Insekter, insikter, instinkter

Otsikko tarkoittaa hyönteisiä, tietoja ja vaistoja. Kysymys on Kjell Westön kirjasta ”Hägring 38” lei kangastus 1938.  Puhe on noista kaikista. Vihjaus on sama kuin eräistä edellisistä Westön kirjoista. Westö kertoo suomenruotsillaan historiasta ja ajankohdasta ehkä vielä enemmän kuin asioilla. Nautinto on suuri. Paraskin suomentaja on aika avuton.

Kirja on vuoden merkittävimpiä mutta ei täysosuma. ”Där vi en gång gått” (Missä kuljimme kerran) on Westön paras, vaikka se vyyhteytyy ja hidastuu loppua kohti. ”Gå inte ensam ut i natten” oli sekä mieluisa että mielenkiintoinen, mutta ei selviydy testistäni. Kun ajattelen sitä nyt kirjoittaessani, muistan siitä vain pari paikkaa ja tilannetta.

Testini on epäoikeudenmukainen. Aloin käyttää sitä 50 vuotta sitten kirjoittaessani urakalle elokuva-arvosteluja. Arvelin että se merkitsi jotain, mitä ja miten paljon muistin elokuvasta päivän tai kaksi elokuvan näkemisen jälkeen. Kun olen saanut haltuuni ja niskoilleni yllättävän kuorman, kaikki koskaan kirjoittamani, julkaistut tekstit, huomasin niitä ihmetellessäni kiittäneeni kauan sitten kovin Antonionin elokuvaa ”Auringonpimennys” (L’eclisse). Muistan siitä elokuvasta edelleen pitkiä pätkiä, vaikka en ole nähnyt sitä toiste. Muistan repliikin – Monica Vitti kuulee talosta musiikkia ja sanoo: joku soittaa pianoa; varmaan joku vanha mies.

Näin julmaa on kirjallisuus ja taide. Pitäisi muka kuulla soitosta, onko koskettimien ääressä vanha vai nuori, mies vai nainen. Se on tietysti mahdotonta. Ja silti sen kuulee. Uskottavuus ei alistu fysiikan eikä fysiologian lakeihin.

Westön romaani tuntuu aluksi hyvältä kulttuurihistorian väitöskirjalta. On koottu suurta asiantuntemusta käyttäen ja taitoa osoittaen kuvia, näkyjä, tunnelmia ja tapauksia Helsingistä vuodelta 1938. Ihmiset ovat uskottavia, ihmissuhteet kiinnostavia, taustatunnelmat ja tunnot hienoja, ja rytmitys on selvästi bluesia.

Mieleeni tulevat Waltarin sotaa edeltäneet Helsinki-romaanit. Niitä on monta. Suuri illusioni, Isästä poikaan, Surun ja ilon kaupunki. Ne ovat rakenteellisesti holtittomia. Ensimmäinen todellinen täysosuma onkin Helsinki-romaani ”Kuka murhasi rouva Skrofin” – poliisiromaani.

Noiden kirjojen lukeminen – en suosittele sitä urakkaa – on kertomus taikasauvan löytämisestä. Se löytyy, katoaa välillä, löytyy taas, ja lopputulos on ensin Sinuhe, sitten Mikaelit, joita edelleen pidä Waltarin hienoimpina kirjoina aivan niin kuin toiset pitävät Turmsia tai Angelosta.

Taikasauva tarkoittaa, että joskus romaani (ja elokuva) lakkaa olemasta sommitelma eli siis keinotekoinen tuote, artefakti. Lukijalle (katsojalle) kaikki on totta, väistämätöntä ja saumatonta kokonaisuutta kuin oma uni, unennäkö. Jokainen ymmärtää tämän vertauksen. Jokainen on herännyt unestaan sydän takoen, hiessä, kauhistuneena. Sellaista tapahtuu myös täällä, vaikka uni on todistettavasti puhdas ”mielikuvituksen” tuote, kuten romaanikin. Käytän lainausmerkkejä, koska päässä tuntuu olevan myös kondensaattori – jokin varastoi energiaa.

Olen pahoillani siitä, että kirjallisuudesta on tullut kilpaurheilua ja vielä kontaktilaji. Pidän Westöstä kirjailijana ja ihmisenä. Soisin hänen menestyvän jatkuvasti. Luulen että tämäkin kirja saa erittäin kiittäviä arviointeja ja paljon lukijoita. Silti sanon, että tällä kertaa työskentely vakuuttaa enemmän kuin valmis työ ja että lukiessa ihmettelee, mistä ladulle on tullut vettä.

Se on selvästi taiteellinen ratkaisu, että päähenkilöt, asianajaja ja hänen konttoristinsa, on jätetty kasvottomiksi, vaikka suuri osa kirjaa kerrotaan heidän kokemanaan, pään sisältä. Molemmat ovat varmaan tietoisesti henkilöhahmoina epätyypillisiä. Tarina ei muutoin toimisi. Mutta paino on henkilöiden ja siis valtioiden sisäisen rapautumisen etenemisessä, ja kuvauksen mielen pettämisestä ovat hienoja – rouva Wiik tuntee lopulta olevansa täynnä näkymättömiä hyönteisiä.

Kyllä, näkymättömät hyönteiset sikisivät Euroopassa ja vaikuttivat enemmän kuin järkeen vetoavat perustelut ja syyt.

Itse luen mieluummin melko hyviä kirjoja kuin hyviä. Hyvistä kirjoista joudun suunniltani ja lukemani häiritsee minua ja elämääni viikkokausia. Eilen suomensin erään laulun, loppusoinnut ja kaikki. Pääsin kuin pääsinkin siitä irti. En halua suomentaa runoja, koska sanat ja sanaryhmät pyörivät sitten loputtomasti mielessä kuin pyykki koneessa. Ilmiön nimi saattaa olla perseveraatio, juuttuminen.

Historia on nestettä, jossa valo taittuu. Kun otan käteeni noin vuonna 1938 kirjoitetun ajankuvauksen (Waltari tms.), se ei tunnu aidolta. Parempi on vuonna 2014 luettu kuvaus vuodesta 1938. Aivomme ja tunteemme ovat (likimain) tämän vuoden mallia. Menneisyys on meille niin vieras, että meidän on käytettävä järkeämme sen ymmärtämiseen.

Tämän ongelman Westö on osoittanut osaavansa ratkaista.

Jotain historiallisesta romaanista kertoo eilinen televisiouutinen ”erään 1930-luvun urheilukilpailun tuomarivirheestä”. Hiller Tokazierin tuomitseminen neljänneksi 100 metrin juoksussa Olympiastadionin avajaiskisoissa 1938, vaikka hän voitti sen selvästi myös valokuvien mukaan, on yksi tämän romaanin tapahtumista ja varmaan lähes kaikille lukijoille tuntematon. Kysymyksessä näyttää olleen Saksan myötäily ja peittelemätön antisemitismi – tämä Makkabi-urheiluseuran helsinkiläispoika on juutalainen, ja eilen urheiluliitto pyysi julkisesti tapausta anteeksi. Satulassa muuten istui silloinkin ruotsinkielinen valtaeliitti, napamies Erik von Frenckell, jonka varttuneet lukijat muistavat sangen monenlaisista yhteyksistä.