Jäävi

Oikeudenkäynteihin olisi saatava lisää politiikkaa ja tuomareiksi poliittisia henkilöitä.

Olen lakannut uskomasta, että poliitikon voisi tunnistaa DNA:sta. He ovat lajitovereitamme, uskokaa tai älkää.

Monissa yhteiskunnissa ihminen on jättänyt esimerkiksi paikkansa kunnanvaltuustossa ja ryhtynyt virkatuomariksi. Luulen että se on mahdollista ja joskus suotavaakin.

Politiikassa on kysymys siitä, mikä on tarkoituksenmukaista ja viisasta.

Tuomioistuimessa on kysymys siitä, mikä on totta ja oikein.

(”Oikeus ja kohtuus” on kirkon 1200-luvulla kieleen tuoma sanapari, jolla ei ole ollut varsinaista sisältöä muutamaan sataan vuoteen; ”kohtuuton” tarkoittaa tuomioistuinkielessä mm. ”epäsuhtainen” – kohtuuton vahingonkorvaus. Sellaisen tuomitsemisen kieltää nykyisin lakikin.)

Me vain kirjoittelemme korkeimman oikeuden tuomareista, kollega Virolaisen kanssa, vähän niin kuin vanhat hevosmiehet muistelevat kunnalliskodissa muinaisia markkinamatkojaan Viipuriin ja näkemiään hevoskauppoja…

Virolaisen ajatus ”täsmähausta”, jolla KKO hankkisi jäsenekseen milloin kokeneen syyttäjän, milloin oivallisen alituomarin, on mielenkiintoinen ja miettimisen arvoinen.

Ongelma on tasapuolisuus- ja esteellisyysajattelu, joka on kukaties viety liiankin pitkälle. KKO:ssa on meidän, Virolaisen ja minun, muistimme aikana ollut joukko entisiä professoreita, joista ainakin jotkut ovat olleet erittäin hyvin perehtyneitä opetusalansa kaikkinaisiin ongelmiin.

Jutun jaetaan jaostoille ottamatta huomioon tätä asiantuntemusta. Jos KKO:ssa oli esimerkiksi mutkikkaana pidetyn patenttioikeuden tuntija, ei hän useinkaan (juuri koskaan) ollut mukana patenttijutuissa. Jos siellä oli entinen professori, joka oli perehtynyt syvällisesti kiinteistöoikeuteen, tämän alan ydinongelmia sivuava juttu saattoi hyvinkin päätyä tavallisille tuomareille.

Lähdin Helsingin HO:sta tuomarin virasta 1999, ja kansa hurrasi. Meillä oli siellä järjestelmä, jonka johdosta olin ratkaisemassa mm. patentti- ja tekijänoikeusjuttuja. Korkein oikeus – Virolaisen usein mainitsema Mikko Tulokas kai tiukimmin – saattoi pitää sellaista järjestelmää epäsuotavana. Ja korkeimmassa siis vain esittelijä oli spesialisti.

Tämä ongelma olisi ratkaistava ennen kuin jatketaan täsmätuomareiden miettimistä. Itse olen sitä mieltä, että työtuomioistuin on siunattu asia ja markkinaoikeus niin ikään, eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että käräjäoikeudessa juuri immateriaalioikeusjuttuja keskitetään tietyille jaostoille – niin on tehty kauan.

Eivät ne jutut sinänsä, esimerkiksi patenttiasiat, vaadi mitään erikoislahjakkuutta, mutta ne ovat vaivalloisia opetella, samalla tavalla kuin esimerkiksi diskreetti matematiikka tai purjelento.

Toinen ongelma – kehaisin että KKO:ssa istuu hyvää väkeä. Jos nyt täsmentäisin: ottaen huomioon saatavilla olevat juristit. Parhaita liikejuristeja ja asianajajia ei nähty KKO:ssa jäseninä vuosikymmeniin, koska heillä ei ollut varaa mennä niin pienille palkoille. Heikki Borenius –vainaja koki elämänsä pettymyksen, kun totesi, että ei kykenisi lyhentämään edes asuntolainaansa, jos menisi saadun neuvon mukaan virkatuomariksi (mainitsemani henkilö ja toimisto eivät olleet rikkaita: puhe on 1960-luvun alusta).

Osaan luetella joukon alituomareita, jotka vielä sporttelijärjestelmän purkamisen jälkeen pitivät alituomarin tehtävää jalompana kuin näivettymistä KKO:ssa. Tiedän professoreita, joita ei olisi saanut KKO:een edes huonoissa köysissä. He näet pitävät tutkimuksesta tai opetuksesta ja tietävät, että mahtava osa virkatuomarin ajasta kuluu ”nyppimiseen”.

Termi tarkoitti minun aikanani mahdollisesti hitusen toisarvoisten teknisten seikkojen metsästämistä – esimerkiksi rangaistusten yhdistämisen oikaisemiseen tilanteessa, jossa lopputulos säilyy samana – 19 sivua tekstiä, yleensä yhtä virkettä ja täynnä päivämääriä ja pykäliä.

Kun oikeusneuvos NN oli epähuomiossa nimitetty ministeriksi, kertoi Kai Korte muistelmissaan, hän ryhtyi yhdessä kansliapäällikkönsä kanssa käsin laskemalla tarkastamaan tulevan vuoden budjetin yhteen- ja poislaskuja, tosin vain oikeushallinnon alalta. Korte oli tyrkyttänyt laskukonetta, vaikka ei ollut vakuuttunut edes puuhan mielekkyydestä, mutta kuuroille korville.

Gogolin tarina Akaki Akakijevtshista ei valitettavasti ole mielikuvitusta – sankarihan joutui koettelemuksista siinä määrin suunniltaan, että oli sen kerran elämässään tekemäisillään kirjoitusvirheen!


Hankkimalla tuomioistuimiin ”poliittista” asiantuntemusta nopeuttaisimme ja parantaisimme esimerkiksi suurten talousrikosten selvittelyä. Rohkenen epäillä, ettei meillä ole monta tuomaria, joilla olisi tuo ala ja siihen liittyvä vero-, kirjanpito- ja konkurssilainsäädäntö sormenpäissään.

Yhdenaikainen esimieheni runoilija P. Haavikko huiskaisi kerran kättään mairittelijalle ja sanoi: ”Näkisittepä kun ekonomi NN laatii tilinpäätöksiä. Se se on runoutta!”