Sivun näyttöjä yhteensä

25. toukokuuta 2009

Lauerma ja pahuus



Hannu Lauerman ”Pahuuden anatomian” lukemista ehdotan kaikille omille lukijoilleni. Tosin hän kirjoittaa melkein yhtä huonosti kuin minä, mutta asiat ovat kiinnostavia, ja riitoja syntyy varmasti.

Tämän jutun kuvaksi olen ottanut Füsslin tunnetun ”Painajainen” –maalauksen, jota on syystä tai toisesta ”paranneltu” kirjan kanteen ja käännetty peilikuvaksi. Tai ehkä syy on vain layout – tekstien sijoittaminen.

Lauerma on psykiatri, Turun ja Vantaan psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri.

Kun hän oikoo yleisön ja median käsityksiä mielentilatutkimuksista ja vankilamielisairaalan (nyt käytöstä jäänyt mutta minulle tutumpi nimi) potilaiden myöhemmistä vaiheista, häntä on aihetta uskoa, vaikka väitteet olisivat epämiellyttäviä.

Lauerma ei näet tunnustaudu minkään suositun mielipidesuunnan tai katsantokannan edustajaksi, vaan toistelee, että lääkärillä on näissä asioissa sijansa ja merkityksensä. Hän selittää tutkimusmenetelmiä ja huomauttaa, että kertomukset lääkärin huijaamisesta parempien eli huumaavampien lääkkeiden saamiseksi ovat urbaanilegendoja, jollaisilla satuiluun taipuvaisilla on tapana kohottaa itsetuntoaan.

En kirjoita tästä aivan sivullisena. Olen lukenut suurella huolella sata – kaksisataa raporttia mielentilatutkimuksesta ja tiedän, että tuollakin alalla on ollut erilaisia virtauksia.

Kun jätin tuomarin tehtävät ja ryhdyin tekemisiin toisenlaisten hullujen kanssa, minulla oli sellainen käsitys, että nämä tutkimukset olivat sangen uskottavia. ”Hullun paperit” edellyttivät yleensä pahanlaista skitsofreniaa tai rajua psykoosia, joka pani näkemään ja kuulemaan olemattomia. Mieleeni on jäänyt parikin tapausta, jossa äkisti läheisensä surmannut oli mielestään toiminut Jeesuksen käskystä.

Ärähdyksiä saattavat aiheuttaa Lauerman potkaisut toivoni mukaan jo sivuutettujen poliittisten ja yhteiskunnallisten suuntaan. ”Ensin täällä tehdään sairaita ja sitten sairaala”, laulettiin 70-luvulla, ja onhan se tottakin. Lääkäriä ja hänen murhamiestään tuo tulkinta ei kuitenkaan auta.

Kirjoittaja ei liioin ole vakuuttunut vaihtoehtolääketieteestä ja mainitsee, että magia on kiinteiltä kuluiltaan vaatimaton ja bisneksenä joskus yhtä tuottava kuin erilaiset elämänhallintaopit, joita hän pitää lähinnä ihmisten lohduttamisena, joka on tietenkin sinänsä tärkeä asia.

Painotus on biologinen tai biologistinen ja – toistan – itse mielisairaaloissa kuljeskelleena (tarkkailijana) olen samaa mieltä, että lääkkeet Litiumista alkaen ovat vähentäneet kärsimystä ja vähintäänkin luoneet edellytyksiä muille, usein ”pehmeiksi” kiitetyille hoitomuodoille.

En jatka tästä asiasta juuri pidemmälle, koska pidän oikeana hiljan kuolleen Martti Siiralan kerran, vuosikymmeniä sitten, keskustelussa korostamaa: ei pidä yrittää ryhtyä auttamaan vakavaan häiriötilaan joutunutta ihmistä. Auttaminen ja hoitaminen on niin vaikeaa, ettei se tuota tuloksia ilman pitkäjänteistä opiskelua ja harjoitusta.

Tuo viimeksi mainittu saattaa vastata monen kokemusta kovasta alkoholismista – siihen ei puhe tehoa ja siinä laupeudentöillä on taipumus kääntyä alkuperäistä tarkoitusta vastaan. Tämä siis tarkoitti alkoholismia, ei ryypiskelyä.

Lauerman kirjassa huvittaa ehkä kirjoittajan omaa persoonaa heijastava keskusteluhalu. Hyvin usein juuri psykiatrien valistuneelle yleisölle osoittamat kirjat ovat sävyltään salaa alentuvia ja kirjoittajan omaa ylivoimaista, kukaties ylimaallista viisautta tähdentäviä.

