Erakko

Kuuluisien miesten elämäkerrat ovat useimmiten ikävystyttäviä. Heistä tulee kuuluisia ja sitten he kuolevat.

Eräs koulumme opettaja ei ollut kuuluisa, mutta kaikki koulun käyneet muistavat hänet, luullakseni lämmöllä. Kukaan ei kuitenkaan tuntenut häntä, eivät myöskään työtoverit.

Hän opetti lähinnä ruotsia 1930-1970 ja kuoli melkein 90-vuotiaana 1994. Hän tuli Kauhavalle opettajaksi kesken lukujensa, ja kesken ne jäivät. Hän oli ”opettaja”, ei ”maisteri”.

En tiedä, että hän olisi juuri koskaan tavannut juuri ketään, vaikka hän asui vuosia äidinisäni talossa meitä vastapäätä. Sellainen käsitys oli, että hän olisi ollut perso viinalle ja pelannut joskus korttia sellaisten henkilöiden kanssa, joiden maine ei ollut pitäjän paras, mutta en osaa oikein uskoa. Ainakaan en ole koskaan tavannut ketään, joka olisi edes nähnyt hänet humalassa.

Hän hoiti virkaansa, muodollisesti siis epäpätevänä, ja teki sen paremmin kuin hyvin. Hän poltti kovasti tupakkaa ja kuunteli keskiaalloilta ruotsalaisia, saksalaisia, englantilaisia ja ranskalaisia asemia. Hänen isänsä lienee ollut Viipurin pormestari, ja hän oli varmaan käynyt Viipurin klassisen lyseon, koska hänen latinan taitonsa oli hyvä.

Kukaan ei tiedä, miksi hän jäi paikkakunnalle. Hän ei ollut millään tavoin sammunut mies, vaan tarvittaessa jopa kipakka. Hänen suuri intohimonsa oli Lappi. Ennen sotia hän oli pyytämässä helmiä. Sotien jälkeen hänellä oli valtaus Lemmenjoella, Miessillä, ja kullankaivajana hänet kyllä mainitaan. Kun hän tuli syksyllä kouluun, hän oli aina laihtunut kymmenen tai viisitoista kiloa.

Sodissa hän oli talvisodassa Sallassa ja jatkosodan aikana kai yhteys- ja esikuntatehtävissä matrikkelin mukaan ”Lutolla”, jossa ei tiettävästi ollut juuri sotatoimia. Vääpelin arvo merkitsee ehkä hyvää suoriutumista. Tarinoissa, joita hän kertoi luokalle etenkin lukukauden viimeisillä tunneilla, esiintyy talvisia tulilla yöpymisiä, usein kolttasaamelaisten kanssa.

Tarina on mielestäni kummallinen. Neljäkymmentä vuotta opettajana ja sitten vielä 25 vuotta rauhallista vanhuutta. Siis 65 vuotta paikkakunnalla, johon hän säilytti välimatkan. Kun hän oli kuollut, raihnaisten vuosien kuluista säästyneillä varoilla perustettiin kouluun stipendirahasto, sillä hänellä ei ollut sukulaisia.

Muistan kyllä hänen äitinsä, joka vieraili vanhoilla päivillään ja pukeutui, kuten nyt ymmärrän, 1910-luvun tapaan.

Koulumme oli aika hyvä, vaikka sotien jälkeen oli hankalaa ja sekavaa aikaa ja puutetta osaavista opettajista.

Sydämeni syvyyksissä en ole koskaan oikein uskonut huippukouluihin, vaan ajatellut, että eivät kai ne siellä nuoria ihmisiä vallan pilaa, enkä ole kauhean innostunut huippuyliopistoista, koska sellaiset ovat omiaan kovettamaan opiskelijoiden orastavia luonnevikoja.

Etenkin minusta tuntuu siltä, että poikkeukselliset oppilaitokset sopivat maihin, joissa on eliitti. Lähin sellainen löytyy lahden takaa, lännestä.

Ihminen on siitä erikoinen otus, että sopeutumiskykyä ja vastaanottamisen taitoa kyllä löytyy. Opettaja on kriittinen voimavara.

Tämä on perimmäinen syy siihen, että en aina hillitse haluani pilkata kollegojani.

Kun joku on oikein hyvä opettaja, häntä aletaan kehua tutkijana. Pelkästään hyvät opettajat – puutarhurit – unohdetaan. Hyvällä opetuksella ei saa käytännössä edes palkanlisää.

Nyt puheena oleva erakko-opettaja oli tietenkin säihkyvän älykäs ihminen. Oli sellaisia opettajakunnassa muitakin, mutta he yleensä edellyttivät jonkinlaisia palvontamenoja – tämä ei.

En haeskele merkillisen uran takaa murhenäytelmiä, joita sinne kyllä voi sisältyä, enkä romantiikkaa. Tässä tapauksessa henkilö oli suuri, poikkeuksellinen opettaja sen takia, että hän oli suuri individualisti, joka viihtyi elämässään ja viihtyi kauan.

Hänen opetuksessaan oli yksi erikoinen, kallisarvoinen piirre. Hän katsoi tarkasti ja kuunteli tarkalla korvalla. Se oli mahdollista, koska hän oli kiinnostunut kasvavista ihmisistä. En usko, että hän olisi ymmärtänyt, jos hänelle olisi joku mennyt päivittelemään samojen asioiden takomista samalla tavalla tyhmiin kalloihin vuosikymmenestä toiseen.

Eräässä juhlallisessa tilaisuudessa opettajalla oli ruskea takki, siniset housut (vyötäröltä itse levennetyt) ja koripallokengät. Tuskin se oli tietoista, mutta esikuvallinen pedagogi oli esikuva myös pukeutumisessa.