Sivun näyttöjä yhteensä

19. maaliskuuta 2011

Meidän urheilutoimittajien kesken




Ehkä ainakin pojilla on muiden henkisten häiriöiden ohella vaihe, jolloin urheilu kiinnostaa kovasti. Ehkä se sattuu tyypillisesti 12 – 15 ikävuosiin. Lähipiiristä tekemien havaintojen mukaan tytöt saattavat kiinnostua hevosista ja sitä jatkuu, kunnes he kiinnostuvat pojista.

Seuraava askel ekshibitionismin tiellä: pidän päikkäreitä lähes välttämättömänä hyvinvoinnilleni. Ehkä se johtuu siitä, että nukun yöllä vain 5 tuntia, mikä ei riitä. Päivällä näen usein Suomen Kansan Seikkailu-unia, tai sitten havahtuessa mielessä on jokin muistista pulpahtanut asia. Eilen se oli ”Kelpo rouva Sedmiradski”, Matti Hällin romaani, josta muistan vain nimen. Hälliä itseään ei helposti unohda. Hän oli Helsingissä käydessään joskus aika pahasti harhainen. Kirja liittyy ehkä nimineuvos Sedmigradskyyn, josta KVG.

Isäni on nykyisin välillä aika lailla kahvilla, kun uni ja valve sekoittuvat eivätkä sanat ja nimet halua aina tulla mieleen. Toissa päivänä kuvailin Ylen keskinkertaista dokumentti Pekurin Brewster-hävittäjäkoneen etsimisestä ja sanoi että BW-374. Isä korjasi: ei kun BW-372. Sanoin että Koskelan Patea haastateltiin. Isä sanoi: vaimon nimi oli Annikki. Niin oli.

Kun katsoimme aika kauan sitten Leni Riefenstahlin Olympia-filmiä (1936). Kävi ilmi, että muistimme molemmat jokseenkin kaikki mitalimiehet ja tulokset, hän tuon ajan eläneenä ja minä Urheilun Pikkujättiläistä loputtomasti lukeneena.

Niinpä en ihmetellyt, kun tutkin hiihtolajien mitalimiesten ja –naisten luettelon, ja siellä oli suomalaisnimiä, jotka tuntuvat vieläkin täysin vierailta. Kari Härkönen? Kultaa 1985. En ole kuullutkaan.

Sitä vastoin muistan viestijoukkueen Aku Kiuru, Jorma Kortelainen, Arvo Viitanen, Veikko Hakulinen, hopeaa. Kultaa veivät Terentjev, Koltshin, Anikin, Kuzin. Cortinan talviolympialaiseet 1956.

Muisti kirjoittaa siis omia aikojaan omaelämäkertaa.

Tämä on vahva argumentti kuolemista vastaan. On perusteltua pyrkiä siihen, että kuolee oikealla ajalla, muistonsa muistaneena.

Äitiäni varten joudun joskus harvoin etsimään näyttelijän nimen – Burt Lancasterin akrobaatikaveri ”Karmiininpunaisesssa merirosvossa” – Nick Cravat, pituus metri 63. Hän muistaa itse useimmat 40-luvun filmit ja näyttelijät, koska innokkaana keräilijänä on koonnut albumeihin filmitähtien kuvia. Siihen aikaan oli tapana kirjoittaa studiolle Amerikkaan ja pyytää kuvaa. Kirjeen malli jäljennettiin Elokuva-Aitasta. Äidin kokoelmissa on mm. ”For Laila – Tyrone Power”.

Nämä ovat kaikki täysin joutavanpäiväisiä asioita, joihin ei pitäisi haaskata toisten aikaa eikä omaansa. Mutta ne johtavat havaintoon. Muistoja ei voi ostaa. Niitä ei myydä missään.

Media on etenkin nyt täynnä houkutteita, joissa tarjoillaan ”elämyksiä”, esimerkiksi matkoilta. Kirjaa tai konserttia myydään elämyksenä.

Noilla urheilijoilla ja filmitähdillä hahmottelin vain, mitä muisti syö. Tietoisesti, vaikka uteliaalle tutkijalle kerrottavat parhaat muistot, joiden varaan elämä on rakentunut, ovat nolostuttavan samanlaisia kuin ne, joista on huonoja runoja ja lauluja. On niistä kyllä hyviäkin.