Tätä Lauerma ei tee. Hän tarttuu kiinni hankaliin asioihin, kuten uskonnollisiin liikkeisiin ja muihin fanatismin muotoihin ja palauttaa mieleen asioita, jotka olemme aktiivisesti unohtaneet.

Itse muistan Oulun heinoslaisuuden helvetteineen ja maailmanloppuineen ja olen selvillä tapauksista, joissa ”viides herätysliike” aiheutti etenkin keskenkasvuisille hyvin vakavia vaurioita.

Kirkkohan on muitten toimien ohella aika merkittävä ylilyöntien vahti tässä maassa tänäkin päivänä. Asiasta oltakoon eri mieltä, mutta itse en lainkaan pidä papeista, joilla näyttäisi olevan erikoissopimus Jumalan kanssa mm. naispappeuden vastustamisesta tai homoseksuaalien vainoamisesta.

Palataksemme maan tasalle – olen ollut joskus kirkolliskokouksessa puhumassa jotain ja ainakin kerran minua kysyttiin, julkijumalisuudesta epäiltynä, peräti jäseneksi eli siis ehdokkaaksi.

En voi kuvitella kauheampaa kohtaloa kuin istua kuuntelemassa niitä juttuja. Tai ehkä voin – meppinä eli eurokansanedustajana oleminen.

20 kommenttia:

  1. Tuo Kemppisen viimeisen kappaleen heitto oli tosi osuva! Onko todellakaan mitään kauheampaa jobia (juristille) kun joutua jäseneksi kirkolliskokoukseen kuuntelemaan "niitä juttuja" tai istumaan EU-parlamentissa meppinä kuuntelemassa "noita juttuja!"

    Ainakin aikaisemmin kirkolliskokouksen jäsenistöön kuului yksi KKO.n jäsen, en tiedä, onko käytäntö edelleen voimassa. Muistan, että oikeusneuvos Johannes Paavali Leivonen oli omana aikanaan (1970 ja 1980 luvuilla) itse oikeutettu kirkolliskokouksen jäsen KKO:sta. Nomen est omen pitänee tässäkin kohdin paikkansa. Kukahan KKO:stä nyt mahtaa olla kirkolliskokousedustajan.

    Itse olen joskus puhunut "kirkolliskokouskelpoisuudesta," kun on ollut kyse KKO:n jäseniltä edellytettävästä nuhteettomuudesta. No, Johannes Leivonenhan oli erityisen pätevä juristi ja KKO:n huippuja, mutta luulen, että pappina hänestä olisi tullut arkkipiispa.

    MIkä mahtaa ajaa ihmisiä EU-parlamenttiehdokkaiksi, sillä onhan se meppinä oleminen tai ainakin siellä Brysselissä istuminen käsiteltävistä asioista päätellen maailman kuivinta hommaa. Mikäpä muu kuin maine ja kunnia, kova palkka ja täysin käsittämättömät kulukorvaukset yms. verovapaat etuudet.

    Juristin oppiaineista minusta olivat opiskeluaikana ehdottomasti tylsimpiä vero-oikeus ja työoikeus. Työoikeuden tentti olikin ainoa, jossa piti käydä kaksi kertaa. Aiemmin prosessioikeutta pidettiin tylsänä ja kuivana aineena, mutta elävässä elämässä prosessioikeus tietenkin on - varsinkin nykyaikana - kaikkein dynaamisinta, kiinnostavinta ja mikä tärkeintä - hauskinta.

    Täysin kirjallinen prosessi KKO:ssa ja Kemppisen uran aikana hovioikeudessa on tietysti tylsää, kun pitää työpaikalla seurustella vain kollegojen ja esittelijöiden kanssa näkemättä ihmisistä eli asiakkaista tai advokaateista vilaustakaan. Ei KKO:n tai HO:n kirjallinen menettely itse asiassa olekaan mitään "kunnon prosessia", vaan jonkinlaista kirjoituspöytäprosessia, jossa juttu "etenee" siirtelemällä akteja pöydiltä toisille.

    Itse olin 12 vuotta kihlakunnantuomarina, ja se oli elävää elämää ja aivan erilaista tuomarin työtä kuin jossakin HO:ssa nököttäminen ja asiakirjavihkojen - siis aktien - selaamista.

