Mitähän tuokin luulee itsestään?

Olin siis torjunut ruotsinmaalaisen Per Olov Enquistin diivahousuna, kulttuuriosastojen avustajana ja Palmen kaverina.

Siksi oli yllätys ymmärtää, että hänelle lukio Uumajassa oli viettelystä syntiin ja suurkaupunkilaisuutta, ja Uppsala paikka, jossa sai vapaasti vihata kammottavia tukholmalaisia.

Omaelämäkerrallinen ”Ett annat liv” on suurenmoinen, koska se on niin itsenäinen ja niin hyvin kirjoitettu.

Olin luullut, että hänen urheilukirjoituksensa (etenkin romaani ”Kevyt moukari”) ovat erikoisuuden tavoittelua. Päinvastoin. Ne ovat omaa kokemusta yksinäisyydestä (korkeushyppy) ja yhteisöstä (jalkapallo).

Samoilla leveysasteilla kasvaneena ihailen suuresti kirjailijaa, joka on hypännyt 197 ja kiertänyt kilpailuja Benke Nilssonin ja Stickan Petterssonin kanssa. Se oli nimittäin Nilsson, joka rikkoi Kalevi Kotkaksen ikivanhan Euroopan ennätyksen 204. Kotkas hyppäsi saksityyliä tai ulkojalkaa. Kierähdystyyliä hän ei onnistunut oppimaan, vaikka yritti.

Enquistin uskovaisen äidin ja puolen maakunnan pääsääntö oli ”inte göra sig märklig”. Ei saa luulla isoja itsestään.

Tämä on aivan eri asia kuin suomalais-talonpoikainen ”ei tehrä numeroo”. Se on yhteisöllinen käyttäytymiskaava ja johtaa muun muassa omien lasten ja puolison vähättelyyn. Se on myös sopiva ylpeyden naamio.

Pohjoisten herätysliikkeiden nöyryyden vaatimuksen pohjalla on luterilainen armokäsitys – jokaisella ihmisellä on mahdollisuus tulla osalliseksi armosta. Vastakohta on kalvinilainen autuusoppi, ennaltamäärääminen. Ja vastakohta on katolinen kirkon rooli armon esineissä.

Enquistin kirja on luonnollisesti mahdottoman mielenkiintoinen kertomuksena lähes ainutlaatuisesta menestyksestä kirjailijana ja kirjoittajana, luulematta liikoja itsestään.

Luultavasti mikään hänen romaaneistaan ei ole noussut valtavaksi kansainväliseksi menestykseksi, vaikka käännöksiä ja painoksia on. Näytelmiä kuitenkaan ei voi vähätellä. ”Tribadien yö” taitaa todella olla skandinaavisen kirjailijan 1900-luvun suosituin näytelmä, laskien näyttämöllepanot ja esityskerrat.

Se oli myös Broadwaylla. Kokemus oli Enquistille aika järkyttävä, mutta hän selvisi siitä. Esitys oli fiasko, koska johtava arvostelija ei pitänyt siitä.

Jäin pyörittämään mielessäni Enquistin hauskaksi ajateltua tehtävää oleskella Münchenin olympialaisissa iltapäivälehden laskuun 1972. Musta syyskuu iski, eikä sen jälkeen moni asia ollut enää entisellään. Paikallaolijan ja silminnäkijän kertomuksessa on ainakin se ihmeellinen piirre, että hän ei oikeastaan kerro juuri mitään, mutta lukija tuntee olleensa tapahtumien keskipisteessä.

On monta prosaistia, jotka osaavat kirjoittaa vähillä sanoilla, mutta osua oikeisiin valintoihin niistä vähistä, se on erikoista.

Enquist kertoo jotain yhteistyöstään Ingmar Bergmanin kanssa. Mieleen tulee otsikkoon liittyvä Bergmanin televisioelokuvan nimi, ”Larmar och gör sig till”. Pitää meteliä ja on ollakseen.

Otsikko sopii moneen, ei kuitenkaan Bergmaniin eikä Enquistiin.

Enquist kirjoitti näytelmiä kuuluisista ihmisistä – Tribadien yö (Miesvihaajt) Strindbergistä ja Siri von Essenistä, Kuvamaakarit – Bergmanin jäähyväisohjaus – Vilgot Sjömanista ja Selma Lagerlöfistä, Kastematojen elämästä H.C. Andersenista.

Ajatuksia herättävää, että tämä oivallus – kirjoittaa toisten tekstejä – on jäänyt meillä jokseenkin huomiotta, vaikka teatteriyleisö innostuu joka kerta, kun näytelmä tapahtuu Mikkelin Päämajassa.

Entä jos näytelmä tapahtuisi Vanhalla ylioppilastalolla ns. valtauksen yhteydessä 1968?

Olin ajatellut lähettää Lipposelle ja Tuomiojalle ja miksei Halosellekin sellaisia terveisiä, että tämä Enquistin uusi kirja on myös tutkielma siitä, miten sovittaa yhteen sosialidemokratia ja totuus.

Käy ilmi, että ajatus on vaikea.

En ole koskaan ennen nähnyt kahta keltuaista yhdessä kananmunassa, joten siitä oli otettava kuva. Tämä liittyy jollain tavalla Per Olov Enquistiin, vaikka en keksi miten.