Auringon neliöt korkkimatolla, jonka mallin osaisin piirtää. Mikko oli syntynyt. Olin siis 3-vuotias. Mummun suonikohjut, jotka tuntuivat jotenkin suuriaroisilta, ja miten hän kiersi uskomattoman taitavasti hiuksensa saparolle ja nutturalle. Mummu kuoli 1950, joten tämä oli joka tapauksessa ennen sitä. Puhtaan flanellin tuoksu saunan pukuhuoneessa. Täytin seitsemän ja kummitäti toi piparkakkuja, jotka olivat seiskan muotoisia. Vanhin poika kolmen tai neljän vanhana, harmaa virkattu myssy ja siinä suuri, pörröinen  tupsu, vino aurinko Helsinginkadulla. Varmaan se tavallinen lenkki linjoja Hämeenkadulle, Kurvaan ja takaisin, ja poika käveli rattaiden vieressä. Tytär oppi puhumaan. Hän oli sitä lajia, joka aloitti täysillä lauseilla. Paikka oli vanhalla Hämeenlinnan tiellä. Nuorin lapsi sanoi ”norppa” – oppi ärrän, joka oli antanut hiukan odottaa itseään. Sanan houkutteli esiin Savonlinnassa ollut marketti, jonka nimi oli Norppa. Elokuuta. Automme oli punainen. Niin oli aurinkokin. Arki, kukaan ei minnekään menossa, ei mistään tulossa.

17 kommenttia:

  1. Minulla oli velipuoli.
    Hiekkamaiden viimeneinen prinssi.
    Minun pikkuveljeni.

    Minä en muista veljestäni muuta kuin käden.
    Pienen käden, valkealla lakanalla, sinisellä peitteellä ulkoa tulevassa valossa.

    Käden jota ei ole ollut 47 vuoteen.
    Mutta kun muistan jos muistan veljeni käden, hän ei ole vielä kokonaan kuollut.


    Mutta kun minä kuolen, minun pieni veljeni, Hiekkamaiden viimeinen prinssi on kokonaan kuollut.
    Ja silloin vielä joku muistaa, että kerran oli kaksi vuotias poika, joka katseli yössä veljeään, ja joka muisti pienen käden, valkealla lakanalla, sinisellä peittellä, ulkona tulevassa valossa.

    VastaaPoista
  2. Vaikka kuinka yrittäisi, lapsuudenmuistot pulpahtelevat esiin mielensyövereistä perin satunnaisesti ja unohtuvat saman tien, ellei niitä kirjoita heti ylös vihkoseen, opastaa elämänkirjaa suunittelevan opas, johon törmäsin Tikkurilan kirjastossa kymmenisen vuotta sitten.

    Noudatin neuvoa, vaikka muistojen kokoamisessa varoiteltiin kuluvan hyvinkin muutama vuosi.
    Viime vuonna sitten keksin julkaista teokseni omin päin saksalaisen digikustantajan avulla.

    A.Camus on neuvonut aloittelevaa kirjailijaa opettelemaan aluksi transponoimaan tunteensa tekstiin siten, että lukijassa herää halutut tunteet. Luulen sonkajärveläistarinoissani ainakin jossain määrin onnistuneeni tuossa tavoitteessa. Kirjani lehdet ovat näet kiertäneet itsensä hiirenkorvalle Ylä-Savon kirjastojen lukijoiden käsissä viimeiset puoli vuotta.

    Sen sijaan virallinen Ylä-Savo haluaa tunnistaa paikalliskulttuuriksi yhä vain Tarja Halosen suosikin Juhani Ahon.

    Samaa hapatusta aikovat perusuomalaiset kulttuuripolitikallaan tukea.

    VastaaPoista
  3. Unemme ovat muistojemme hakemiston indeksiä.

    VastaaPoista
  4. Listojen osaaminen, raaka muisti, on minulle outo laji. Valitettavasti en osaa edes elävän kiinnostukseni kohteita tuolla tavoin, kuten Verdin oopperoita järjestyksessä. Wagnerin oopperoita on niin vähän, että ne osaa luetella ajatuksen voimalla. Minä pänttäsin 12-vuotiaasta alkaen ulkomuistiin runoja, koska ihailemani v 1911 syntynyt isoisäni osasi niitä paljon, linjaa Runeberg-Kivi-Leino. Unettomina öinä niiden yksinäisestä laususkelusta on ollut arvaamattoman voimakas apu, olipa vikana ikävystyminen tai sydänsuru. Muistin sisältöä siis voi ja kannattaa valita. 