    VastaaPoista
  2. Tarkistin vielä oikeusneuvos Leivosen etunimet. Ne ovat virallisessa järjestyksessä Paavali, Eliel, Johannes. Leivosen isä oli muistaakseni kirkkoherra.

    VastaaPoista
  3. Virolaisella on on totisesti ollut mielenkiintoinen mielenkiinnon kohde. Itse inhosin prosessioikeutta, koska Tirkkosen opukset I ja II olivat niin sekavia, ettei niistä voinut sada selvää kuin intohimolla prosessioikeuteen suhtautuva.

    Vero-oikeus oli toisaalta hauskaa juridista detaljitason saivartelua ja toisaalta olennaista yhteiskunnalista keskustelua. Kuten myös työoikeus!

    VastaaPoista
  4. Jumalasta, mepeistä ja erikoissopimuksista: viime viikolla Ykkösaamun eurovaalitentissä köyhien puolueen edustaja vetäisi aika huiman esityksen.

    "Jumalan viisaudella" puhuttiin, mutta siihen ei näemmä kuulu perustietoja esim. EU:n päätöksenteosta.

    Voipi olla, että sekin juttutuokio ropsahti suoraan Soinin laariin.

    VastaaPoista
  5. Ad Anonyymi: Tirkkkose prosessioikeudesa (neljä paksua nidettä) minulla on samanlaiset muistot, mutta vielä pahempi oli mielstäni Ellilän Oikeudenkäynti ja täytäntöönpano. Niinpä tulos oli, että ulosotosta ja konkurssista ei yleensä kukaan tiennyt mitään.

    Työoikeuden tentti oli kelju. Toisaalta muistan mielestäni päässeeni jyvälle nyt unohdetun Jorma Vuorion erinomaisen väitöskirjan ja Raimo Pekkasen opuksen avulla.

    Peruasenteeni on kyllä tuomioistuinjuristille sopimaton: työoikeus ei ole "oikeaa juridiikkaa", kun lait tuntuvat heijastelevan suoraan korkeiden neuvotteluosapuolten käsityksiä työmarkkinoiden kulloisistakin tilanteista.

    Oma ehdoton suosikkini on siviilioikeuden yleiset opit - toisaalta saksalaiset perusteokset (Larenz ja pari muuta) toisaalta Pohjoismaiden parhaan juristin, Jan Hellnerin moniosainen Speciell avtalsrätt.

    Ettei Zitting olekaan vuosisataisnero, sen oivalsin eräänä elokuun 1967 päivänä Mustikkamaalla lukiessani Ussingia ja F. Vinding Krusea. Nämä sedät olivat huomanneet saksalaisen juridiikan heikot kohdat jo 1920-luvulla.

    VastaaPoista
  6. K:
    kerran minua kysyttiin, julkijumalisuudesta epäiltynä, peräti jäseneksi eli siis ehdokkaaksi.
    En voi kuvitella kauheampaa kohtaloa kuin istua kuuntelemassa niitä juttuja. Tai ehkä voin – ...


    Kohdallani. Periaatteessa tuo kortti oli kuitenkin katsottava, koska vedotaan helposti tähän tiehen kirkossa, "sisältä käsin vaikuttamiseen".

    VastaaPoista
  7. Usein luen blogia silleen, että mietin tulevia kommentteja. Oli niin hyvä kirjoitus, että odotin uteliaana kommenttejakin..

    No, nämä ensimmäiset eivät käsitelleet hulluutta eikä suoraan ääriuskonnollisuuttakaan. Niihinhän olisi helppo tarttua.Kirkolliskokousasiat eivät olle ääriuskonnollisuutta. Ehkä viimeksi mainittua liippasi kyllä tuo anonyymikollegan köyhien puolueen analyysi.

    Tämä ei liity juuri aiheeseen, mutta joskus ihmettelen, miksi todella hyvä ja inspiroiva kirjoitus saa vähän kommentteja.

    No, ehkä hyvässä kirjoituksessa on sanottu niin paljon ettei aihetta enempään.

    Ja nyt on kevätkin. Ja parempaa tekemistä..

    VastaaPoista
  8. Kovin harkitsematon heitto EU'n suuntaan: Sinne tulisi saada laaja'alaisia viisaita (eg Jukka itse ..).
    Parlamentti ohjaa meitä suurissa asioissa jo tänään enemmän kuin Arkadianmäki, ja useimmiten eduksemme, vaikkeivät alkuunkaan kaikki Suomessa sitä huomaa tai tunnusta.
    t Raimo Mättö

    VastaaPoista
  9. Ad Omnia: - sekä EU-partlamentti että kirkolliskokous ovat tärkeitä paikkoja.

