Sivun näyttöjä yhteensä

24. syyskuuta 2013

Sapliini





Se taiteen arvostuksen muutos, jota myös professori Peter von Baghin elämä ja teot osoittavat, on ainutlaatuisesti yhden miehen, Charlie Chaplinin tekoa.

Otsikon kirjoitustapa muistuttaa tästä. Ainakin 60 vuotta sitten maalaispitäjässä käytännössä kaikki tiesivät, mitä tarkoittaa Sapliini. Ne jotka eivät kuvitelleet käyvänsä elokuvissa, käyttivät sitä sitten haukkumasanana. Ne jotka kiirehtivät kertomaan, etteivät he perusta taiteesta, pitivät kuitenkin Chaplinista eli taiteesta.

Chaplinista eivät pidä ne, jotka ovat keskenkasvuisina katsoneet häntä epäsuotuisissa tilanteissa ja saaneet ymmärrettävän ja virheellisen kuvan, että kysymys on Tomin ja Jerryn varhaisversiosta. Toisen nurjamielisten ryhmän muodostavat epäonnistuneet snobit, jotka sanovat, että kyllä Buster Keaton oli parempi. Tuollainen lause on yhtä viisas kuin ”en pidä urheilusta, mutta seuraan mielelläni keihäänheittoa”. Keaton oli hieno, mutta paljon lyhyemmässä tuotannossaan kapeammalla kentällä kuin Tsape.

Kolmas totaalikieltäytyjien ryhmä muodostuu henkilöistä, jotka vihaavat peilejä. He eivät halua katsoa ikävän osuvaa kuvaa itsestään – öykkäröinnistä, ökyiluystä, örveltämisestä.

Juuri tämä viimeksi mainittu on yksi Peter von Baghin Chaplin-kirjan avauksista.

Katselin kirjakaupassa erilaisia juhlakirjoja tutkittuani ensin Petterin listatun tuotannon. Kävi mielessä, että kovin nyt miestä juhlitaan. Rupesin kotona lukemaan. Löin jarrut päälle, koska tekstin rytmi onkin hyvin harkittu ja herkkupalat ovat kohdittain hiukan piilossa.

Hyvin vähästä kävi ilmi, että tässä nyt on se magnum opus, jota satuin pari viikkoa sitten perään kuuluttamaan. Pääteos on lisäksi sellainen, ettei tule mieleen monta vertauskohtaa – ehkä Bogdanovichin ensimmäinen kirja elokuvaohjaajista. Tämä vain on parempi.

Ihmeteltävä saavutus näyttää perustuvan kirjoittajan valtavan asiantuntemuksen lisäksi kahteen muuhun seikkaan. Toisin kuin monet muut elokuvasta kirjoittaneet – von Bagh itsekin joskus – tämä kirja ei esitä väitteitä tai näkemyksiä, joille sitten haettaisiin tukea esiteltävän tuotannosta. Näkemykset kasvavat Chaplinin tuotannosta. Niissä ei ole päälle liimattuja osia – ei edes tämä Chaplinin yhteiskunnallisuus, melkeinpä poliittisuus, josta arvosteluissa on mainittu. Tämäkin piirre on esitetty kasvuna ja muuttumisena lämpöön, inhimillisyyteen ja siten myös surun tuttavaksi.

Se toinen piirre on Chaplinia käsittelevät elokuvakirjan muuttuminen ilmiöksi, joka tuo tekstin hyvin lähelle romaania. Tämä on kaunokirjallinen teos. Tekniikka voisi olla eräin kohdin tietoisesti James Joycea mukailevaa. Menneisyyden lumon noituminen näkyville on eräin kohdin toteutettu tavalla, josta tulevat mieleen kukoistavien nuorten tyttöjen varjot.

Kun von Bagh ei kirjoita etäältä ihailtavista taideteoksista, vaan kenen tahansa tunteiden herättäjästä, hänen luonteenomainen kielenkäyttönsä toimii paremmin kuin hyvin.