    Muistoja syntyy tehokkaimmin tunteesta, se liimaa ne muistin albumiin. Pelko ja sen sisar, uuden vierastaminen, ovat tehokkaita. Petja Jäppisen omalla blogillaan ja viimeksi täällä tänään kirjoittamat prinssimuistot on kirjoitettu juuri minun viritykseni taajuudella, ne tuntuvat kuin omilta muistoilta; vaikkei ole ollut veljeä, ehkä muistelen niissä itseäni ulkoa nähtynä, jotain outoa itsesääliä. Vaikka nyt elän, hiekkamaa odottaa.  Monille on tuttua se, kuinka omaa lapsuuttaan muistelee osaksi muiden muistoilla, sitkeästi suvussa toistetut sattumukset ja valokuvatut tilanteet tulevat niin vahvasti omiksi, kun albumin ne lehdet muuten ovat niin kuvateipille liukkaat. Toisaalta, näin keski-iässä, muistoksi muuttuvat myös itse päätetty asiat, esimerkiksi kesken arkista harmautta voi todeta tämän hetken muistavansa ja niin tapahtuu. Muistot ovat siis sekä refleksistä omia, muilta lainattuja tai itsevalittuja. 

    Uniaan sen sijaan ei voi valita. Kun herää kesken kaiken, ei koskaan onnistu palaamaan leikkauskohtaan, useimmiten ei koskaan edes pääse samaan filmiinkään. Pienenä jo huomasin, että jos illalla muistin "toivoa" tietyn vakiopainajaisen näkemistä, sitä ei tullut (paradoksaalinen intentio, opin myöhemmin).

    VastaaPoista
  5. Sattuipa hassusti! Nyt, kun asiasta on puhuttu, muistin noin mankelipöydän korkuisena lukeneeni minulle silloin tuntemattoman kirjoittajan kirjan "Enkä ollut vanki". Nyt eli tällä tuhannella tietoa ja tuskaa on enemmän, mutta jotakin lienee jäänyt mielen pohjalle ja ryöpsähtelemään.

    VastaaPoista
  6. Jukka saisi hävetä jos ei todellakaan muista Kari Härköstä. Kyseessä kuitenkin maastohiihdon maailmanmestari. Elettiin aikaa jolloin luistelutyyli vasta teki tuloaan, yksipuolista luistelupotkua vielä mentiin tuolloin. Gunde Swan käytti harjoituksissa 2,5m sauvaa jolla työnteli menemään. Gunde olisi muistaakseni halunnut kokeilla sauvaa ihan virallisissa kilpailuissakin mutta säännöt kaiketi kielsivät moisen viritelmän.

    VastaaPoista
  7. Nyt meni Kemppiseltä Rätin-Purennaksi. Sekalaisia muistokuvia sieltä täältä, mutta onhan nyt viikonloppu.

    Kyllä päivä-tirsut on ihan poikaa. Pötkölle punkkaan ja kello vain sopivalle hollille. 30minuttia tai kolme varttia saa ihmisen aivan uudeksi. Ties vaikka elämä pitenisi tuplaksi, kun päivästä saapi kaksi!

    Urheilu ja isänmaa. Siinä on pahasti luisuttu pusikkoon. Kun verovaroin tuemme urheilua, sen pitäisi palvella pyyteettömästi maksajia, Meitä.

    Nyt kuitenkin monia sportti-tapahtumia ollaan ajamassa "Businekseksi". Maksu-Kanavat, tautiset Sopu-pelit ja urheiluseurojen kassojen valuttaminen muun-maalaisille ammattilaisille on kansallisvarojen varastamista parhaimmillaan.

    VastaaPoista
  8. Kuinka kaunis teksti Petja Jäppiseltä! Runokuva, muistikuva, unikuva, tosikuva. Hiekkamaiden viimeinen prinssi. Löysin googlella kolme muutakin mainintaa pikku veljestä.

    VastaaPoista
  9. Nyt ylikeski - ikäisenä miehenä minulla on näköyhteys peilin kautta lapsuuteeni jota ei koskaan ollutkaan sillä muistan jo tuolloin aikana jota siis yleisesti kutsutaan lapsuudeksi olleeni saman ikäinen kuin nyt tänä armon vuonna 2011 ja syntymästäni, väitetystä syntymästäni on sentään kulunut aikaa jo paljon.
    Muistan vanhempienikin huomautelleen, että älä ole kuin vanha mies ja jossain seikkailukirjasa samaistuin heti vanhaan eränkävijäintiaaniin jossa roolissa muistan vihtyneeni pitkään.
    Mistä tämä johtuu en tiedä mutta minä olenkin aina ollut epätavallinen ihmiseksi.
    En kuitenkaan ensi yönä ravaa lähimetsikköön ulvomaan.
    (Blogivaeltaja)

