Sivun näyttöjä yhteensä

24. huhtikuuta 2009

Poliisiromaanin teoriasta



Amerikkalaisessa perinteessä toiminta hallitsee. Brittiläisessä perinteessä arvostetaan juonen mutkikkuutta ja ratkaisun taidokkuutta. En ole näiden kummankaan perään. En liioin ratko ristisanatehtäviä.

Ranskan perinteen voi huoleti aloittaa Dumas’ta, mutta heillä oli dekkarin ja fantasiatarinan puolella omat mestarinsa yli sata vuotta sitten. Sankareista kuuluisin oli Maurice Leblancin Arsène Lupin, mutta ehkä merkittävin oli 1860-luvun Rocambole, joka on tarttunut kieleen samalla tavalla geneerisesti kuin Gargantua.

Belgialainen Georges Simenon aloitti Maigret-kirjat jo 1920-luvulla. Niitä ilmestyi yli 70. Simenon on tällä hetkellä meillä poissa muodista. Kävin katsomassa kirjakaupassa. Maigreteja löytyy Helsingistä alkukielellä kymmeniä eri niteitä.

Simenonin kirjoja on kuulemma myyty kaikkiaan yli puoli miljardia nidettä.

Suomessa Maigret’n mainen oli merkillisen hyvä. Niitä lukivat akateemikkojen rouvat ja rehtoreiden emännät jo silloin kun kaameiden salapoliisiromaanien lukemista pidettiin merkkinä henkisestä vajavuudesta.

Omin korvin olen kuullut Tuomas Anhavan, Veijo Meren ja Paavo Haavikon sanoneen, että Simenon oli sekä romaanin rakenteen että tyylin kannalta ideaali. Tästä asiasta ei pidetty kovin suurta ääntä, mutta miettikääpä hetki. Marja-Liisa Vartio taisi olla Simenonin avoin ihailija. Ei-Maigreteista esimerkiksi ”Kirje tuomarilleni” on edelleen erittäin arvostettu.

”Maigret näytti äkkiä tulevat raskaammaksi ja tukevammaksi. Hän piti toisella tavalla piippua leuoissaan ja poltteli sitä lyhyin imaisuin ja pitkin väliajoin ja katseli ympärilleen melkein kuin kyräillen, tosiasiassa sen vuoksi että hänen sisäinen ajatustoimintansa vei hänen koko huomionsa.

Tämä merkitsi itse asiassa, että draaman henkilöt olivat nyt lakanneet olemasta hänelle käsitteitä, pelinappuloita tai sätkynukkeja ja tulleet jälleen ihmisiksi.

Ja Maigret tunsi olevansa näiden ihmisten nahoissa. Hän paneutui itsepäisesti heidän asemaansa.

Täytyihän olla mahdollista ajatella, elää ja kärsiä se, mitä nämä ihmiset olivat ajatelleet, eläneet ja kärsineet.

Jokin yksilö oli määrättynä elämänsä hetkenä, tietyissä olosuhteissa, tehnyt niin ja niin, ja nyt oli vain kysymys siitä, että asettumalla hänen asemaansa saattoi saada oman itsensä syvyyksistä esille samat vaikuttimet. Ratkaisu oli silloin valmiina kuin tarjottimella.” (Maigret New Yorkissa).

Tämä on vastaus. Ei Simenon ollut mikään humanisti eikä pienen ihmisen puolustaja. Hän oli aika kammottava egoisti, ja hänen vaiheissaan varsinkin sotien aikana on jaksoja, jotka eivät näytä kestävän julkisuutta.

Mutta – tuo äskeinen pitäisi kirjoittaa näyttelijän tekniikan kirjoihin ja opettaa teatterikorkeakoulussa.

Tosin asia on täsmälleen sama kuin Stanislavskin tekniikka, siis se, jonka Tshehov opetti Stanislavskille. Siten se on idealtaan sama kuin method acting.

Näytelmä – Strindbergin ja Tshehovin ajasta alkaen – ei perustu ”dramatiikkaan”, vaan dramaturgiaan, ja taas dramaturgia toteutuu hyvin jäsennetyllä ihmisten asioiden esittämisellä.