    Viittasin omaan vikaani. Minulla oli jo hovioikeuden suullisessa käsittelyssä hiukan vaikeuksia kuunnella hyvää tarkoittavia paskapuheita tunnista toiseen.

    VastaaPoista
  10. Lauerma on mainio esiintyjä, tyyppinä sekoitus professori Valtaojaa ja hallitusneuvos Tarastia. Helmet-järjestelmä jo pullistelee kirjansa varauksista. "Kirjoittaa yhtä huonosti kuin minä" on Kemppisen sanomana aika mainos.

    Kirkolliskokous on uskolle sana kuin aviokeittiö rakkaudelle. Arkinen tiskivuori ja -vuori jätteenlajitteluineen on kaukana uskoontulosta kuin rakastumisestakin. Silti kokoaavia rakastajia tarvitaan, ei pysy talous muuten pystyssä, ja imponoivia herkkujakin voi syntyä, kuten onnistunut käsikirjauudistus. Arimmat tosin ovat uudistuksille allergisia, siksi tunnustukset ja tunnustuskirjat ovat vanhoina resepteinä ja ravintoympyröinä luovuttamattomia.

    KKO ja KHO eivät vuodesta 1996 ole olleet edustettuina kirkolliskokouksessa, valtioneuvoston edustus ja kenttäpiispan (puolustusvoimien palveluksessa oleva rovasti) läsnäolo yhä voimassa.

    VastaaPoista
  11. Kultajyviä odotellessa pilkkii - jos yli 90% ajasta on jotain yleistä hölinää asioista;
    siinä kun puhuja sen enempää kuin kuulijatkaan eivät omaa tiukkaa asia-orientaatiota.

    VastaaPoista
  12. A kummeksuu:
    ... miksi todella hyvä ja inspiroiva kirjoitus saa vähän kommentteja.

    Kohdallani ainakin, tri Lauerman teksteihin tai puheisiin ei ole ollut juuri sanottavaa; hän on jo niin pitkällä kuin mihin pohjana olevista premisseistä lähtien voidaan kurkottaa.

    VastaaPoista
  13. Jostain syystä Lauerma tuli kirjansa tiimoilta julkisuuteen sellaisen väitteen kanssa, että suomalaiset ovat poikkeuksellisen väkivaltainen kansakunta. En tiedä miksi, varsinkin kun väite ei ole totta missään kovin relevantissa mielessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mieleeni tuli esimerkki, joka on peräisin kirjasta Olipa kerran äiti. Siinä on piirroskuva, jossa lapsi toistelee raivokkaasti lausetta "Haluan piparin!", kun taas äiti ajattelee toistuvasti: "Pysy tyynenä."

      Poista
    2. Kolmisenkymmentä naista kuolee Suomessa joka vuosi parisuhdeväkivallan uhreina ihan relevantisti. Kymmenessä vuodessa he täyttävät jo pienen juhlasalin.

      Miten mahtaa olla esim. Ruotsissa, nimenomaan kantaväestön suhteen?

      Poista
  14. " Asiasta oltakoon eri mieltä, mutta itse en lainkaan pidä papeista, joilla näyttäisi olevan erikoissopimus Jumalan kanssa mm. naispappeuden vastustamisesta tai homoseksuaalien vainoamisesta."

    Kuuluukohan Kemppisen mielestä tähän pappisryhmään täällä lakeudella vaikuttavat "uskovaiset papit"? Täällä kun papitkin jaetaan uskovaisiin eli oikeisiin pappeihin ja sitten eiuskovaisiin eli niihin leipäpappeihin. Oletteko kuulleet?

    "Uskovaiset papit" tekevät kylläkin yhteistyötä naispappien ja myös muiden eiuskovaisten eli leipäpappien kanssa; mutta se johtuu regimenttikatsannosta ja myös siitä, että uskovaisten pappien mielestä vain uskovaiset pelastuvat.

    Tuomiolle siis joutuvat; tai siis tuomion kokevat myös uskovaisten pappien collegat ja homot lentävät helvettiin, niin että poreet nousee. Tätä(kään) ei tietysti sanota ääneen, mutta näinhän tämä asia on.

