin yleisnimitystä Arava. Yhtäkkiä viranomaiset määräsivät huoneitten luvun, sijoituksen, ovet, ikkunat, vetimet, tangot ja melkein ikkunaverhotkin.


Uudessa kaupunkikulttuurissa ei lähdetty bilettämään, koska ei ollut rahaa eikä paikkoja. Sen sijaan kokoonnuttiin milloin kenenkin luo särpimään keskiolutta ja ryystämään algerialaista punaviiniä. Järjestelyistä välittämättä kaikki ahtautuivat ennen pitkää keittiöön ja puhuivat siellä toistensa suuhun kuin Marxin veljesten elokuvassa. Juhlien päätyttyä hiukan siivottiin keittiötä ja katsottiin, oliko kukaan sammunut vessaan. Yleensä oli. Sieltä me olemme peräisin, se selittää tapamme ja se on syy, kun meistä ei tullut tämän kummempia herroja eivätkä perinteet velvoittaneet. Olemme kotoisin kyökin puolelta. 

13 kommenttia:

  1. Huh, miten epäaidolta kuvan köökki vaikuttaakin...kliinisen puhtaalta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Happamia ovat, sanoi kettu pihlajanmarjoista. - Kyllä köökki saa uutena vähän aikaa tuolta näyttää, jos on asunut kymmeniä vuosia samassa talossa ja kokenut sitten jonkinlaisen keittiökatastrofin. Onnea vaan uudelle keittiölle ja mukavaa, jos saat remontin jälkeen taas keittää kahvisi muualla kuin kylpyhuoneessa!

      Poista
    2. Sitä paitsi ihan mielettömän kaunis kuva valoineen ja varjoineen.

      Poista
  2. Kyökistä juolahti mieleeni eräs haastattelu, jossa keski-ikäinen ranskalaisrouva muisteli nuoruuttaa Espoossa. Kertoi, että äitinsä ei ollut koskaan keittänyt vettä ja toimittajan tätä ihmetellessä rouva jatkoi, että isoäiti ei ollut koskaan elämässään edes käynyt keittiössä.

    VastaaPoista
  3. Kyökki on mukava sana. Otankin sen käyttöön.
    Meni hetken aikaa ennen kuin tajusin, että mitä saareke tekee kyökissä.

    Politiikkomme ovat kotoisin "saleista" ja suurempiin haluavat.

    VastaaPoista
  4. On vaikea kuvitella kuinka erilaiseksi kulttuurimme ja yhteisöllisyytemme olisi muovautuneet jos Arava-lainoituksen sijaan jokin muu taho olisi rahoittanut asuntorakentamistamme. Suurella osalla 70-luvulla kaupunkiasuntoihin muuttaneilla ei ollut kuin yksi ovi mistä valita, menikö sisään ollenkaan. Tosin, ei ollut koko keittiötäkään vaan ehkä tupakeittiö, pienen makuuhuoneen lisäksi.

    Ehkä uskonnolla ja sen opetuksella on suurempi vaikutus tuohon "kyökki" -nöyryyteen ja sillä että kaupungistuminen tapahtui Suomessa nopeammin kuin missään muualla.

    VastaaPoista
  5. Kävivätköhän Mannerheim ja muut korkeat upseerit koskaan siellä kyökin puolella?

    Airostahan on kerrottu, että hänelle riitti vain muutaman tunnin yöunet. Kerran sodan melskeissä Mikkelissä Mannerheim soitti Airolle kotiin melko myöhään illalla. Airo oli puhelimessa niin päissään, ettei Mannereheim tahtonut saada selvää Airon puheesta.

    Juhani Suomi kertoo lehtitietojen mukaan uudessa kirjassaan myös Mannereheimin päivittäisestä ja aktiivisesta alkoholijuomien käytöstä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Millähän tavalla Suomi käsitteli Kekkos-sarjassaan Urkin juoma-, tappelu- ja naistavat?




      Poista
  6. Rakentelin -70 luvulla ns. aravatalon. Kaikki kävi mukavasti,mutta yksi asia tökkii vieläkin. Hesassa (luulisin) r- piirrustukseni tarkastettiin ja ainut asia johon oli kiinnitetty huomiota oli parivuoteen sijainti.Punaisella kynällä se oli nuolitettu eri huoneeseen kuin olin piirtänyt.Tuli jo silloin mieleen Neuvostoliitto. En jäänyt siihen pitkäksi aikaa asumaan. Rakensin sen ja kun lait salli niin rakensin toisen. Siinä olen itse saanut päättää missä on talomme pari-sänky.

    VastaaPoista
  7. Kukapa kenraali ei Päämajassa viinan kanssa olisi ollut läträämättä. (Paitsi Tuompo, ehkä.) Äärimmäisten kattavien tutkimustöitten - joita muistaakseni tein eilen - johdosta voin väittää että kukaan heistä (siis kenraaleista, eversteistä en mene takuuseen) ei käyttänyt kokaiinia. - Jota, koska veljeni on lääkäri, ihmettelen. (Enemmän kuin olemassaoloani. Koska... älkää ny vaan vahingossakaan ottako mua todesta!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nihtilä, eversti, oli absolutisti.

      Poista
    2. Moniko käytti pervitiiniä?

      Poista
  8. Schauman - professorimme esitteli sennimisen ylikirjastonhoitajaserkkunsa Eduskuntatalossa opintoretkellä käydessämme kolmisenkymmentä vuotta sitten. Olisi kiinnostavaa tietää, oliko sukua Bobrikovin ampuneelle...

    VastaaPoista