Groteski

Joku helvetin hippiäinen, kukaties nimeltään Wolfgang Kayser, kirjoitti puoli vuosisataa sitten kirjan groteskista kirjallisuudessa ja taiteessa. Luin sen hyvin kauan sitten, ennen kuin Bahtinista ja sen sellaisista oli varsinaisesti kuultukaan.

Se jäi pyörimään mieleen, kun selitin oikeustieteen luennolla, miten elokuva sai alkunsa halpahintaisesta markkinahuvista, jonka tyyilajia kuvataan joskus sivistyssanalla burleski.

Tuntuu nimittäin oudolta, että se taide, johon groteski eli siis irvokas, liioitteleva, ruokoton meininki, olisi onnen omiaan, on melkein jättänyt sen mahdollisuudet käyttämättä.

Elokuva.

Mykkäkomedia oli tietenkin sitä itseään. Onhan se hauskaa, kun poliisit potkivat toisiaan takamuksiin.

Mutta niistä erin elokuva on ilmaisultaan kovin yläluokkaista. Surkeinkin länkkäri tai jännäri juoksevat juuri niin kuin Aristoteles asian esitti. On peripetiaa ja on kliimaksia.

Pier Paolo Pasolini oli kovasti hullu mies. Hänen keskiaika-elokuvissaan (Decamerone, Canterburyn tarinat) oli sellaista pirteää paskan hajua, jonka olen tottunut yhdistämään etenkin Rabelais’hin.

Ei sellaista elokuvaa kukaan jaksaisi tuottaa ja tuskin se kiinnostaisi yleisöäkään, mutta Gargantua ja Pantagruel ovat nykytekniikankin kannalta hyvin elokuvallisia hahmoja.

Olisi se hauska nähdä muussakin muodossa kuin Gustave Dorén piirroksena, miten Gargantua-jättiläinen nappaa Notre Damen kirkonkellot hevosensa kaulaan kulkusiksi.

Meillä olisi Suomessa yksi edelläkävijä, jonka elokuva on laiminlyönyt – Aleksis Kivi. Useimmat monista elokuvaversioista – vähiten ehkä Erkki Karun mykkäkauden ”Nummisuutarit” ovat yrittäneet sivistää Kiven sankareita ja pehmennellä groteskia ainesta.

Kukapa tietää, jos vaikka Jouko Turkan kammottavalla tavalla epäonnistuneessa ”Seitsemässä veljeksessä” olisi ollut näitä ajatuksia, mutta hän kun ei osannut ohjata elokuvaa, vaan kuvasi lillukanvarsia ja rakensi näyttelijöistä hahmoja jonkinlaiseen rasistiseen kauhumuseoon.

Jopa kanonisesti filmattu Linna voisi olla aika mielenkiintoinen, jos käsikirjoituksesta poistettaisiin systemaattisesti kaikki järkevät elementit.

Sitä sietäisi miettiä, koska Linnan molemmat suurteokset ovat tutkielmia järjettömyydestä ja osoituksia siitä, miten pahasti hyvä maku rajoittaa ilmaisua.

En vihjaa tässä teatterin provokaatioihin. Meillä on nähty erilaista, lähinnä lapsellista Jumalan teatteria. Mutta kieltämättä teatteri (Holmberg – ei Smeds) on sopia paikka panna ranttaliksi.

Tämä oli pitkä viritelmä yksinkertaiselle ajatukselle. Entä jos Godardin eräissä filmeissä (Pierrot le Fou) olisi sittenkin ollut ideaa ennen kuin poliittisuus tuli ja söi.

Ehkä Luis Buñuel on elokuvataiteilijoista suurin. Hänen kolme viimeistä filmiään – Porvariston hillitty charmi ja ne kaksi muuta, Tämä intohimon hämärä kohde ja Vapauden aave, olivat jokseenkin käsittämättömiä.

Mutta varhaiskauhde surrealismin – Andalusialainen koira ja Kulta-aika – jälkeenkin hän osasi. Olen nähnyt muutaman kerran sen filmin, joka vakavan ja seksualistisen ”Viridianan” ohella on mielessäni mestarillinen ”Angel exterminador”, Tuhon enkeli.

Se on se juttu, jossa päivällisseurue ei syystä tai toisesta pysty poistumaan moneen vuorokauteen ruokasalista. Kun taika murtuu, he rientävät kirkkoon kiittämään Jumalaa, vaikka kirkon ovesta juokseekin vastaan valtoimenaan lampaita.

Ja sitten he eivät pääse poistumaan kirkosta.