Keltainen kissa

Epäilen että keltainen kissa on kuollut. Se ilmaantui aina samaan aikaan kuin mustarastaat eli tähän aikaan. Se oli Jaakko Pakkasvirran näköinen.

Täysin varma keino murskata ihmissuhteita pysyvästi on kirjoittaa poikkipuolinen sana kissoista tai koirista. En tee sitä. En muista, mahtoiko W.C. Fields mainita tästä asiasta, mutta ainakin hän huomautti, ettei ihminen, joka vihaa pikkulapsia ja koiria, voi olla sydämeltään paha.

Eilinen kirjoitukseni toteutti ennustuksen: tänä yönä nukut levottomasti (kirj. Michel Butor, 1967).

Meillä ei ollut eläimiä mutta sillä naapurin pojalla oli kissa, ja se kissa teki vielä pennunkin. (Lasna ollessani oli syötäviä eläimiä ja lehmiä ja hevosia ja veljeni juoksi kanojen perässä ja huusi niille että kälet ylös.)

Äidinisä tunnusti pelästyneensä koiraa noin vuonna 1900 Karkussa. Hän kysyi vuokralaisiksi tarjoutuviltakin, onko koiraa. Sitä en tiedä, miksi kissaa ei ollut. Tosi isäni toi kerran kissan, mutta siitä hankkiuduttiin eroon, koska se oli Lapualta, kovasti sinimusta ja niin arrogantti, etten kokenut vastaavaa ennen kuin Teknillisen korkeakoulun ma. professorina.

Mind you – katsokaa aina, onko hymyilevässä, lahjakkaassa virkaveljessä jotain kissamaista. Luultavasti hän on Ernst Stavro Blofeld taas kerran nerokkaasti naamioituneena.

Näitä lapsuuden puutoksia ei ehkä enää aikuisena korjannut. Omassa perheessäni on ollut kissoja ja koiria. Yksi koirista oli Jarno Pennasen Tiru Valluvar (nimi tamilia – Jarnon antama). Arvelin että Jarnon henki siirtyi hänen kuoltuaan tähän luontokappaleeseen – se oli musta ja hurmaava newfoundlandin koira. Ja tyttäreni hoiti tuulessa ja tuiskuissa järkähtämättömästi koirat, corgit joiden yhteisnimi oli ”Mäntyharjun pojat”, koska niillä oli taipumus lähteä reissulle.

Se historian metodi, johon itse kiinnityn, on esitetty oivallisesti mm. C. Ginzburgin teoksessa Tuomari ja historioitsija (engl. 1999). Hän argumentoi, että jäljitellessään tuomareita historioitsijat innostuivat liikaa pienistä ja käsitettävistä teemoista ja ajautuivat metodiin, jota Braudel haukkuu ”tapahtumien historiaksi”.

Robert Darnton kirjoitti siis 1984 teoksensa kissojen hirmumurhasta, The Great Cat Massacre and other episodes in the French Cultural History. Kirjanpainajan kisällit surmasivat kissoja hyvin julmasti osoittaakseen mestarin emännälle, että tämä hyysäsi kissoja paremmin kuin heitä, jotka saivat jyrsiä homeisia kyrsiä sateessa ja pakkasessa. Kirjan keskeinen, näkymätön teema on kysyä, onko meillä mitään mahdollisuutta ymmärtää 1700-luvun ihmistä. Vastaus on että ei. (Rimpatirei, jatkaisi tähän muuan karhu.)

Väitetään ihan suurella suulla, että ainakaan kissoja ei pidetty keskiajalla eikä uuden ajan alussa. Jokseenkin sitovin perustein arveltiin, että ne edustivat noitamaailmaa ja olivat muutenkin ilkeitä ja tarpeettomia.

Jään miettimään otsa rypyssä, mistä kissa siis tuli Suomeen, ja päädyn tuttuun ”vajonneen kulttuuriomaisuuden” selitykseen. Kissan toivat muotiin kauhuromantikot, pahimpana heistä muuan E.A. Poe. Selitys eli haitallisten jyrsijöiden kurissa pitäminen keksittiin jälkeenpäin. Todennäköinen leviämisreitti olisi pappiloista piioille ja siitä taloihin.

Miksi kissa ei vertautuisi pelargoniaan?

Kissan mainonnasta näyttävät vastanneet lähinnä britit, mutta eivät ranskalaisetkaan olleet tumput suorina. Baudelaire kirjoitti kissasta ”Pahan kukissa”, ja G. Apollinaire sangen kauniin runon (Ce que je voudrais dans ma maison…)

Tämän haluan talooni:
naisen jolla on ymmärrystä,
kissan hiipimään kirjoja,
pääksytysten ystäviä,
joita ilman en jaksa elää.