”… seksuaalisuuden maailma, varsinkin ikimuistettavassa kohtauksessa, jossa Mack Swainin esittämä iso jätkä yrittää livahtaa kilpailualueelle liian pienestä seinänraosta. Nalle Puhin tapaan hän juuttuu siihen. Paikalle sattuu poliisi, joka ihmettelee aidasta kasvavaa persettä. Tietenkin hän alkaa pamputtaa ja kiskoa sitä samalla, kun Chaplin kiskoo miesparkaa pääpuolelta…”

Romaanimaisuus tulee kertojan äänestä. Tässä von Bagh kertoo kuin takkatulen ääressä Chaplinista limittäen taitavasti tosiasioita, kuvauksia ja sanallisia ruudunkaappauksia. Puhe on henkilökohtaista, kirjailijan kieltä, mutta sanaa ”minä” ei juuri esiinny.

Paatuneille lukijoille tulee tarve palata Chapliniin, jota olin luullut nähneeni liikaakin. Eipä tokikaan! Verkon Internet Archivessa on sopivan paljon Chapen varhaiskauden filmejä aina Chaplinin poikaan ja ”Kivääri olalle vie” –maailmansotaelokuvaan.

Luulen kyllä tilaavani kaikki DVD:llä. Eivät ne ihmeitä maksa. On minulla ne ollut ja farssia laajemminkin, mutta olen jakanut ne nuorisolle. Käytän verukkeena, että on taas tehtävä tuskallisia eläinkokeita ja selvitettävä, missä määrin 8-15 –vuotiaat ymmärtävät Chaplinia nyt. Elokuvan katsominen on oppimisen asia. Tämän hetken ihmisillä ei ole mahdollisuutta siihen elämykseen, josta minä – ja von Bagh olimme osallisia. Katsoimme nämä elokuvat pienissä teattereissa natisevilla penkeillä yleisön huutaessa ja nauraessa hullun lailla. Se oli kauan ennen kuin televisio tuli ja teki muun ohella mykkäfarsseista kilotavaraa.

Tosiasiassa lehtikirjoittajien ja muotikirjojen tekijöiden keskeinen tarkoitus on mainostaa itseään. Rahaa sellaisella toiminnalla ei juuri saa. Paikka esimerkiksi jonkin jäljellä olevan sanomalehden kriitikkona on yhtä hieno kuin valtion- tai valtakunnanpyövelin virka (kirves hankittava itse).

Joku raja pitäisi olla kehuisessakin. Nyt vain on niin, että tämä nousee suoraan suomalaiseen kansalliskirjallisuuteen. Mieleeni tulee vähän väliä Geotge Orwell, ei kahden ylimainostetun romaanin kirjoittaja vaan niin sanottuna esseistinä, ja erikoisesti hänen vähemmän tunnettu kirjansa ”Puilla paljailla”, jossa hän näyttää kertovat chaplinmaisesta elämästään Pariisissa tiskarina ja pummina 1920-luvun alussa, mutta piirtääkin kuvan todellisesta maailmasta ihanuuksineen ja epäkohtineen. Näiden kirjojen kielelle on ominaista epätavallinen kirkkaus, kevyesti 1000 lumenia.

25 kommenttia:

  1. Peijakas, johan oli lipevä kirja-arvostelu!

    VastaaPoista
  2. Orwellin "Puilla paljailla" on muuten aika pätevä suomentaja.Luettuani meni jotenkin uskottavuus hienojen ravintoloiden keittiöiltä. Samoin kävi nuoruudessani 50-luvulla, kun olin ajamassa teurastamolta materiaalia makkaratehtaalle tai kun 60-luvun alussa Turjan Kansan kuvalehti paljasti margariinin salat. No – nyt aika on toinen, toivottavasti.

