Tsembalot

Erään yleishyödyllisen tarkoitusperän saavuttamiseksi istuimme kuuntelemassa kamarikonserttia vanhassa kartanossa. Tsembalot olivat nähdäkseni onnistuneet.

Olimme jo aikaisemmin jutelleet cembalistin kanssa – ohjelmassa oli J.J. Quanzin mahdottoman hieno trio-sonaatti huilulle, oboella ja continuolle eli siis sellolle ja cembalolle, ja lisäksi annettiin tunnetusti mykistävä Bachin cis-molli Wohl-Temperiertes Klavierista (I).

Mieleni pohjalla on vuosikymmeniä asunut ajatuksentapainen cembalosta (ja klavikordista) omituisina historiallisina soittimina, jotka tuottavat kaikenlaista kiusallista kilinää. Toista on flyygeli. Ajatukseni on läpeensä virheellinen.

Korvaan sen toiselle ajatuksella, joka on sekin maallikon arvaus. Saattaisi olla niinkin, että cembalo on yksi niistä soittimista, jonka ääni ei oikein tahdo tallentua eikä välittyä. Kun sitä sitten kuuntelee luonnossa ja vielä hyvässä esitystilassa, se äkisti onkin kuin aikoinaan paljon puhuttua sfäärien soittoa, jossa seitsemän kristallitaivasta helisee.

Vihjeen saaneena kiirehdin hankkimaan Christine Schornsheimin levytyksen Bachin Goldberg-sarjasta. Kyllä. Kun Tämä kaikkein tutuin kappale esitetään sellaisella hermolla ja menolla, johon olemme muutoin tottuneet barokkimusiikissa viimeksi kuluneiden vuosikymmenten aikana, vaikutus on tyrmäävä.

Kuulija uppoaa vuo-tilaan (flow), jolle eivät mahda mitään poliisi ja lääkäri P. Puska. Kysymyksessä on kuitenkin ilmiselvä huumautuminen, joten tätä esitystä ei pidä kuunnella ajaessaan autoa, eikä lentäjien 24 tunnin aikana ennen työtehtävään tarttumista. Onneksi lentäjille on tarjolla runsaasti cembalo-Bachia keskinkertaisesti tai jopa huonosti soitettuna.

Kun melkein kaikki muut olivat lähteneet, jäimme cembalistin kanssa miettimään sävellajien salaisuuksia, ja hän esitti ”Olet maamme armahin, Suomenmaa” kiertäen koko kvinttiympyrän eli kaikissa duureissa.

Ehdin jo unohtaa, missä määrin viritys tällä kertaa poikkesi vakiintuneesta tasavireisestä. Pitää kuitenkin paikkansa ja on selvästi kuultavissa, että eräät sävellajit eivät kerta kaikkiaan soi. Ja eräät ovat olemattoman pliisuja, kuten C-duuri. F-duuri (yksi b) panee komiasti.

Ajatukseni tekniikan ja insinööritieteiden historiasta järkkyivät hiukan. Lähes kaikissa alan esityksissä aloitetaan tai ainakin keskitytään metallista valmistettuihin härveleihin. Suosittu lähtökohta on heilurikello ja ankkuri, joilla voima (esimerkiksi paino) katkotaan palasiksi ja tulos näytetään viisareilla.

Cembalo, ehkä etenkin arkkicembalo, panee miettimään uudestaan koneenrakennusoppia. Laite on nimittäin varsin monimutkainen, viimeistelty ja useita aisteja palkitseva. Piano vasaroineen saattaa itse asiassa kertoa ajan hengestä enemmän kuin olisi viisasta – kunhan kalkutetaan hampaat irvessä, niin kyllä lähtee…

Äänessä ollut oboe on eräs 25 000 vuoden teknisen kehityksen huippu. Sekä meikäläisillä että Neandertal-serkuilla oli luusta nikkaroituja huiluja. Reikien koko ja sijoitus osoittaa, että kysymyksessä on soitin. Maasta kaivettujen ja luolista löydettyjen kopioita on kokeiltu. Ne soivat ja vielä pelottavan samaan tapaan kuin omat huilumme.

Oboe ei vastaa käsitystämme koneesta, kuten ei cembalokaan. Mutta onko ”kone” välttämättä ymmärrettävä työn ja vaivan säästäjänä. Soittokoneet – kruununa viulu, joista parhaat rakennettiin yli 300 vuotta sitten, muistuttavat uskonnon harjoittamisen pyhiä esineitä. Soittokoneilla saavutetaan jotain sellaista, mitä ihminen ei muuten tavoittaisi.

Nykykielen mukaan soittimien käyttöliittymä on sangen vaikea. Mutta kuka sanoo, että käyttöliittymän pitäisi olla helppo? Onhan soitin aivan kirjaimellisesti kosketeltavan maailman ja ääneksi yhdistyneen tunteen ja ajatuksen rajapinta.