Reppulit ja muut

Tavallaan tämä on iljettävää ekshibitionismia, mutta luultavasti naisille ja lapsille vaaratonta. Tavallaan tämä on kuin Loiri esittämässä Leinoa, pekoraali vailla vertaa.

Mutta siis henkilökohtaisuuksiin: aloin lukea Tolkienia, enemmän kuin 30 vuotta ajastani jäljessä.

Ehdotan syyksi tällaisen lukemiselle, että yritän pohtia, miten paljon muut kuin kirjalliset syyt vaikuttavat lukemisiin ja mieltymyksiin.

Ensi tuntuma on korkeintaan suuntaa antava. Olen lukenut jotain pari sataa sivua. Jo pari sivua osoitti, että lause kulkee aivan verrattoman hienosti, ja pian oli myönnettävä, että kerronta on nautittavaa – näennäisesti hyvinkin verkkaista ja viipyilevää. Tässä tapauksessa se luultavasti merkitsee taitavaa sommittelua ja tarkkuutta.

Luulen että välinpitämättömyys Tolkienia kohtaan johtui keikaroinnista ja ylimielisyydestä ja toiseksi siitä, että kirja oli WSOY:n (ensimmäinen osa Tammen).

Kirjallinen keikarointi ilmenee etenkin niin, ettei halua tunnustaa mitään ajankohtaista ja suosittua hyväksi, ellei ole itse huomannut sitä ja pääse evankelioimaan asiasta toisille.

Siinäkin tapauksessa, että kuulee muilta itse jo tuntemastaan pitää välttämättä keksiä jokin omituinen perustelu.

Ylioikeuksissa on sellaisia tuomareita, jotka kirjoittavat jotain ainakin omasta mielestään nasevaa päätöskonseptiin, ja toisia, jotka kirjoittavat on-merkin (=) ja nimikirjaimensa. Jälkimmäiset siis hyväksyvät esittelyssä omaksutun lopputuloksen ja perustelut.

Tarkastavalta jäseneltä ja puheenjohtajalta vaatii luontoa hyväksyä esittelijän mietintö eli perusteluehdotus sellaisenaan. Jokuhan voisi luulla, että tässä laiskotellaan. Siksi esiintyy aika paljon muutoksia, jotka ovat oikeastaan tarpeettomia.

Jossain muistini pohjalla on kuvia hämmästelystä: mitä ovat nämä ihmiset, jotka muuttavat ”sen vuoksi” muotoon ”sen johdosta” ja tuonnempana taas päinvastoin.

Eräät ylevät henkilöt ovat siteeranneet hyväksyvästi roomalaista runoilijaa, joka ilmoitti vihaavansa tungeksivaa rahvasta ja näyttävänsä sille närhen munat, tai jotain sinne päin (Horatius, Carminum Liber III 1).

Vaimoni oli vastuussa Otavan lasten- ja nuortenkirjoista ja itse olin Otavassa vastuussa milloin mistäkin. Vuonna 1974 pidin sen vuoksi erittäin epätodennäköisenä, että WSOY sattuisi julkaisemaan mitään todella hyvää.

Ehkä Tolkienin tunnistaminen olisi vaatinut malttia ja terävyyttä, joita olin vailla.

Seuraavaksi luen varmaan Harry Potterit, koska niistäkin minulla on mielipide, joka ei perustu mihinkään.

Asia on kai itsestään selvä, mutta Kersti Juvan yhdessä Eila Pennasen kanssa tekemä Tolkienin suomennos on tolkuttoman hyvä.

Tämä oli siis lisänäkökohta ikäkauden ja mielikirjallisuuden yhteyteen – keskenkasvuisena sitä ei ole välttämättä vielä oppinut kovin koppavaksi. Siten saattaa olla helpompi innostua siitä mistä muutkin ja ennen kaikkea olla tekemättä itsestään numeroa.

Kai se vitsa on väännettävä nuorena. Kuten tämän jutun kuvassa lienee tapahtunut.