    VastaaPoista
  3. Pieni sivuhuomio Buster Keatonista. On totta, että väitteessä "en pidä urheilusta, mutta seuraan mielelläni keihäänheittoa", ei ehkä niinkään ole mieltä, mutta sen sijaan väite: "en pidä urheilusta yleensä, mutta seuraan silti mielelläni keihäänheittoa", onkin jo ihan mielekäs itsereflektio.

    VastaaPoista
  4. Vanhoissa seepianvärisissä mv-kuvissa on sitä jotakin, mustassa on eniten sävyjä!
    Mitähän projisointia se on kun muistelee mille jokin peritty työkalu tuntuu kädessä?

    T. Yksityisajattelija

    VastaaPoista
  5. Veijo Merellä on hieno Tsape kirjoitus myös. Orwell-aihetta voisi käsitellä enemmänkin. Blogisti on tehnyt hienon käännöstyön. Itse pidin kovasti Kun ammuin norsun... kokoelmasta. Olisi sen nimeksi voinut laittaa myös Valaan vatsassa. Orwellin teksti kyllä jää mieleen valoisana. Hänellä on esseistinä myös hieno piirre, joka nykyisin unohtuu monilta. On pienen ihmisen puolella (eikä tarkoita ko ihmistä suhteessa johonkin taustamassaan), oli hän duunari tai Wodehouse vaikeuksissa. Siinäkin mainio Tsape-yhteys.

    VastaaPoista
  6. "– tämä kirja ei esitä väitteitä tai näkemyksiä, joille sitten haettaisiin tukea esiteltävän tuotannosta. Näkemykset kasvavat Chaplinin tuotannosta."



    Tuo toteamus tulee erittäin elinvoimaiseksi kuunneltuaan Elävästä arkistosta vuodelta 1989 Chaplin keskustelun Peter von Baghin ja Jouko Turkan ajatuksenlennosta.

    Turkan "analyysit" ovat vailla vertaa.


    http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/turkka_ja_von_bagh_viettavat_chaplin-yota_38175.html#media=38182

    VastaaPoista
  7. Tuo on kyllä pakko lukea. Eläinkokeista sen verran että olen näyttänyt Chaplinia nykyajan lapsille ikähaitarilla 4-10. Tuntuu uppoavan edelleen. Tuo ainainen kiista siitä kumpiko oli parempi Keaton vai Chaplin toi mieleeni jonkun lehtijutun missä Buster itse oli sanonut että Charlie Chaplin on suurin koomikko mitä on ollut. Komea kansikuva kirjassa, taitaa olla "Nykyajan" loppukohtaus.

    VastaaPoista
  8. Ehkä vähän kaluttu aihe.

    "Luulen kyllä tilaavani kaikki DVD:llä."
    Mv:n takia, vai miksi 16-bittinen paska vieläkin? Muistutan harmaan lukuisista sävyistä.

    VastaaPoista
  9. "Katsoimme nämä elokuvat pienissä teattereissa natisevilla penkeillä yleisön huutaessa ja nauraessa hullun lailla." Mikäli kirjoittajien jutut pitävät paikkansa, niin myös suomalaiset Muurmannin legionalaiset Kantalahdessa nauttivat Sapliinista juuri blogistin kertomalla tavalla 1918-19. Asiallista tietoa ko. joukosta saa vaikkapa Jukka Nevakiven v. 1970 julkaisemasta kirjasta Muurmannin legioona.