    Olin yhden kesän psykiatrisella klinikalla avoimella osastolla duunissa, ulkotyönohjaaja nimikkeellä. Oli kasvattava ja hieno kokemus. Normaalin ja hulluuden raja on oikeastaan veteen piirretty viiva; parhaimpina päivinä potilaat olivat terveempiä kuin hoitajat huonoina päivinään.

    E.A. Poen eräs novelli ei ole siis täysin tuulesta tempaistu.

    VastaaPoista
  15. Sorry, että puhuin hieman otsikon vierestä! Mutta tämän siitä sitten saa, kun blogistikin puhuu yhdessä ja samassa blogissa niin monista asioista!

    Mutta pahuudesta. Eroaako naisten pahuus rikollisuudessa jotenkin miesten pahuudesta?

    Viime päivinähän on puhuttu paljon naismurhaajista ns. insuliinimurhatapauksissa, kun kahdessa rikosjutussa on jo kolme hoiva-alalla työskennellyttä naista tuomittu murhista tai tapoista, ja nyt tutkitaan esitutkinnassa niin ikään hoiva-alalla työssä käyneen 58-vuotiaan ja "aivan kunnollisen ja pidetyn" naisen väitettyjä sarjamurhia; puhutaan ainakin neljästä taposta tai murhasta ja seitsemästä sellaisen rikoksen yrityksestä.

    Onko huomiota kiinnitetty siihen, että parisuhteen ulkopuolisissa surmatöissä naiset tappavat paljon useammin naisia kuin miehiä? Niin on ilmeisesti käynyt myös tässä viimeisimmässä tapauksessa.
    Onkohan Lauerma kiinnittänyt tähän seikkaan huomiota? Onko naisia helpompi tappaa kuin miehiä vai mistä tämä johtuu?

    Lauerman tämän päiväisen lehtihaastattelun (I-S) mukaan henkirikoksiin syyllistyvillä naisilla on vakavampia mielenterveysongelmia kuin miehillä. Naisia on nyt paljon enemmän humalajuomisen piirissä kuin aikaisemmin, sanoo Lauerma. Suomeksi sanottuna naiset siis juopottelevat enemmän kuin ennen. Tämä johtaa äkkipikaisiin väkivaltarikoksiin. Mutta hoiva-alan naistappajien kohdalla ei ole lainkaan kyse humalassa tai äkkipikaistuksissa tehdyistä teoista.

    Oli niin tai näin, voidaan varmaankin "Totisen pojan jenkan" sanoin todeta, että "kyllä naisessa julmuutta riittää!" Onko kyse "naispaholaisista?"

    Tasapuolisuuden nimissä lienee suorastaan pakko samaan hengenvetoon todeta, että kyllä pahuutta ja julmuutta piisaa myös miehissä.

    VastaaPoista
  16. Harmillisten kirjoitusvirheideni joukkoon jäi ikävä asiavirhe: Lauri Tarasti oli hallinto- ei hallitusneuvoksen virassa, siis KHO:n jäsen.

    VastaaPoista
  17. En ole vielä ehtinyt lukea Lauermaa, mutta naisten kohdalla näyttää (ainakin näiden kolmen hoitajatapauksen kohdalla) pätevän se, että nainen ei tartu niin väkivaltaisiin keinoihin. Tartutaan lääkeruiskuun, ei kirveeseen. Helsinkiläistapaus ilmeisesti sekoitti rauhoittavia ruokaan. Kampaajamurhan tekijä hoiti murhansa samalla menetelmällä.

    Nämä tappajahoitajat näyttävät myös kaiki olevan vakavia mielenterveystapauksia.

    Toiselta puolin naisissa on yhä enemmän niitä, jotka tappavat kännissä - kapakassa lyödään tuopilla toista naista, kotona leipäveitsellä mieskumppania. Voisin sanoa, että se on odotettavissa - alkoholi tuo esiin pahemmat puolet niin miehissä kuin naisissakin.

    VastaaPoista
  18. Ad Mette et alii: sata vuotta on hoettu totena, että naisen tapa tehdä murha on myrkyttäminen. En tiedä tilastoja, mutta tuntuu uskottavalta.

    Tilastojen käyttö on vaikeaa, koska lapsentappo (synnytykseen liittyen) on kategoria sinänsä. Tästä on kai nykyisin tietoa aivan neurokemian tasolta.

    Yksi Lauerman kirjan monista uusista tiedoista oli Saksan mielisairaiden surmaaminen 30-luvulla poistamalla ruuasta rasvahapot. Tehoaa kuukaudessa.

    VastaaPoista