Selvää satua

Tolkienista puhuttaessa olen väärässä. Tiedän etukäteen että se on hyvä. Yksi torjunnan syy voi olla sama kuin todella hienoissa teoksissa usein. En ihan uskalla, koska aavistan, että pää menee sekaisin ja arkielämä häiriintyy.

En kuuntele mielelläni Mahleria, koska hän on niin hieno ja niin viiltävä. Vähän samanlainen tunne kuin kämppäkaverilla olisi puukko hampaissa ja oudon palava katse.

Sellaista ilmiötä nimitetään kai perseveraatioksi, että jokin asia, lause tai sävelmä ei lähde päästä niin millään. Päätalo kuvaa tunteitaan ennen itsemurhayritystään ja joutumistaan hullujenhuoneelle grammarina, joka soitti hänen päässään yhtä ja samaa iskelmää, Lasihelmeä.

Läheisistä ja tärkeistä kirjoista ja elokuvista ajattelen vakavissani, että elämänvaihe määrää ehkä paljon.

Olin kyllä valmiiksi ihastunut Salmelaisen ikivanhaan laitokseen kansansaduista ja Joel Lehtosen satuversioista, mutta rikkumattoman sijan ne saavuttivat, koska luin niitä vanhemmille lapsille, kun he olivat pieniä.

Kaikkein vahvimmat tunteet liittyvät satuihin, jotka luin itse pienenä ja sitten lapsille, Laura Sointeen Satuja. Ne ovat suorastaan kaameita kauhujuttuja, mutta täysin unohtumattomia.

Hukkasaaren salaisuus. Mutakalan kultahammas. ”Tut amo Palda…”

Luulen että useimmat eivät ole näistä kuulleetkaan ja ne jotka ovat, eivät halua kuulla sanaakaan lisää.

Kun televisio esitti nyt ”Hiroshima, rakastettuni” ja ”Viimeiseen hengenvetoon”, en millään muotoa halunnut katsoa niitä, koska muisto yli 40 vuoden takaa oli niin vahva