    VastaaPoista
  10. Juuri äsken, kun lajittelin poisheitettäviä papereita/lehtiä/kirjoja niin luin Filmihullun numerosta 2/71 Peter von Baghin Päiväkirjan siitä ajasta kun hän ohjasi elokuvaa "Kreivi". Hauskaa ja vähemmän hauskaa luettavaa: elokuvan tekeminen on (näemmä) uuvuttava juttu. Eikä siitä sen enempää kun en siitä sen enempää tiedä. Mutta vuotta aiemmin, eli 1969, minulla oli ollut ilo tutustua Pertti Ylermiin... Kävi näin, että
    olin Joensuussa (syystä joka teille ei kuulu), ja olin tyttöystäväni kanssa Kareliassa. Olimme hyvin nuoria, Kirsti ja minä, ja meiltä oli rahat loppu ja sen takia me olimme synkän näköisiä kun istuimme valkean pöytäliinan peittämän pöydän ääressä. Ravintola muuten oli tyhjä. Oli arkipäiväilta. Sitten sinne tupsahti Kreivi. Oli yksistään. Eikä hän siihen aikaan vielä niin julkkis ollut kuin myöhemmin; minäkin sekoitin hänet johonkin toiseen ja tervehdin häntä. Hän tuli oitis istumaan pöytäämme. Juteltiin, etenkin Kreivi jutteli, kaikenlaista. Olimme heti kättelyssä tehneet sinunkaupat, ja olin esitellyt Kirstin siskonani. Koska huomasin että hänen silmänsä... miten sen nyt sanoisi... intensiivisesti tuijottivat koko ajan Kirstiä. Huomasin sen, koska sitä ei voinut olla huomaamatta, ja sanoin Pertille (pahoittelevalla äänensävyllä) että "meidän ikävä kyllä täytyy nyt lähteä pois kun meiltä loppui rahat". Kreivi pomppas seisaalleen - hyvä ettei kaatanut pöytää - ja edelleen minulle puhuen mutta Kirstiä tuijottaen sanoi että "ei, ette te mihinkään lähde. te olette nyt minun vieraitani." No, niin oltiinkin, koko ilta. Ja koska hän oli Kreivi, eli esiintyi myös siviilissä sinä, emme me mitään "Porvoon Blankkua" juotu vaan aitoja ranskalaisia merkkivalkkareita. (Hän itsehän ei maistanut alkoholia pisaraakaan, söi vaan, mutta meille viini maistoi. Tai siis minulle.) Hän oikeasti yritti iskeä Kirsti-"siskoani"... Kiersi pöydänkin, polvistui Kirstin viereen ja lauloin hänen (pienonsoitonopettajattaren) korvaan karmeesti nuotin vierestä (on minullakin korvat vaikken soita edes vetopasuunaa)
    "http://www.youtube.com/watch?v=8JfCK_FHeAk
    Väitti vielä, että Marjatta Leppänen oli hänelle sen laulun omistanut. Niinpä kai, ehkä niin. Ja join viiniä vaan. Ja polttelin Pall Mallia. Koko ajan. Kun lasku tuli, Pertin maailmanmiehen pokka petti - oikeastaan ensimmäisen kerran sinä iltana; se tiuskahti tarjoilijattarelle, naama ihan venyneenä, että "eihä se nyt jumalauta näin paljoo voi olla..." tajusi sitten Kirstin läsnäolon, ja lisäsi "... enemmänhän minä sen luulin olevan". Ja kirjoitti kaarevin suuripiirteisin kädenliikkein shekin... Me oltiin luvattu että tullaan piipahtaa hänen hotellihuoneessaan, mutta sitä ennen Kirsti sanoi käyvänsä Toeletissa. Minäkin sanoin käyväni Wessassa. Lähdettiin ulos, käveltiin (ripeää vauhtia) Kauppakatua niin kauas että katu loppui ja muuttui toisen nimiseksi - en nyt enää muista miksi, ja vasta sitten pysähdyttiin. Ajattelin, että siellä se istuu ja odottaa...ainakin aikansa.

    Ps. Pertti Ylermi Lindgren oli (on?) sangen sympaattinen tuttavuus. Tosin, tapaamisemme ei tämän perusteellisempi ollut. Mitään pahaa en hänestä osaa sanoa. Mieleen enemmin pulpahtaa sananlasku: "Joka toiselle kuoppaa kaivaa, se itse siihen lankeaa." - Joskus käy niin.