Romaaneista jotkut ovat kätketysti omaelämäkerrallisia. Kirjoittaja on hajoittanut itsensä useaksi henkilöksi. Jotkut romaanit ovat ajatusten julistuksia. Henkilöt on rakennettu ajatusten ja niiden torjunnan puhetorviksi.

Ja sitten on oikeita romaaneja.

Eri vaiheissa kirjailijat ovat hurahtaneet Freudiin, joka kuitenkin oli vahvimmillaan yksilön ymmärtäjänä. Toiset ovat haksahtaneet Marxiin, joka oli viisas mies, mutta hänen kiinnostuksensa ja työkalunsa koskivat kokonaisia yhteiskuntia.

Simenonin tyyppisessä romaanissa kohteen on ”ensemble”, hyvin rajallinen ihmisjoukko, jossa ihmiset vaikuttavat toisiinsa ja kokevat asioita. Tyypillisesti lukijan tai katsojan vastaanottokyky sulattaa 4 – 6 keskeistä henkilöä. Romaanissa taituri saa mukaan 10 – 12 ihmistä, ja lisäksi voi tehdä temppuja, esimerkiksi kertomalla sukupolvista tai vaihtamalla kerta kaikkiaan maisemaa (”Maastamuuttajat”). Pikareski kestää vaikka sata henkilöä, koska pikareski ei kuvaa muutosta vaan muuntelee tapahtumia. Pikareskin pohjalla ovat Don Quijote, Simplicissimus, Svejk.

Ranskalaisetkin ovat huomanneet, että Mankellin Wallander on Maigret’n suora seuraaja. Vertaus tulee osoittaneeksi, että draamallisen tekstin edellyttämä keskittäminen on esi-isällä paremmin hanskassa kuin perillisellä.

21 kommenttia:

  1. Hittoko kun en muista, että oliko mainittu "Sankareista kuuluisin oli Maurice Leblancin Arsène Lupin"
    Lupin se sama televisio-ohjelma mikä oli muistaakseni nimeltään "Prahan syntiset kasvot".

    Telkkarisarjan Prahan syntissä kasvoissa alkumelidina soi kelloilla soitettu teema. Mutta hyvä syntiset oli. Oliko Tsekkiläistä huumoria vai mitä, mutta hyvin meni pikkupojan maailmaan perille.

    Sitten onkin jäänyt uupumaan suomalaisesta telkkarista tsekkihuumori.

    VastaaPoista
  2. Me ollaan sankareita kaikki
    kun silmiin katsotaan?

    http://www.lyricsmode.com/lyrics/k/kaija_koo/me_ei_olla_sankareita_kaikki.html

    mutta teema oli tärkeä indoktrinaatiokampanjalle 2.0
    - mikäköhän on indoktrinaatio 3.0:n teema?

    voin arvata - mutta ai nii, minähän olen skitso tai sellainen, joka käy paskomassa vaan näissä blogeissa

    VastaaPoista
  3. 13-osainen rikossarjaa Prahan syntiset ihmiset (Hríšní lidé mesta pražského) valmistettiin Tsekkoslovakiassa vuosina 1968-1970. Ensimmäinen esityskausi oli Suomessa 1970. Poliisipäällikkö Vacatkoa näytteli Jaroslav Marvan, etsivä Bruzekia Josef Bláha. Sarja uusittiin 1974. Siitä on tehty neljän dvd-levyn kokoelma, joka maksaa Tsekissä semmoisen 540 korunaa. Kanada/jenkkiversio hinta on noin 70 dollaria, mutta tekstitys näyttää olevan vain tsekiksi, joten ei se meitä sarjaa kaipaavia auta.

    TV-sarjan käsikirjoittaja Jiri Marek kirjoitti myös tv-elokuvan "Partie krásného dragouna" (1970). Samoja näyttelijöitä oli mukana 10-osaisessa sarjassa "Panoptikum města pražského" (1986).

