Mikä tuokin luulee olevansa!

Otsikon kysymys on tuttu niin pitkältä ajalta kuin muistini kantaa. Tätä nykyä se on tavallisin tämän blogin kommenteissa. Viimeksikään en ymmärtänyt  varmasti perusteltua moitetta jatkuvasta itsekehusta. En arvaa, mikä oli kirvoittanut kommentoijan. Epäilen että kysymyksessä oli vanhan suomennokseni julkaiseminen. Julkaisisin mielelläni kiinnostavampia ja parempia suomennoksia, mutta ujostelen kokonaisen runon siteeraamista. Voi tulla sanomista tekijänoikeudesta.

Sama koskee valokuvia. Käytän omia kuviani, koska pidän valokuvaamisesta, vaikka en opi sitä. Tästä minulla on usean asiantuntevan henkilön keskenään yhtäpitävät lausunnot.

Kiinnitän asiaan huomiota, koska luulen, että kulttuuri on muuttumassa. Urheilijat sanovat nykyisin uutislähetyksissä:” Olen tyytyväinen suoritukseeni.” Minua tuollainen lausuma oudostuttaa, koska mielestäni pitäisi sanoa, että miten sattuikin lipsahtamaan ja eihän siinä mitään kehumista oikeasti ollut.

Ehkä tuon uuden muodin takana on tietoinen markkinointiviestintä. En missään tapauksessa paheksu. Luonnollisesti elinkeinoharjoittajan on kehuskeltava tuotettaan, ja ammattiurheilijan tuote on hän itse. Mitä ihminen ei tekisi leipänsä eteen.

Toinen tausta voisi olla rokkarikulttuuri, se joka alkoi 60-luvulla. ”We are the best!”  

Edes Nopolan sisarukset eivät ole uskaltaneet kirjoittaa tästä asiasta. Hehän kunnostautuivat tuomalla esiin kaikkien tunteman, laajasti vaietun ”Mitä siitä ihmisetkin ajattelisivat” –kansallisneuroosin (”Ei tehrä tästä nyt numeroo).

Jo kansakoulussa sai nyrkistä, olkavarteen, jos oli tunnilla viitannut ja vastannut oikein. Nyrkin perässä tui sähäys:” Mikä säkin luulet olevas!”

Jostain syystä on jäänyt mieleeni, että omien kavereitteni piirissä isäni toiminta herätti tavatonta paheksuntaa. Hän oli näet julkaissut kirjan, Lapista. Sellaista pidettiin todella ala-arvoisena menettelynä. Tuohon samaan menettelyyn törmäsin itse aikoinani korkeimmassa oikeudessa esittelijän. Kirjoitin siihen aikaan joka viikko Helsingin Sanomiin kolumnistina.

Minulle ei ole vieläkään valjennut, mikä tekee kirjoittamisesta erikoisen halveksittavaa. Kun äitini on kova keräämään ja järjestämään tarinoita, sekin lehtoleike saattaa olla tallessa, jonka isääni koskenut otsikko oli ”Kemppinen kirjoittanut kirjan!”. Huutomerkki oli paikallaan. Ainakin muistissani uutisen sävy  oli kummasteleva.

Kun kävi ilmi, että tuo kirja (”Lumikuru”) , meni kaiken lisäksi kaupan, syntyi vaikenemisen tapa.

Voi olla, että tämä on jotain erityisesti pohjalaista. Eräs hiukan vanhempi tyttö, myöhemmin ammattikirjoittaja, sai lukiossamme jälki-istuntoa Vaasa-lehteen kirjoittamastaan artikkelista, joka oli ollut rehtori Rasinperän mielestä jollain arvoitukseksi jääneellä tavalla keisarillisen koulujärjestyksen vastainen. Kirjoitin itsekin sanomalehtiin, mutta en muista kuulleeni kommentteja. Luultavasti minun katsottiin laittautuneen inhimillisen avun tuolle puolen.

Voi olla, että se on pohjalaisuutta. Siellä silmitön kehuskelu, ”trossaaminen”, on nimittäin kuitenkin täysin sallittua. Kansanlauluista kolmannes on näitä – ”minä oon kasvanut sellaases koros, jotta kyllä mun olla kehtaa”. ”Hurja oli pappa jo aikoinaan – hurjempi vielä tuli poijastaan…”

Kukaties yhteisö päättää, kenellä on kehun valta, ja erehtyminen on ankara asia. Itse pitäisin mielelläni esikuvanani ”Pohjalaisten” Kaapoa, joka sanoo jotain siihen suuntaan kuin ”Sanoovat, jotta Kaappoo on huono mies. Ja voi olla, että asiassa on perääkin.” – Tai Linnan Leppäsen Preeti – ”ei meidän tämmösten miesten parane…”

Mutta kun tietäisi, mistä on vaiettava. Olen etsinyt vastausta Wittgensteinilta asti, mutta ei sitä ole löytynyt. Sitä paitsi hänen tunnettu lauseensa tarkoitti mielekästä keskustelua, ja minä haen tässä ohjetta mielettömäänkin puheeseen.