Elämäkerrat

Elämäkerrat menivät kerta kaikkiaan muodista. Sellaisten laatimista pidettiin epätieteellisenä ja lukemista arveluttavana.

Kirjallisuuden tutkimuksessa uuskritiikin keskeisiä opinkappaleita oli keskittyminen tekijän sijasta teokseen. Historiassa elämäkerrat ainakin haiskahtivat kunnialliselta ansaintakeinolta, hiukan samaan tapaan kuin jotkin paikallishistoriat. ”Kunnon tutkija” pureutui kaikin voimien ensisijaislähteisiin ja niistä välittömästi johdettavaan tietoon. Mikään ei voittanut vanhoja voudintilejä.

Tämä kaikki on muuttunut lähes huomaamattomasti. Kirjakaupassa on tällä hetkellä kymmenittäin uutuuskirjoja, joiden aiheena on yksi nimetty ihminen.  Silmäilin epäluuloisena aika hyvältä vaikuttavaa Zhukovin elämäkertaa. Mukaan lähti tällä käynnillä Tuunaisen erittäin vankka nide eversti, Mannerheim-ristin ritari Alpo Marttisesta. Kiinnostuin aika lailla. Marttinen toimi julkisesti Yhdysvaltain armeijassa. Sen sijaan nyt julkaistu sanailu ja sanaharkka suomalaisten diplomaattien ja lopulta Kekkosen kanssa on uuta. Laajemmin ei ole sekään tiedossa, että eräät suomalaiset kenraalit pitivät Marttiseen yhteyttä.

Tiedotus- ja tiedustelukanavista länteen, siis Nato-maihin, ei ole erikoisemmin kerrottu.

Elämäkertateosten ikuinen riesa on kirjoittajan rakastuminen kohteeseensa. Se on selvä, ettei kukaan kirjoita ihmisestä, joka ei ole hänen mielestään kirjoittamisen arvoinen, paitsi riittävän suuresta rahasta. Silti vanhoissa ja uusissa elämäkerroissa on tuskastuttava määrä apologioita eli puolustuspuheita.

En ole varma, onko objektiivista henkilöhistoriaa olemassakaan. Kaikkia omia odotuksiani vastaavat silti sellaiset teokset kuin Tuomo Polvisen Paasikivi-elämäkerta (I-V, 1989 – 2003). Polvisen poliittinen historia on luonnollisesti eräin kohdin vanhentunutta. Uutta tietoa on saatu. Silti henkilö, joka lukee vaikka koko hänen tuotantonsa aina vuodesta 1964, ei taatusti tee vahinkoa sielulleen.

Tässä kohtaa lukija huomannee, että jätä mainitsematta oman aikamme mittavimman elämäkertasarjan, Juhani Suomen Kekkosen (kahdeksan nidettä). Seikkaperäisemmän esittelyn tulee saamaan hänen Mannerheim-kirjansa, joka keskittyy päähenkilönsä presidenttivuosiin, mutta taustoittaa käsittelemällä myös ylipäällikköä ja entistä tasavallan presidenttiä. Alkuvaikutelmani sangen laajasta kirjasta on tuoreeltaan toinen kuin Jukka Tarkan lyhyestä arvostelusta ilmenevä. En pidä mahdottomana, että puhki kirjoitetusta aiheesta nousee esiin lukijaa palkitsevaa aineistoa.

Vielä vaivalloisempia ovat kieltämättä omaelämäkerrat. Lähdeaineiston takia ne ovat tärkeitäkin. Aikalaisten eli omien tuttavien muistelukset herättävät joskus ajatuksia muistin oikullisuudesta. Mutta työlästä on tietenkin lukea huonosti onnistuvaa jälkien peittelyä.

Tässä mielessä vanha tuomioistuinmenettelyn sääntö on kiertämätön. Kukaan ei kelpaa todistajaksi omassa asiassaan. Toisin ilmaisten: asianomaisen itse kertomalle ei pidä panna samaa painoa kuin sivullisen, esteettömän tahon tietämälle.

Pysyäksemme turvallisilla vesillä: myös poliittisessa historiassa laatu ja koostumus vaihtelevat suuresti. Mielestäni Edwin Linkomiehen ”Vaikea aika” on paras, ainakin Suomessa ylittämätön.

Väitän näin, vaikka kirja on selvästi puolustuspuhe. Se koskee kirjoittajan poliittista toimintaa ja etenkin pääministerikautta jatkosodan lopulla. Se on kirjoitettu sotasyyllisenä Sörnäisten vankilassa. Teksti on niin suorasukaista, että kirjoittajan määräyksestä se saatiin julkaista vasta 1970. Käsikirjoitus oli matkalaukussa Boreniuksen asianajotoimistossa. Heikki Borenius vanhempi oli avustanut Linkomiestä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. Mietimme joukolla ja yhdessä Otavan herrojen kanssa, tuleeko siitä syytteitä. Ei tullut, vaikka kunnianloukkauksen raja ylittyy siellä täällä, puoluetoveria ja poliittisia vihamiehiä luonnehdittaessa.

Linkomiehen kirja on ehkä kehuttu kuoliaaksi. Sitä on tapana kiittää ja mainita samalla roomalaisen reetorin suurenmoisesta tyylistä. Tuo maininta voi peittää näkyvistä sen tosiasian, että teksti todella on suurenmoisen hyvää. Missä määrin siinä on roomalaista retoriikkaa, siitä osaan esittää arvion. Kirjoittaja oli Rooman kirjallisuuden professori ja oli lukenut Ciceronsa. Niin olen minäkin. Kyllä siinä on sitä samaa. Muta kun tämä ei ole puhe vaan muistelma, vertaus on epätäydellinen. Linkomies oli ihmeellisen hyvä näkijä ja kuuntelija. Kauttaaltaan hänen kuvauksensa pienistäkin asioista ovat ihmeellisen eläviä, liikkuvia ja liikuttavia. Unkarissa 1943 ministeri-ylimyksen aamiaisella (nykykielellä lounaalla) tarjottiin kokonaisina keitettyjä pieniä porsaita ja hanhenmaksaa niin paljon, ettei se ollut lähelläkään loppua vieraiden suuresta määrästä huolimatta.

Lentävät havainnot rakentavat kuvan vanhasta ylimyskulttuurista, joka tiesi tuhoutuvansa kohta ja meni kohtaloonsa ilman suuria eleitä. Vuoden kuluttua kuvatusta tapahtumasta jotkut silloin paikalle olleista oli jo teloitettu saksalaisten toimesta ja muutaman vuoden kuluttua loputkin Neuvostoliiton tahdon mukaisesti. Eikä Linkomies viivy asiassa. Hän kuvaa.

Esimerkki tyylistä – saman koulukaupungin eli Rauman poikia. (Nuori Ryti) ”oli jossakin määrin ylimielinen…  Hyvin silmään pistävänä luonteen piirteenä oli kylmyys, niin että saattoi epäillä. oliko hänen rinnassaan lainkaan lämmintä sydäntä. Mutta hänen varmaa arvostelukykyään ja terävää älyään ei voinut olla ihailematta…” Linkomies oli tiettävästi aika pitelemätön ihminen, kun sattui sille päälle, mutta hänenkään älyään ja arvostelukykyään ei tule epäillä, ja sydän hänellä oli.