Bern

Sattuneesta syystä menin kauppaan, menin kirjastoon ja pohdin Sveitsiä ja kirjallisuutta. Sveitsi veti ulkomaalaisia, sellaisia kuin Simenon, Chaplin ja Mannerheim. Mutta Sveitsi kiinnosti myös sveitsiläisiä kirjailijoita, joista nobelisti Hesse on minulle valitettavasti yhdentekevä alaikäisenä koetun Arosusi-humauksen jälkeen. Siellä työskenteli merkittävä zürichiläinen Max Frisch ja merkittävä berniläinen Friedrich Dürrenmatt.

Molemmat olivat hyvin merkittäviä näytelmäkirjailijoita.

Olen miettinyt syytä, mutta en keksi, miksi meillä ei ole myöskään rikosnäytelmiä.

Dürrenmattin ”Epäily” on jokseenkin kauhistuttava tarina syöpään kuolevasta komisariosta ja hänen lääkäristään, joka osoittautuu Stutthofin sotarikolliseksi, mielettömän rääkkäyksen spesialistiksi. Mieleen syöpyvä kauhuhahmo on omien sanojensa mukaan haudoissa, ruumiiden keskellä elävä juutalainen, joka on kokenut kaikki leirit ja nähnyt, mihin kaikkeen ihminen moraaleineen pystyy.

”Tuomari ja hänen pyövelinsä” on helposti tavoitettavissa – siitä on otettu joitakin vuosia sitten uusi painos.

Suomentamatta taitaa olla se romaani, jossa hulluksi tulleet hovioikeudenneuvokset pitävät lystikseen yksityistä tuomioistuinta ja vakuuttavat, että sitä mukaa kuin saadaan syytettyjä, löytyy syyllisyyttäkin. Eikä sitä, jossa päähenkilö on mahdollisesti aivan viattoman germaanisen filologian professorin ampunut virkatuomari, henkilö jonka on vaikea erottaa oikeudenmukaisuuden aatetta omista aatteistaan.

Dürrenmatt oli nuorena valmistamassa yliopistollista opinnäytettä Kierkegaardisa, mutta jätti sen kesken ja ryhtyi uhkarohkeasti päätoimiseksi kirjaiijaksi. Se saattoi olla syvästi epäberniläinen ratkaisu, mutta se kannatti.

Kierkegaard jäi jatkuvasti, selvästi havaittavaksi matkatoveriksi. – En tiedä, mikä oli Dürrenmattin suhde uskontoon ja oliko sellaista. Kirkegaardin tapauksessa tämä ei ole olennainen kysymys.

Kirjailija toimii joskus kuin kemisti: kiteyttää. Suuri venäläinen kirjallisuus – myös Tolstoi – kiteytti yhteiskunnan kipuja yksilöiden rikoksiin. Sensuurin oloissa muu ei olisi kyllä onistunutkaan.

Amerikkalaista jännityskirjallisuutta leimaavat tiede ja urheilu eli siis järjen käyttö ja lihaksisto.

Ranskassa Sartre, josta en pidä, ja Camus, josta pidän, kiteyttivät sotien jälkeen keskeisiä asioita korkeaan kirjallisuuteen. Camus’n ”Sivullinen”, joka minustakaan ei ole erikoisen merkillinen kirja, käyttää ampumavälikohtausta ja oikeudenkäyntiä käsittämättömyyden kuvina. Sitä vastoin ”Putoaminen”, jonka päähenkilö sanoo olevansa katumuksentekijä-tuomari, on vuosisadan kirjoja.

Mutta leimaisin nyt Dürrenmattin ja hänen mukanaan Simenonin. Rikos, syyllisyys, totuus ovat hiukan toisarvoisia kysymyksiä. Parhaiden kirjojen keskeinen kysymys on pelko.

Dürrenmatt oli kaiketi sitä mieltä, että yksityisellä ihmisellä ei ole mahdollisuutta tehdä juuri mitään – paitsi kantaa vastuu. Kirjailijatoveri Max Frisch oli erikoisen kiinnostunut yksilöllisyydestä ja osoitti romaaneissaan, ettei ihmisellä pitäisi olla mitään tiettyä nimeä. Erään romaanin nimi on ”Olkoon nimeni Gantenbein”.

On aihetta vielä miettiä ennen kuin niputtaa parhaat ruotsalaiset rikoskirjailijat pelon problematiikkaan. Näyttäisi ainakin siltä, että hyvin monen aikalaiskirjailijan viesti lukijoille on: toisin kuin poliitikot väittävät, syytä pelkoon on.

Mielenkiintoinen sivuilmiö: sekä Dürrenmattin komisario Bärlach että Simenonin Maigret ovat ketjupolttajia. Kun tupakointi on mielisairaus, tarkemmin sanoen reaktio lamauttavaan pelkoon ja siten sodan ja hävityksen oloissa niin suosittua, ja siten hyvin tyypillisesti lääkäreiden tavattoman huomion ja hoitotoimien kohde oireena, ei serotoniinin välittymisen häiriönä, on erinomaisen tyylikästä nostaa se huomion kohteeksi pohjaltaan pelkoa luotaavissa romaaneissa. (Taisi muuten Camus’kin kuolla tumppi huulessa Gallimardin pojan urheiluautoon.)

”Liittoneuvokselle ei voi mitään”, sanoi Bärlach. ”Ja kun hän vielä on eversti ja asianajaja, on hänellä kolme pirua yhtaikaa ruumiissaan.” (Dürrenmatt.)