Sohvitus

Sopivana päivänä jatkan suosikkiteemaani, miten runoutta luetaan. En nyt.

Muistikin rapisee pikku hiljaa. Muistelin kaksi päivää, mikä oli nimeltään se tyyppi, jonka jäljiltä myös suomalainen kestävyysjuoksu alkoi tuottaa uudelleen huippuja 1960-luvun lopulla. Arthur Lydiard. Kotimaa Uusi Seelanti.

Englannissa ”coach” on valmentaja ja ”couch” on sohva. Puhuessani en koskaan muista ajoissa, miten kumpikin äännetään. Ennen elokuvatuottajilla ja teatterinjohtajilla kuuluu olleen sohvia näyttelijöiden roolitukseen, mutta siitäkään ei ole nyt puhe.

Olen kysynyt joiltakin mestareilta – Salonen, Hynninen – miksi Suomen esittävä musiikki on kehittynyt niin valtavasti, ja molemmat vastasivat: musiikkiopistolaki. Järjestelmällinen opetus.

Suomessa on huippuyliopisto, Sibelius-akatemia, mutta sanotaan että opistotason merkitys on vielä suurempi.

Olen valmentanut ihmisiä tohtoreiksi; kysymys on ollut valmennuksesta. ei ohjauksesta. Ei ole tullut valmennetuilta kiviä ikkunoihin, kollegoilta kyllä. Tiedän jotain myös kirjailijan valmentamisesta. Se on puheenaiheena tabu, koska kirjailijat haluavat yleensä esiintyä luonnonneroina ja ”lukijat” eli heidän valmentajansa ovat vaiteliasta väkeä.

Koutsaamisen ensimmäinen oppi on urheilussa ja taiteessa sama: ei saa hypätä kolmiloikkaa alamäkeen.

Tämä ohje on peräisin Lauri ”Tahko” Pihkalan jonkin nimisestä opaskirjasesta, joka oli kai painettu 1920-luvulla. En muista siitä muuta kuin tämän neuvon. Ei saa hypätä kolmiloikkaa alamäkeen.

Nuori, kyvykäs henkilö rikkoo äkkiä paikkansa harjoittelemalla liikaa tai harjoittelemalla väärin tai harjoittelemalla liikaa ja väärin.

Tämä siis koskee myös pianisteja, mutta etenkin laulajia ja viulisteja. Jos rikkoo kurkkunsa tai jousikätensä, edessä on alan vaihto.

Ehkä paljastan tässä varomattomasti ajatuksiani. Eläkeiän saavuttaneilla voi olla käyttöä. Se ajatus on virheellinen, että tiedot vanhenevat ja muuttuvat arvottomiksi. Tutkijan ja yliopisto-opettajan ammatti pysyy kumman muuttumattomana.

Suuri ero urheiluun on valmentajan taito sanoa ei. On osattava arvata, keneen eivät kostit tehoa. Ei se ole murhenäytelmä, että nuori henkilö joutuu vaeltamaan etsiessään valmentajaa. Kisällit ovat tehneet sitä 30 000 vuotta.

Itse en ota oppilaita, jotka haluavat kiivetä norsunluutorniin ja vetää köysitikkaat perässään.

Aika suuri ero on arvaus, miten kuhunkin valmennettavaan on suhtauduttava. Minulla on ollut sellaisia, jotka ovat olleet erittäin hyviä kuuntelemaan mutkikkaitakin selityksiä, jopa lennosta norjan tai tanskan kielestä käännettynä. On ollut sellaisia, joille on ollut hyvä antaa virheellisiä ohjeita, jotta he löisivät päätään seinään ja keksisivät sitten itse, että eihän se tosiaankaan voi olla noin.

Toisille täytyy sanoa huonosta työstä, että tämä on hyvää, ja toisille hyvästä, että ei tämä nyt kyllä alkuunkaan vakuuta. Joitakin on rauhoitettava, toisia on härnättävä. (Työväenhenkinen Voitto Hellsten sai kuulemma kirivaihteen päälle vasta puhuttuaan politiikkaa moukarinheittäjä Oiva Halmetojan, res. kapt., lentolaivue 26, SLm h.c., VR 3, VR 3 tlk., kanssa – toisin sanoen kylmän raivon vallassa.)

Sain muinoin opetusta professorilta, joka ei juurikaan puhunut asioista, mutta kun hänelle parkui ongelmistaan, hän mainitsi aina kirjan tai pari. ”Katsopas sellaisen italialaisen pikku miehen kirjaa, joka on julkaistu kolmekymmentä vuotta sitten. Hän taisi käsitellä tuota asiaa ja Eduskunnan kirjastosta saattaisi löytyä kappale, ellei joku ole varastanut sitä. Hän kävi Suomessa vuonna 1946…”

Joskus hän lähetti pyytämättä kirjan tai artikkelin arvosteltavaksi alan lehteen. Tekstiä lukiessa sivulla 50 tai 500 oli sitten piilossa viesti, joka paiskasi pulssin kahteensataan. Tässä se asia oli!

Asian teki kertomisen arvoiseksi se, että nämä kirjallisuusvihjeet olivat todella kryptisiä. Da Vincit –koodit ovat pientä niiden rinnalla. Kerran vaikersin, etten kyllä osaa italiaa. Valmentajani sanoi: opettele. Opettelin. (Ei sillä kielitaidolla keskustele gondolin kuljettajan kanssa, mutta ymmärtää tekstiä, latinan pohjalla ja sanakirjaa käyttäen.)

Vaikkei sitä moni usko, väitöskirjani kävi läpi kaksi verenhimoista ohjaajaa, joille oli perusteltava jokainen sananvalinta ja ajatuksen tynkä. Tekstin ilmestyminen teknisesti hyvin viallisena johtui sitten aikatauluasioista, jotka eivät totta puhuen olleet omassa vallassani.

Romaanin ja väitöskirjan kirjoittajalle viskaan tässä yhden neuvon, jonka olen itsekin saanut: ei pitsikäsineitä. Suurin työjarru on mystifiointi. Ihminen vetää pitsisormikkaat käteensä ja tuijottaa seuraavat kolme tuntia näppäimistöä kuin hullu kukko.

Kaikki taide ja tiede syntyy samalla tekniikalla kuin veto-oja, lapioimalla. Lapiollinen kerrallaan.

Joillekin on hyväksi ottaa joka perjantai alkaen kello 18 känni, joillekin ei. Itse suosittelisin kyllä mieluummin viikonvaihteen tavallisia kotiaskareita perheen kanssa tai kuljeskelua päämäärättömästi metsässä, silmät kiinni ja suu auki.