Liskomusiikkia II

Aivojen tutkimuksista ei taida olla ajan tasalla olevaa kirjaa. Englanniksi olisi, mutta kirjat ovat laajoja ja edellyttävät kohtalaista paneutumista ja kunnollisia yleistietoja biologiasta.

Multiversumi-hypoteesit ovat kiehtovia. Ne saattavat olla hyvinkin epävarmalla pohjalla. Ehkä tarvittaisiin hiukan lisää matematiikka mustista aukoista.

Tuon huomioon ottaen pitäisin varttuneiden päivieni ehkä suurimpana tieteellisenä mullistuksena asioita, jotka on nyt saatu selville aivoista. Tärkein tieto on luonnollisesti se, ettemme tiedä aivoista toistaiseksi juuri mitään. Mutta suorastaan raflaava on sen varmana ja kiistattomana pidetyn 2totuuden” kaatuminen, etteivät hermosolut uusiudu. Tämä osoittautui luuloksi. Asiaan kuuluvat Nobelit on jaettu ja jopa koulukirjat kirjoitettu tältä osin uudestaan. Etenkin ääreishermoston neuronit uudistuvat jatkuvasti.

Kuvan kirjan kirjoittaja Lehrer on taipuvainen lennokkaaseen tyyliin. Kirja on tosin hirmuisen hyvä, vaikka tutkijat taitavat lukea sitä hiukan otsaansa rypistellen. Lehrer sanoo, että ihminen herää joka aamu uutena ihmisenä. Perinteiset rajat, siis perinnöllisyys ja aivojen ”lopullinen” koostumus ja toimintatapa, kaatuivat hiukan myöhemmin kuin tämä rautaesirippu Euroopassa.

Perinnöllisyyden rautaisiksi luullut lait ovat luultua paljon mutkikkaampia. Uusi tieteen ala, epigenetiikka, selvittelee perimän muuttumista. DNA:ta luultiin aluksi determinismin lopulliseksi voitoksi, jossa tosin on harmillisen paljon turhaa tavaraa mukana. Kaava DNA – RNA – proteiini on osoittautunut valtavaksi yksinkertaistuksia, jopa väärinkäsitykseksi. DNA on täynnä ”kirjoitusvirheitä” ja ainoa varma asia on täydellinen sattumanvaraisuus. Yksi ja sama DNA-jakso voi tuottaa aivan erilaisia tuloksia. ”Lost in translation.”

Aivojen täyttyminen on vanha pelko. Vielä 1941 USA:ssa päätettiin olla kouluttamatta mustaihoisia lentäjiksi, koska niin vaikeiden asioiden opettaminen aiheuttaisi heille tuskallista aivojen turvotusta.

En osaa sanoa, miten suuri osa aivojen tosiasiallisesta kapasiteetista on käytössä. En määrittele kapasiteettia. Käytän lapsekasta kielikuvaa. Miten suuri osa nuoren ihmisen lihaksiston kapasiteetista on käytössä – miten paljon hän pystyy hyvin harjoitelleena hyppäämään korkeutta. Aivojen kapasiteetti – miten paljon ihminen voi onnistua kehittämään värinäköään (kuvataide) tai rytmitajuaan ja taitoa erottaa säveltasoja toisistaan (musiikki)?

Nyt tiedetään myös kokeellisesti, että hämmästyttävän paljon, eikä se ole muusta suorituskyvystä pois. Jopa viihdelehdistössä neuvotaan vanhuksia (kaltaisiani) harjoittamaan mieltään. Ehdottaisin omasta puolestani saksan tai latinan vahvojen verbien kertaamista aika ajoin. Yllättävän monet opiskelevat – ja oppivat – uutta kieltä korkeassa iässä. Luultavasti näpertely olisi vielä terveellisempää – siis tarkkaavaisuutta ja mielikuvitusta vaativa toiminta, jossa kädet ovat mukana. Ihmisen mieli on hänen lihansa, kirjoitti runoilija Walt Whitman, joka myös kirjoitti kuin neurologiaa ennakoiden ”sähköisestä ruumiistaan” 1800-luvun puolivälissä, jolloin sähköstä ei tiedetty paljonkaan.

Soittaminen olisi siis kaikkein paras. Tunnen ihmisen, jolla on flyygelin kannella Aaronin pianokoulu nro I. Saa nähdä, milloin hän aloittaa opintonsa jäätyään nyt eläkkeelle kaikista korkeista viroistaan.

Musiikin mahdollisuuksia paremmin ymmärtääkseni aion ryhtyä opettelemaan metallirokkia. Kyselen, mikä olisi hyvä alan yhtye. Kuulen nuorison mielimusiikissa lähinnä sietämättömän kovaäänistä meteliä, johon liittyy hyvin alkeellinen rytmi ja jotain harmonioiden tapaista. Lapseni ovat opettaneet, että rokissa etenkin sähköisesti muokattu ääni on sellainen soiva komponentti, jolla ei ole varsinaisesti vastinetta konserttimusiikissa. Tämän kuultuani aloin heti ymmärtää Pekka Pohjolaa ja XL-nimistä yhtyettä.

Ilmiö olisi siis samaa sukua kuin se kuuluisa asia, että parhaat jazz- ja iskelmälaulajat laulavat oikeastaan huonosti. Siis ”huonosti”. Jollain Frank Sinatralla äänikin on sellainen, ettei kestä kehumista. Silti he ovat oikeasti alansa parhaita. Ja vastaavasti oopperalaulaja ei juuri koskaan pärjää viihteen ammattilaisille tangoissa ja fokseissa.

Siis Paco Ibanezia ja Jimi Hendrixiä ei voi verrata. Kummankin kitara edeltää kuulijalta tottelua eli opettelua – ja oppiminen on tässäkin asiassa hermostollisesti täysin mahdollista.