    Maurice Leblancin romaanien pohjalta tehtyä tv-sarjaa esitettiin Suomessa ensin 1971, ja parin vuoden tauon jälkeen 1974.

    Pääosaa sarjassa näytteli Georges Descrières. Vuonna 2004 Jean-Paul Solomé ohjasi nyt noin 8 eurolla myytävän Lupin-elokuvan pääosassa Romain Duris. Siinä jäljitetään varastettua Marie Antoinettelle kuulunutta korua. Aiheeseen liittyviä elokuvia on tehty 1909, 1916, 1917, 1932, ensimmäinen tv-sarjakin jo 1957. TV-sarjoja en tiedä dvd:lle tehdyn, mutta animaationa löytyy pitkä sarja.

    VastaaPoista
  4. Otoksen Prahan syntisten ihmisten tyylistä ja tunnusmusiikin voi kuunnella tietysti juutuubista, jossa tavaraa on enemmänkin:

    http://www.youtube.com/watch?v=UgvHArGOTKw

    VastaaPoista
  5. Vanhat venäläiset kirjailijat käyttivät hyväkseen jatkokertomustensa yleisöpalautetta hyväkseen, muokatessaan juonta ja henkilökerrontaa. Ehkä näissä romaaneissa ajankuva on parhaimmillaan.
    Muistaakseni myös Georges Simenon hyödynsi enemmän muiden todellisia kokemuksia kuin muut, vaikkapa Christie.

    Olen vastaan vertausta Wallanderin Maigretin välillä. Silmiini on syöpynyt kuva Jean Gabin vs. Krister Henriksson, joilla eroa kuin yöllä ja vapulla. Wallanderit ovat heppoista kioskikirjalisuutta monine asiavirheineen.

    VastaaPoista
  6. Ad JarMom: Simenon ylpeili sillä, ettei hän lue kirjoja, vaan tapaa ihmisiä ja seuraa heitä. On käynyt ilmi, että hän oli lukenut nimenomaan venäläiset.

    Wallander mainitaan Maigret'n yhteydessä Le Monden kirjallisuusarvostgelussa.

    Gabin, Simenonin läheinen ystävä, oli mahtava, mutta myös suurista suurin Michel Simon on esittänyt roolia.

    Kun katselin ennen jutun kirjoittamista, olin ymmärtävinäni, että Maigret'sta on tehty kymmeniä elokuvia ja noin kymmenen eri elokuvasarjaa, jotkut niistä sangen mittavia.

    VastaaPoista
  7. Mielikuvia Maigret-kirjoista; piipputupakan tuoksu, sade, sipulikeitto :)

    VastaaPoista
  8. Pitäisikö näistä meikäläisistä perehtyä Matti Rönkään - häntähän on kiitetty kovastikin dekkaristina. Onko kokemuksia?

    Arveluttaa, kun en pysty ymmärtämään henkilön ammatinvalintaa.

    VastaaPoista
  9. "Poliisiromaani"... Valitettavan vähissä ovat sellaiset Harjunpää-romaanien kaltaiset rikosromasnit, joissa edes jossain määrin kuvataan tilanteita ja ajatiksia rikollisen ja hänen ympäristönsä näkökulmista. Stereo-käsittelyssä on osuvuutta parantava vaikutus, kuten haarakiikarista tiedämme. Tietysti samaa tavoitetaan tuolka Simenon-sitaatin osoittamalla tavalla, mutta se menee helposti poliisin humanismin poseerauttamiseksi.

    Englannissa sanaristikot ovat eri laji kuin meillä, ne ovat teknisesti enemmän nokkeluuspelejä kuin meikäläiset, jossa hiellä ja kokemuksella on suuri merkitys; ristokpt ovst heillä sakkipähkinöitä, meillä enemmän teknikko- kuin DI-laji, kuvittelisin otaniemeläisten voivan asian kuvata. Non-chalantti ilmoitus The Timesin ristikon päivittäisestä ratkaisusta on keikarointia, johon en oikein keksi kotoista vertailukohtaa. Ehkä ohimennen tunnustettu ikävystyminen Mensan testissä, kramppi Rubikin kuution liian nopeasta vääntelystä tai Kemppisen blogin kutsuminen itsestäänselvyyksien vatvomiseksi olisivat sinnepäin?