    VastaaPoista
  10. Minä toivoisin, että Sinä, Kemppinen, kirjoittaisit kirjan, vaikkapa elämästäsi. Mutta että et antaisi sitä kenenkään elämänkertakirjurin kirjoitettavaksi, vaan tekisit sen itse. (Etkä siinä kehuisi itseäsi, vaan kirjoittaisit, niin kuin parhaimmillasi osaat.)
    Olen edelleen lukemassa Paavo Haavikosta kirjoitettua ( Haavikko niminen mies). Mikä ihmeen kiire minulla oli silloin aikoinaan, kun se julkaistiin, mennä sitä melkein juoksujalkaa ostamaan. Jostain hämärästä syystä on lukeminen pysähtynyt sivulle 159 (tarkistin), ja saa siinä olla, kun tietää, ettei se siitä mihinkään karkaa. On niin paljon muuta, mitä pitäisi ennättää...
    Ja lisää olen näköjään toivomassa. Mutta jotenkin on tunne - ihan näiden blogien perusteella - että se kirja tulisi sivuuttamaan joitakin muita.
    Tämä tuli mieleen äsken, kun luin tätä postausta.

    On raskasta kirjoittaa näin myönteistä palautetta, kun tietää, mihin se johtaa, mutta mitäpä väliä.

    Lisäänpä vielä, että Petja Jäppisen kommentti myös säväytti, melkein tuli vedet silmiin.

    VastaaPoista
  11. Vanhempieni omaishoitajana olen huomannut, miten tärkeää "oleminen" on. Siihen sisältyvät jutustelut, muistelut, vitsien kertominen,naureskelu, ääneen lukeminen, vanhojen elokuvien katsominen ja siitä aiheutuva nimien miettiminen. Kuka näyttelijöistä on vielä hengissä, kuka oli missäkin elokuvassa ja kenenkin kanssa naimisissa? Lääkkeet, puhtaus ja ruoka hoituvat siinä sivussa, yhdessäolo on tärkeämpää.

    VastaaPoista
  12. Ad Omnia: panin tästä Facebookiin viittauksen, kommenttien tähden. "Pieni tutkielma olostelusta".

    (Lieneeekö suomeakaan. Kumminkin elämää syvimmillään. Kaiken näennäinen tapahtumattomuus.)

    VastaaPoista
  13. Kävin äskettäin kiertelemässä samoilla kulmilla. Kirkkopuistikon tunsin vanhasta lehtileikkeestä, missä etualalla laulaa Kallion kirkkokuoro, taustalla olemme me. Porttikongin muistin myös, siitä on vaikea mahtua uusilla autoilla. Silloin se oli paljon suurempi. Porttikongistamme Alppikadun risteykseen oli silloin paljon enemmän askelia.

    VastaaPoista
  14. Minä yritän tämän hyvittää ihmisyydelle
    näyttää siltä, että surisin veljeäni
    jota ei oikeasti koskaan ehtinyt tuntea
    kun kaikki kyyneleeni ovat itselleni
    surulleni, toivolleni, että olisi joku
    jonka kuvittelisin kaltaisekseni ja joku
    joka muistaisi minut, lapsuuteni, yksinäisyyteni, kaipuuni.

    VastaaPoista
  15. Pikku veli,kalpea,hiljainen, kaunis. Toinen käsi heiveröisesti liikkuu. Korkea sairaalasänky isin ja äidin makuuhuneessa. Viimeinen joulu 43 vuotta sitten. Minun veli. Hyvää yötä.

    VastaaPoista
  16. Jukka - oli hienoa lukea, että YLEn dokumentti elävöitti isäsi muistoja. Dokumentin teossa mukana olleena jäin miettimään sanaa kerskikertainen sen yhteydessä. Ihan oikeasi ihmettelin. Se kertoi paljon myös isästäni Heimo Lammesta, jonka kirjoja olet käsittääkseni mielenkiinnolla lukenut.

    Vietimme päiviä arksitossa ja löysimme ennenjulkaisemattomia arkistofilmejä. Dokumentissa oli yksityiskokoelmien valokuvia, joita ei ole ennen julkaistu. Tarina Brewsterin löytymisestä on aika ainutlaatuinen. Lisäksi saimme Karjalan miliisiltä luvan käyttää autenttista miliiisin kuvaamaa materiaalia koneen löytäjien pidätyksestä. Onko tämä keskinkertaista? Dokumentti tulee tänään uudestaan klo 15.55.
    Terveisin

    Marja Lampi

    VastaaPoista
  17. A>d Anonyymi - Marja Lampi - "keskinkertainen" vain siksi, että tarina on niin ainutlaatuinen ja hyvä. Elokuvallinen toteutus jäi siitä jälkeen.

    VastaaPoista