    VastaaPoista
  11. Turkka teki kyllä Petterin melkein naurunalaiseksi tuossa mainiossa radio-ohjelmassa. Oli kuin opettaja ja oppilas olisivat kohdanneet. Turkka on todellakin nero.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikä ainoastaan melkein, kyllä v. Bagh tahattoman koomisesti puhisi närkästystään peitellen ja konseptinsa hukanneena monesti, mm. silloin kun Turkka vertasi Chaplinia Hitleriin. Kun ei täysin menty v. Baghin itse sisäistäneen, Chaplinia kaikilta osin ylistävän nuotituksen mukaan.

      Turkka on sentään ajattelija, v. Bagh ei ole.

      Poista
    2. Olen kuunnellut tuon jutun joskus mutta en muista Turkan verranneen Chaplinia Hitleriin muuten kuin "diktaattori" elokuvan puitteissa. No pitääpä kuunnella juttu uudelleen. Turkkakin tuntuu olevan aikamoinen Chaplin fani mitä en olisi kyllä aivan heti uskonut. Että minulla ja Turkalla on jotain yhteistä :))

      Poista
    3. Helppo tarkistaa, Turkka-Petteri -transkriptio kun on Chaplin-kirjan liitteenä!

      Poista
    4. Kuuntelin tuon radio-ohjelman tuoreeltaan silloin kun se tuli ulos v.-89 ja nyt se on typistettynä versiona kuultavissa uusintana. Paljon juttua on jätetty pois alkuperäisestä lähetyksestä. Sääli sinänsä. Turkka oli todella omalla aaltopituudellaan ja Petteri aivan hukassa.

      Poista
  12. Tää on sotkan /siestä!

    [T. Y-a.]

    Tulee olla:

    Työ.

    Kässäätteks'?

    Kainuun maakuntalaulu soimaan ja pannaan sinne ne sanat jotka se sihteeri vohki, ne on löydetty.

    T. Yhdestoista viisas.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän ne sanat koskaan kateissa ole olleetkaan, jos nimittäin tarkoitat Kiannon alkuperäistä runoa, josta maamiesseuran sihteeri muokkasi kelpo sanat mahtavaan lauluun.

      Tässä ne ovat, vuodelta 1911:


      Ankara, ankara täällä on työ
      pitkä on talvi ja valju on yö -
      Miehiset miehet ja naiset, hei:
      meillä ei vaikerrus kuulu, ei!

      Taival lie hankala - olkoon vaan!
      Luonto lie kitsas - siis kilpaillaan!
      Kolkassa synkeän syntymämaan
      pirttimme piilköhöt paikoillaan.

      Wainojen virmat - oi vaietkaat!
      Rapparit, ryöstäjät - kaijotkaat!
      Miekkaa ei tarvis, tarmoa vaan
      puolesta hengen ja heimon ja maan!

      Hammasta purren ja parkumus pois!
      Wierasko voimamme korvata vois?
      Tänne ne sortuis' tuskahan työn,
      tuiskujen helmaan ja yrmyihin yön.

      Kuulkaa korpeimme kuiskintaa,
      jylhien järvien loiskintaa!
      Meidänpä mainetta mainivat nuot
      koskien ärjyt ja surkeat suot!

      Meidänpä vapautta vaarat on nää!
      Meidän on laulua lahtien pää!
      Meille myös kevätkin keijunsa toi:
      rastas ja metso täälläkin soi.

      Meidänpä karhuja kaikuvi maa,
      suksemme suihkivat tanhutten taa,
      Meidän on kaikki, jos meidän on työ:
      Nälkälän rahvas, äl' aarteitas' myö!

      Kosta sun kolhusi, koeteltu mies!
      Irroita itse sun kohtalos' ies!
      Näytä nyrkkiä maailmalle,
      keksi keinosi orjuudelle (alk.orjuuttajalle)!

      Nosta rintaasi uskonto uus'!
      Taannuta taika ja vanhoillisuus!
      Maamies: muista miss' onnesi on,
      riihesi rikkaus riippumaton!