    VastaaPoista
  10. Luin nuorempana Maigretteja, kunnes sain kylläkseni. Paras Simenon minulle on ollut Lumi on likaista (La neige était sale, 1951),suom. Sinikka Kallio. Otava 1971.
    G.S. itsekin piti sitä yhtenä parhaista ns. kovista kirjoistaan. Luin sen aikana, jolloin minulla itselläni oli vaikeaa, ja lukukokemus oli vahva, en ole kyennyt palaamaan kirjaan sen jälkeen, eikä ehkä ole tarviskaan. Luin sen 1987.
    Veikko-setä

    VastaaPoista
  11. Ad Ruokonen: - Luin Matti Röngän kirjan, kun hän oli tulossa radio-ohjelmaani. Erinomaisen hyviä. Miellyttävä ja nokkela näkökulma. Päähenkilö Viktor Kärppä on lähes kunniallinen inkeriläinen maahanmuuttaja. Tästä syntyy Rienzin oivaltama syvyysvaikutelma.

    Rönkä herättää henkilönä vahvoja sympatioita ammatistaan ja sen kiroista huolimatta. Rouva on HS:n arvostelija Suvi Ahola, hänkin loisteliaan mutkaton henkilö.

    VastaaPoista
  12. Kemppinen kirjoittaa:

    «”…että asettumalla hänen asemaansa saattoi saada oman itsensä syvyyksistä esille samat vaikuttimet. Ratkaisu oli silloin valmiina kuin tarjottimella.” (Maigret New Yorkissa).

    Tämä on vastaus. Ei Simenon ollut mikään humanisti eikä pienen ihmisen puolustaja. Hän oli aika kammottava egoisti, ja hänen vaiheissaan varsinkin sotien aikana on jaksoja, jotka eivät näytä kestävän julkisuutta.»

    Esitän tähän kaksi kommenttia: Maigret ja Simenon ovat kaksi aivan eri asiaa ja ihmistä, kuten Simenon itsekin korostaa Intiimeissä muistelmissaan. Simenon paljastaa kammottavan egoisminsa muistelmissaan, mutta kyse on aivan eri asiasta, kun puhutaan Maigretin metodista: ”asettumalla hänen asemaansa” on yhtä kuin empatia, joka puolestaan on kaiken humanismin ehto.

    VastaaPoista
  13. Luulen, etten ole eläessäni lukenut kuin Sherlock Holmesin seikkailut. No niistähän pidin, ja 12-vuotiaana piirsin monta kertaa Sherlock-muotokuvia ihailemani Jeremy Brett mallina. TV-sarjan tunnusmelodiakin oli kaunis. Kuulin, että niitä saa halvalla tilattua DVD:nä. Taidokasta, nykyään ei kuulemma osata tehdä yhtä hidasta. Olen lukenut myös hirmuisen läjän Alistair MacLeanin kirjoja. Ja muuta en olekaan lukenut. Paitsi koulussa Kymmenen pientä neekeripoikaa. Kaikesta tästä on jäänyt mieleeni se liki arkkityyppinen kokemus, että "ja murhaaja oli hovimestari".

    Baskervillen koirasta jäi vaivaamaan, että se oli kirjoitettu yli sata vuotta sitten. Se oli maaginen raja - 1800-luku ikään kuin oli aitoa, 1900-luku taas "meidän vuosisatamme", eli romantiikka kaputt. Sitä lukiessa oli semmoinen olo, että kuinka nykyajan ihminen voikin eläytyä niin taikauskoiseen maailmaan. En oikein pentuna hiffannut, e ttä se oli sitä maailmaa, jossa Doyle oli silloin ns. keski-ikäinen. Nyt jos joku tekisi samanlaista, siitä tulisi lukijalle olo, että "voi kun nuo maalaiset ovat niin yksinkertaisia".

