Mopo

Tuota kuvaa ei otettu eilen eikä edes tällä viikolla.

Ensimmäinen moottoripyörä, joka todella syöpyi mieleen, oli enojeni käyttöön päätynyt Indian. Rivimoottori, kansiventtiilit. Se oli kätevä perunannostossa. Sopivasti kaasutellen perunat sekä nousivat että lensivät.

Tutuimpia oivat tietysti Seetseta (CZ), Tsepeli (Czepel) ja Tähti. Sitten tui Jawa, joka jätti kaikki varjoonsa. Ja teillä meni erilaisia ihmeellisyyksiä, Ariel, Norton – ties mitä.

Historiakirjasta näin kuvan, että yksi tavattomasta lihavuudestaan kuuluisa Fransu oli ajanut menestyksekkäästi kilpaa mm. Seinäjoen raviradalla Harley Davidsonilla 1920-luvulla. Omien kouluvuosieni aikana sensaatio oli maarata-ajo eli speedway, ja siihen käytetty kone, Jap. Se on se laji, jota ajetaan pyörä poikittain, vasen jalka maassa.

Mopo eli moottoripolkupyörä jollain tavalla keksittiin 1950-luvulla. Erilaisia apumoottoreita oli tietysti ollut aikojen alusta, mutta Helkaman ja Tunturin tuotteet iskivät oikeaan saumaan. Ensin niitä alkoivat ostaa ikääntyneemmät kansalaiset ja vasta hitaasti jotkut nuorison edustajat pääsivät käsiksi niihin.

Muistan eläkkeellä olevan ylikonstaapelin, vai olisiko ollut komisarjus, jolle välttämätön säätö ennen liikkeelle lähtöä oli holkkitupakan sytyttäminen. Äkkiä se ajoviimassa kärähti.

Naapurin pojalla, josta minulle jäi jotenkin paha mieli, oli moottoripyörää muistuttava ajokki, merkiltään Monza. Paha mieli taas johtui siitä, että häntä kovasti koulutettiin, mutta kun ei siitä tullut mitään. Ei kerrassaan mitään. En tiedä, onko hän hengissä. Jossain vaiheessa hän oli kuulemani mukaan kovin heikoissa kantimissa.

En ole vieläkään heittänyt aivan uskoani, että todella hyvä opettaja kouluttaa ylioppilaan vaikka hellan koukusta; nykyisin sellaiseen ei tietenkään ole aikaa eikä resursseja.

Kysymys vailla vastausta on tämä: miksi toiset keskenkasvuiset ovat niin mahdottomasti koneiden perään ja toiset taas välinpitämättömiä.

Luulen etten ole koskaan ajanut moottoripyörällä. Ei ole tehnyt mieli. Veljeni – sama juttu. Lähiympäristön pikkupojista, joiden varttumista on tullut seuratuksi viime vuosikymmeninä, jotkut pysyivät tiukasti jalkamiehinä, joillakin oli kaksipyöräisyyttä edellyttävä kehitysvaihe, ja ainakin yksi ajoi lopulta ammattilaisena trialia ja menestyi hyvin. Kirkkonummi oli pitkään tuon kunnioitettavan urheilulajin tyyssija.

Polkupyörä, tuo ihmeellinen keksintö, oli sodan jälkeiset vuosikymmenet itsestään selvä kulkuneuvo. Vaihteita ei tunnettu, käsijarrua ei käytetty. Pyörät olivat enemmän tai vähemmän samanlaisia kuin armeijassa.

Väitetysti parempia fillareita alettiin mainostaa. ”Ketterästi polkee vaari – vaarilla on Jaguari.” Sitten tuli kauppoihin ruotsalainen Crescent, joka kai oikeasti oli parempi.

Paikkakunnalla oli oikein polkupyöräkorjaamoja. Toinen oli ihan ammattimainen; omistaja tosin saattoi kysellä asiakkaan taivasasioiden tilaa. toinen ei ollut kovinkaan ammattimainen. Sen omistaja oli tekstannut oveen mainoslauseen ”Kaikkien maiden polkupyöräilijät – ajakaa yhteen.”

Ja joku joukosta sai tehtävän hakea ja viedä todella painavat elokuvateatteriin kiitotavarana tulevat filmilaatikot rautatieasemalta firman pakettipyörällä.

Kun pyörän sarvissa oli enoni Kalle, pikkupojat kirittivät raitilla: ”Kalle lujaa!”