Porvareista

Opportunisti on henkilö, joka toimii tilanteen mukaan moraalista ja toisten tunteista välittämättä. Kirjallisuudessa hyvin kuvattu ”itsekäs geeni” ja siis itsekkyys ihmisen ja muiden eliöiden rakenneominaisuutena, on itse asiassa opportunismia. Sivilisaatio, jota sanotaan joskus myös kulttuuriksi tai sivistykseksi, on hyvän peruskurssitason määritelmän mukaan opportunismin vastakohta eli kyky tyydyttää tarpeitaan ovelasti, jopa lykkäämällä mieliteon ja sen tyydyttämisen ajallista välimatkaa.

Vahinko ettei tuolle sanalle ole sopivaa suomennosta. Se tuli käyttöön ranskassa poliittisen puolueen nimenä vuodesta 1871. Kolmannen valtakunnan tasavaltalaiset jakautuivat radikaaleihin ja moderaatteihin (vertaa ruotsin oikeistopuolueen nimitykseen) eli jyrkkiin ja kohtuullisiin. Kohtuun kannattajat nimittivät itse itseään republikaanisiksi opportunisteiksi. Tilanteen mukaan toimiminen eli luoviminen sai kielteisen sävyn vasta hiukan myöhemmin.

Saman huonontumiskehityksen kävi läpi sana ”porvari”. Alkujaan porvari oli henkilö, jolle oli myönnetty oikeudet harjoittaa elinkeinoa kaupungissa. Porvarit ja osa käsityöläisiä olivat siis hiukan varakkaampaa väkeä. Maaseudulla käytiin porvarissa eli kaupassa.

Joidenkin suomalaisten sotahistorian tutkimusten lähdeluettelosta puuttuu perusteos, ja sen huomaa. Sir Basil Liddell Hart tunnettiin perustellusti 1900-luvun Clausewitzina. Hänen klassikkonsa on ”Strategia, epäsuoran hyökkäyksen oppi”. Itse asiassa tuo on kirjan ensimmäinen osa. Hänen historiallinen katsauksensa strategiasta oli merkittävä. Kirja on 1920-luvun alusta mutta sitä julkaistaan edelleen. Kirjan kiitollisimpia lukijoita olivat Guderian ja Rommel, joista edellinen ilmaisi saaneensa vaikutteita salamasodan toteuttamiseen juuri Liddell Hartilta.

Liikkeenjohtajat lukevat hyödykseen Clausewitzin ohella Sun Tzuta.  Väitetään, että Kiinan nykyinen teollinen laajentuminen on suoraan luettavissa ”Sodankäynnin taidosta”. Ymmärtäminen edellyttää Taon periaatteiden tuntemista. Tämä kaksi ja puoli tuhatta vuotta vanha kirja ei nimestään huolimatta käsittele pelkästään sodankäynnin taitoa, vaan kysymystä, miten voitetaan taistelematta.

Odottaminen käy voimille. Milloin joku kääntää kilpailutalouden kielelle sen kummallisen tosiasian, että meillä Suomessa käytettiin erinomaisin tuloksin Sun Tzuta, josta maassa ei tiettävästi kukaan ollut kuullut sodan aikana puhuttavankaan? Tao-mestarit olivat Mannerheim, Airo ja Heinrichs sekä eversti Valo Nihtilä. Heidän ympärillään liikehti suuri määrä teknisiä toteuttajia ja heidän alaisinaan oli joukko kenraaleita, jotka eivät lopultakaan käsittäneet, mihin heitä todellisuudessa käytettiin.

Sun Tzun ehkä keskeisin väite on, ettei taistelua voita vahvempi osapuoli, vaan se, joka on vahvempi sopeutumaan tilanteen muutoksiin. Sodankäynti tarkoittaa muutokseen pakottamista. Tuo muutos tarkoittaa vihollisen alueen valloittamista tai hänen valloitushankkeensa tekemistä tyhjäksi. Molemmissa tärkein toimija on vihollinen, ei omat joukot. Tämä on epäsuora toimintamalli, jonka siis englantilainen sotilaskirjoittaja nosti esiin 1920-luvulla.

Esimerkin voisi ottaa jalkapallon tai jääkiekon tai tenniksen tilanteista. Sopeutumisen eli muutoksen hetki on silloin, kun vastapuoli tekee virheen. Ellei se muuten tee virhettä, se on pakotettava tekemään virhe. Silloin on toimittava, epäsuorasti.

Koska urheilu on sittenkin leikkiä, kaukolaukaus voi olla ratkaiseva. Pelikenttien ulkopuolella niin ei ole.  Taloudessa ja muussa sodassa yksittäisillä mestarilaukauksilla ei ole merkitystä kokonaisuuden kannalta.

Puna-armeija osasi toimia epäsuorasti, oikean sotapäällikön johtamana. Kurskin panssaritaistelussa vihollinen eli Saksa pakotettiin tekemään virhe eli hajottamaan voimansa ja työntämään panssarinsa onnettoman syvälle paikkoihin, joista ne eivät enää päässeet pois. Samalla tavalla oli käynyt jo Stalingradissa, jossa mottiin joutunutta armeijaa auttamaan rientänyt joukko pantiin sekin mottiin (melkein). Stalingrad on kuin suoraan Sun Tzun kirjasta lainattu: tutkimalla määrättömän tarkasti vihollista haetaan heikoimmat kohdat, harhautetaan ja isketään siihen kohtaan, jossa käy kipeimmin (romanialaisten lohkolle), eikä sinne, mihin iskua osataan odottaa.

Ihmeteltäväksi jää, miksi puna-armeija ei tehnyt näin Suomea vastaan, vaan antoi joukkojensa ajautua kahdessa sodassa, 1940 ja 1944, muutaman kilometrin tarkkuudella samaan, hyökkääjälle kaikkein epäedullisimpaan kohtaan eli Talin kapeikkoon, ja tuli pysäytetyksi siellä. Ja Äyräpäässä yritettiin sekä talvi- että jatkosodassa Vuoksen yli juuri siitä, mistä sitä ei olisi pitänyt missään tapauksessa yrittää.

Toinen puoli opportunismista on pelkkää viisautta. Suomessa on hiukan yli kaksikymmentä vuotta yritetty sitkeästi uskotella että tyhmän opportunismin ja viisaan sopeutumisen välillä ei olisi eroa. Ero on juuri moraalittomuus, jos asian sanoo filosofisesti eli kokonaistilanteen eli toisten edun huomiotta jättäminen, jos asian sanoo täsmällisemmin.

Tilanteen muuttumista ei pidä itkeä. Siitä on syytä innostua. Valmistava teollisuus ei ole ollut vahvuutemme. Joukkoja Nokia elektroniikan jälkeen uudelleen ryhmitettäessä sanan ”porvari” vanha merkitys on taas kiinnostava. Entisajan kauppaporvari oli yrittäjä, joka yhdisti resursseja ja loi siten arvonlisää.

Torjuntavoitto on yhtä kuin epäsuora puolustus. Jäykkä puolustus rintamassa merkitsee täydellistä tuhoa. Nähdäkseni meillä on alkanut hyvä kehitys, joka voi johtaa nousuun. Tietenkin on sattuma, että tavanomaista kokousta pidetään Venäjällä – mutta entä jos Obama ja hänen firmansa on alkanut ajatella tähän suuntaan. Polkusidonnaisuudesta… umpihankihiihtoon? Meillä on siihenkin osaamista.