    VastaaPoista
  14. Minä pidän vanhoista piippumiehistä!
    Niissä on jotain mystistä.
    Aivan kuin maalauksellinen tuokio,
    hetki joka jää elämään kenenkään
    näkemättä.

    t. vesa papunen

    VastaaPoista
  15. Viime päivinä on blogissa käyty keskustelua mm. Günther Grassista. Olisi mielenkiintoista kuulla JKn ja kommentoijien näkemyksiä Bernhard Schlinkistä ja siitä kuinka hän käsittelee Saksan kansan syyllisyyttä Lukija-kirjassaan. Aihe on taas ajankohtainen kirjasta tehdyn elokuvan vuoksi. Schlinkhän on koulutukseltaan myös juristi.

    VastaaPoista
  16. Vaikka Kemppisen hallinnoimalla sivulla ollaan, niin esitän kiitoksen nimerkille,
    Sedis, kun lähetti linkin "Prahan syntisiin kasvoihin". Kiitos vielä kerran Kemppiselle ja Sedikselle.

    Nälkä kun tuppaa kasvamaan syödessä, niin vielä olisi yksi tsekkiläinen sarja joka jäi omalla huvittavuudellaan mieleeni.

    Itse muistan tuon televisiosarjan nimellä "Kaksi kirjuria". Kaksi heppua matkasi paikasta toiseen ja hauskaa heillä riitti kuten katsojillakin. Tuosta sarjasta (josko niitä monta oli) jäi mieleen Majakka ja Perävaunu.

    Kirjureiden huumori oli kuitenkin toista luokkaa kuin M ja P:n huumori.

    VastaaPoista
  17. Minä pidän harmaahiuksisista miehistä, kuten oma isäni (joka on valkohiuksinen tänään).

    VastaaPoista
  18. Minä sain 10 penniä piippujen rassaamisesta faijalta kun olin pentu. Nyt ei faijaa ole näkynyt vaikka olisin halunnut viimeiset kymmenen vuotta, ehkä kaksikymmentä. Missä siis isyys piilee? Kenen vastaanottavaisuudessa/ymmärtäväisyydessä? Onneksi otin ns. adoptiofaijan, joka on ollut sitäkin ihanampi. Kiitos molemmat ja tervetuloa ylioppilasjuhliin, jos kiinnostaa. Kemppinen saa tulla myös, jos invitaatio käy näin poliisiromaanin kansien sisältä. :)

    VastaaPoista
  19. laitoin piipun kylmäksi kun prince albertia ei enää Suomesta saa. vaikka oli se stokkan uusi aikas hyvä... Mutta Capstan? Kauankin?

    VastaaPoista
  20. Luin teini-ikäisenä kymmeniä Christien kirjoja - lähes kaikki siihen mennessä Suomessa ilmestyneet - ja opin arvaamaan syyllisen kohtuullisella varmuudella. Englantilaiset dekkarithan ovat arvoituksia.

    Kummallisia kyliä nuo englantilaiskylät - sijaitsivatpa ne sitten Englannissa, Egyptissä tai Mesopotamiassa. Kaikki ovat tuntevinaan toisensa, mutta ei sittenkään. Joukossa on vieras.

    Neiti Marple on tuttuuden tuntija ja hän tunnistaa vierauden. Poirot on vierauden tuntija ja hän tunnistaa samankaltaisuuden.

    Vieras sen teki. Paha on etäännytetty. Lukija ei kovin kuormitu eikä kärsi.

    Christiestä sain aika tavalla tarpeekseni. Kymmenen pientä neekeripoikaa oli kuitenkin hyvä. Hollywood-elokuvaversiossa on väärennetty happyend.

    T.

    VastaaPoista
  21. Ad Kemppinen: luinkin saman tien Tappajan näköisen miehen, ja oikeassa olit. Hyvin juoksee tarina, ei ole liialla tervoilulla pilattu ja sopivan alakuloinen. Luenpa nyt loputkin. Kiitos!

    VastaaPoista