Saksalainen Fischer-Dieskau

Laulajasta taivaan portilla kirjoitetaan muutenkin nyt ympäri maailmaa. Hän oli syntynyt 1925 ja kuoli perjantaina.

Hetkeäkään epäröimättä nimeän hänet, jos joku kysyy todella suurta laulajaa tai vaikkapa miksi tiettyjä Bachin kantaatti- ja passiolevytyksiä (Otto Klempererin tai Karl Richterin johtamia) kannattaa kuunnella.

Hakuteosten mukaan hänellä on enemmän alkuperäislevytyksiä kuin kenelläkään toisella laulajalla, yli 400.

Ettei kuulostaisi pelkältä hymistelyltä, voi ehkä lisätä, että oopperassa Fischer-Dieskaun hienostuneisuus vaikutti hiukan samalla tavalla kuin meillä esimerkiksi Jorma Hynnisen esitysten äärimmäinen tasapainoisuus. Oopperakirjallisuus nimittäin sisältää myös baritoneille joukon roiston rooleja. Niissä molemmat mainitut herra ovat hetkittäin hiukan epäuskottavia, koska heidän äänensä kuvassa ei ole mitään roistomaista. Jos ajatus kiinnostaa, voi verrata vaikkapa Usko Viitasen Rigolettoa. En tietenkään sano Viitasta roistoksi – mutta kukaties evakkopojan erittäin kovat nuoruusvuodet vaikuttivat jollain tavalla hänen vehkeilyn, vihan ja katumuksen tulkintoihinsa.

Usein mainitaan, että Fischer-Dieskau sai ehkä viimeisen silauksen 1948 alkaneelle uralleen sen onnenpotkun johdosta, että hän joutui nuorena sotilaana amerikkalaisten sotavangiksi Italiassa. Missä tahansa sataa suuremmassa saksalaisjoukossa oli siihen aikaan miehiä, jotka osasivat ulkoa joko kaikki tai tärkeimmät Schubertin, Schumannin, Brahmsin ja Beethovenin liedien säestykset, unohtamatta myöskään Hugo Wolfia.

Niinpä nuori sotavanki, jonka jokseenkin yläluokkaiset esi-isät olivat saaneet jo J.S. Bachilta omistuksia (BWV 212 kamariherra von Dieskaulle), sai tilaisuuden harjoitella 16-vuotiaasta parhaiden opettajien johdolla opettelemiaan lauluja.

Lieneekö kukaan vaivautunut erikseen pohtimaan, miksi juutalaisten uskomattomalla tavalla hallitsemassa esittävässä musiikissa laulutaide on valkoinen läikkä.

Ei se tietenkään ole sitä kokonaan – mutta kokeilkaa itseänne: mainitkaa yksi maailmanluokan lied- tai oopperalaulaja, joka olisi juutalainen. - Ei tule mieleen.

Selitys on varmaan kovin yksinkertainen. Keski-Euroopassa ja Venäjällä juutalaisilla ei ollut pääsyä moniinkaan ammatteihin. Siten he keskittyivät niihin, joissa kiintiöt eivät olleet liian kovat. Ja siten toinen puoli maailman merkittävistä viulisteista ja pianisteista sekä fyysikoista ja matemaatikoista on juutalaisia.

Mitään oopperaa ja liediä saksalaisempaa ei taida olla olemassa. Tässä yhteydessä voimme vedota peräeurooppalaisuuteemme ja tarkoittaa saksalaisuudella kielialuetta niin että siihen kuuluu entinen Itävalta-Unkari sekä Böömi ja Määri (suomenkielisissä teksteissä yhä useammin ”Bohemia” ja ”Moravia”).

Ooppera on tietysti keksitty Italiassa samoin kuin meille tutuin kuorossa laulamisen muoto (Monteverdi). Mozart oli itävaltalaisena hetken maailman suosituin oopperasäveltäjä, mutta sitten mm. Rossini ajoi ohi, kunnes tuli Verdi.

Liedillä ei ole oikein vastinetta. Ehkä ainoa todella etevä suomalainen lied-säveltäjä Yrjö Kilpinen onkin tunnettu suuresta saksalaisharrastuksestaan, joka valitettavasti sai sodan aikana myös räikeän poliittisia sävyjä.

Uskaltaudun esittämään kysymyksen, mahtoiko kovinkin suuri osa minun kaltaisistani puolisivistyneistä uusherroista vaistomaisesta vierastaa Wagneria ja liedejä saksalaisena mahtitaiteena, jonka ympärillä ikään kuin leijui hakaristi? Niin tai näin, Fischer-Dieskaun merkitys oli keskeinen, kun ”vanha saksalaisuus” kohentui sotien jälkeen niin nopeasti, levymarkkinoilla erinomattain silloin brittiläisten yhtiöiden (EMI jo 1800-luvulla; Decca) sisällä, kunnes Deutsche Grammophon pääsi vauhtiin Siemensin ja Philipsin rahoilla.