Juhla, arki

Joka luulee, että kirjoitan näitä kuin blogia, erehtyy pahasti. Tärkeistä asioista en kirjoita ollenkaan.

Joissakin vihoissa on päiväkirjaa muistuttavia merkintöjä, pikemmin kai muistiinpanoja. Eräs vihko on neljänkymmenen vuoden takaa.

Päiväkirjamuodosta kuuluu varoittaa. Se on valheellinen. Ollaan kirjoittavinaan dokumenttia eli muistiinpanoja asioista sellaisina kuin ne tapahtuivat.

Tuoreeltaan kyhätty muistiinpano on sotkuinen. Tositelevisio on yhä petollinen kuin 1920-luvun todellisuus-elokuva (Vertov ja muutamat muut). Jo kehystäminen muuttaa näkymän, saati kirjoittaminen.

Tieteessä on usein mutta ei riittävän usein kuvattu kolmijako: asiat, jotka tiedämme, asiat, joista tiedämme, ettemme tiedä niitä, ja asioita joiden emme tiedä jäävän tietämyksemme ulkopuolelle.

Olkoon jännittävästi nimetty maailmankaikkeuden ”pimeä aine” esimerkki keskimmäisestä. Tiedemiehet arvelevat hyvin perustein, että maailmankaikkeus on väärällään jotain, mikä selittäisi keskeisiä painovoiman ilmiöitä. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, mitä se voisi olla.

Esimerkki viimeksi mainitusta (tuntematon-tuntematon) oli esimerkiksi ydinenergia ja sitä ennen painovoima.

Nähdäkseni näillä asioilla on paljon merkitystä arkielämässä ja juhlassa.

Eräs ystävä taisi joitakin vuosia sitten panna välit poikki. Hän soitti puhuakseen suunsa puhtaaksi. Olin etenkin viime aikoina suhtautunut häneen yliolkaisesti ja ollut olevinani kiireinen. En ilmeisesti ollut myöskään toimittanut perille hänen terveisiään N:lle.

En halunnut sanoa, että N kuoli juuri ja olen pakkaamassa laukkuani matkustaakseni paikkakunnalle ja osallistuakseni hautajaisiin. Kun en keksinyt muuta, katkaisin puhelun.

Toisen kerran joku motkotti, että yhteinen ystävä on oudon kyräilevä ja kelju ja tuskin vastaa, kun häntä puhuttelee. Myöntelin, kun en voinut sanoa, että tuo asianomainen oli juuri menettänyt lapsen eikä halunnut puhua asiasta kenellekään.

Tämä on outo tapa palata kysymykseen tuomarin työstä. Tuomarilla on ratkaisupakko. Vireillä oleva juttu on ratkaistava tavalla tai toisella ja mielellään viivytyksettä. Tuomari ei voi sanoa: en osaa ratkaista tätä.

Arkielämä ja juhla on täynnä asioita, joita ei osaa ratkaista ja joita ei ymmärrä.

Hyödyllinen ajatus voisi olla panna asiat piikkiin. Tämä on käytös- ja elämänoppaiden vastainen ajatus. Niissä yllytetään käymään härkää sarvista, vaikka sitä ei tee edes härkätaistelija.

Parempi on makuuttaa asioita ja laiminlyödä velvollisuuksiaan. Ratkaisu saattaa löytyä yllättävästi, odottamatta.

Kuvitan tätä esimerkillä. Lähimenneisyydessä on asioita, jotka askarruttavat tutkijoita suuresti ja panevat heitä tekemään yhä uusia kirjoja näistä asioista. Kukaan ei esimerkiksi osaa oikein selittää, miksi Neuvostoliiton suurhyökkäys 9.6.1944 pääsi yllättämään suomalaiset niin pahapäiväisesti, vaikka tietoa hankkeesta suorastaan virtasi etulinjasta, rintamilta ja jopa valokuvina.

Vakiintunut selitys on, että sodanjohtomme munasi kerta kaikkiaan tämän koko sodankäyntimme tärkeimpiin kuuluneen asian. Ehkä se ei ole niin. Ehkä siihen oli syitä. Millaisia, en tiedä.

Alger Hiss maintaan hakuteoksissa ja tietosanakirjoissa. Oliko hän neuvostovakooja korkealla USA:n turvallisuusorganisaatiossa? Asia ei kai selviä milloinkaan niin että kaikki uskoisivat, vaikka idän arkistojen mukaan näyttää selvältä, että vaikka Richard Nixon ja Joe MaCarthy väittivät miestä vakoilijaksi, hän oli vakoilija.

Ruotsi tiesi Saksan Barbarossa-suunnitelmasta ja aikatgaulusta. Arne Beurling oli avannut Saksan Geheimschreiberin salakirjoituskoodin.

Suomi tiesi mielenkiintoisia asioita, ja USA tiesi, että Suomi tiesi. Ainakin jokin osa tiedustelupapereistamme (Stella Polaris) päätyi nopeasti Yhdysvaltoihin, vaikka muuta väitetään.

Oma arvaukseni on, että Suomen sodanjälkeinen politiikka perustui eräin keskeisin kohdin (mm. ”vaaran vuodet”) sellaiseen tiedustelutietoon, joka on edelleen salaista.