      Kainuhun kansa, ah arpasi lyö!
      Missä on ryhtisi, kunniatyö?
      Meidän on uudesta luotava maa!
      Raukat vain menköhöt merten taa!


      Poista
    2. Kiannon surkea värssy häpäisee Kainuun asukkaita. En ikinä enää suostuisi moista viisua laulamaan. Kianto oli kverulantti puolensa vaihtaja joka kiihotti valkoisia ampumaan naisia susinarttuina (ja samalla tietenkin heidän lapsia susinarttujen jälkeläisenä) 1918.

      Poista
    3. Ilmari Kianto kiihotti lehtikirjoituksillaan tappamaan prosentuaalisen osan punikkien naisista ja tässä oli kirjoittelun tulosta Lahdesta:

      "Terrorin huippukautena, huhtikuun lopun ja toukokuun alun 1918 välisenä kahtena viikkona teloituksia oli noin 200 päivässä, ja yhteensä surmattiin 2 500–3 000 henkeä. Hans Kalmin joukot ampuivat Lahdessa 1. toukokuuta–31. toukokuuta 1918 välisenä aikana 150–200 punaisiin lukeutunutta naista. Teloituksissa menehtyi kaikkiaan 300–600 naishenkilöä."

      Kianto totesi jo vuonna 1918 punaisten naisista: "Sudenjahdissa kelpaa maalitauluksi juuri naarassusi ehkä ennemmin kuin uros, sillä metsästäjä tietää, että naarassusi synnyttää yhtä pahoja penikoita, joista on oleva ikuinen vastus."

      Kylläpä Ilmarille kuitenkin kelpasi "susinarttujenkin" pesä paremman puutteessa... ja sitä hän kutsui punaiseksi viivaksi!

      1918 teloitettiin paljon 15- 25 vuotiaita tyttöjä ja naisia joista suuri osa oli sinänsä syyttömiä mutta oliko niin, että kyseessä oli tämä kirurginen poisto-operaatio, jossa eliminoitiin mahdolliset huligaanien synnyttäjät.

      Ilmari Kianto 1918:

      "Eikö olisi oikeata tuomiotaktiikkaa ottaa joku prosentti vihollisen toisestakin sukupuolesta – siten siveellisesti vaikuttaakseen näiden kurjiin ammattisisariin? Sudenjahdissa kelpaa maalitauluksi juuri naarassusi ehkä ennemmin kuin uros, sillä metsästäjä tietää, että naarassusi synnyttää yhtä pahoja penikoita, joista on oleva ikuinen vastus. Todistettu on, että Suomen kansalaissodassa punakaartilaiset ovat petoja, monet heidän naisistaan – susinarttuja, vieläpä naarastiikereitä. Eikö ole hulluutta olla ampumatta petoja, jotka meitä ahdistavat? Pyövelin kirves on nyt kerta kaikkiaan pantu Suomen kansan käteen. Suomen kansan yhteiskuntaruumiissa on tehtävä "keisarinleikkaus" – kirurgimme olkoon kansan tuomio."

      Poista
    4. Niin ja sitäpaitsi viimeinen hoilahdus "Raukat vain menköhön merten taa" pätee juuri niin, että suurin osa on ottanut jo aikoja sitten hatkat, mutta tohtiiko menijöistä yksikään itseään (esim. Tapsakin täälläkin eläneenä) raukaksi sanoa?

      Poista
  13. Hei yhdestoista viisas, eikse pitäs olla yhestoista?

    VastaaPoista
  14. Kommenttien taso sen kun paranee...tämähän on aivan sapliinimaista...

    VastaaPoista
  15. "Se ei ollut Chaplin. Se en ollut minä. Tämä mies oli kaikista hauskin." - Buster Keaton Stan Laurelin hautajaisissa. Yhdyn bloginpitäjän arvioon, Petterin kirja on jokseenkin huippu, toisin kuin Alasen ja kumppaneiden kokoonkeittämä yhdentekevä juhlakirja.

    VastaaPoista