
Oikeastaan tuo on klassinen juopon vastaus ojanpohjalta pitäjän papin kysymykseen – ”olenpahan vain yksi taimi sun tarhassas”.
Mutta lastentarha oli – uusi. Opettaja oli ammattilainen. Hän oli Hyvärinen, Rovaniemeltä. Kanssakäymisemme tapahtui vuonna 1950, mutta sattuneesta syystä minun ei ollut vaikea muistaa vuonna 1956, että opettaja oli kertoillut poikien, myös veljensä mäenlaskuharrastuksesta Ounasvaaralla.
Ellei muistini minua petä, Cortinan sankarit hyppäsivät ensimmäisinä kädet housun saumalla, kun Matti Pietikäinen oli vielä ojennellut käsiään samalla tavalla kuin Recknagel kaikkien kummaksi vuosikymmeniä myöhemmin.
Lastentarhavaiheeni vaikuttavin tapaus oli kun eräs Pekka, ei veljeni, vaan toinen Pekka, josta taisi tulla isona kirkkoherra, näytti kikkeliään opettajalle. Asia herätti silti vilkasta kiinnostusta, etenkin tytöissä.
Lukijan tulee käsittää, että tuolloin elettiin aikaa, jolloin siivous, siveellisyys ja muut huolestuttavat piirteet eivät pahemmin häirinneet aikuisten eivätkä lasten elämää.
Tosin tiesimme, että eräs kaljupäinen ammatinharjoittaja oli homo, mutta siitä meillä ei ollut käsitystä, mitä se sellainen homo tarkoitti.
Meitä oli neljä poikaa; äidille ei siis varmaan ollut mitään lastentarhaa vastaan. Veljeni Mikko intti vuorollaan tarhaan ilmoittautuessaan, että hänen nimensä oli Kipparikalle Kemppinen, ja osoitti tällä olevansa useita vuosikymmeniä aikaansa edellä. Olen ollut lukevinani, että kollegani Upa Kangas, jolla on huono tapa sekoittaa itsensä hankaliin tehtäviin kuten nimilautakunnan puheenjohtajaksi, joutuu ottamaan kantaa sellaisiin nimiehdotuksiin kuin Zorro tai Tarzan.
Jälkiviisauden valossa lastentarha oli mainio asia. Tuon aikakauden maaseutupaikan kirkonkylä oli tietenkin myöhempiin aikoihin verrattuna huikea sosiaalinen rakenne, jonka peruskivinä olivat vielä ammoiset sosiaaliset arvoerot mutta sotien muuttamina.
Ennen syntymä määräsi tulevaisuuden. Kaksi isäntää oli kohonnut valistuneisuudellaan ja kolme rikastunut ajamalla rahtia Pietariin. Äidinisäni oli menestynyt tulokas, moniyrittäjä eli kelloseppä, itseoppinut rakennusmestari, valokuvaaja ja kauppias ynnä muuta.
Sotien jälkeen esimerkiksi isännät A, B ja C olivat niin väkeviä, ettei heidän tarvinnut edes kuulua kunnanvaltuustoon – myös vihaiset kommunistit myönsivät, että nämä olivat reiruja miehiä, vaikka olivatkin porvareita. A oli lääkintämies, joka oli kantanut sidontapaikalla puolen pitäjän miehet ja B ja C kansakoulupohjalta kapteeneiksi kohonneita, jotka pelastivat porukan, kun aktiiviupseerit sekoilivat.
Lapsille tarha oli ”demokraattinen” kokeilu, jossa tutustui kiinnostaviin 6-vuotiaisiin. Koulu tiedettiin siksi mikä se oli, luokkayhteiskunnaksi, jossa toisenluokkalaiset halveksivat ekaluokkalaisia ja lisäksi Ketojanmäen häijyt pojat heiluttelivat nyrkkejään pelottavasti.
Muistikuvissani lastentarhassa oltiin vain lapsia mutta kansakoulussa vaikuttivat taito ja tausta. Muuan Kari oli kova tekijä hiihtäjänä. Itse olin kai opettajan lellikki joidenkin varhain hankittujen valmiuksien takana, eivätkä pahat pojatkaan olleet varmoja, onko ”tuomarilla” eli isälläni myös poliisin valtuudet. Koulussa kävi myös ilmi, että eräiden tyttöjen isä oli rikas. Piti kysyä isältä ja isoisältä, ovatko hekin rikkaita. Muistaakseni he keksivät sanoa, etteivät alkuunkaan niin rikkaita kuin naapurin Nikolai.
Kivan kaveri mukava ja vitsikäs isä oli rautatieläinen. Vasta kymmenen vuotta myöhemmin tulin ajatelleeksi, että jarrumies ei kukaties ole VR:n hierarkian huipulla. Pikkulapsillehan oli hienoa, että aikuisella oli kiiltävät napit. Varuskunnan (ilmasotakoulu) väki oli oma ryhmänsä meille, joita ei kiinnostanut kersantin ja kenraalin arvoero.
Tunnustan että kohdalleni sattui paljon epätavallisen hienoja opettajia, lastentarhasta tohtorin tutkintoon asti. Silti tämä kosketus koulutettuun pientenlastenhoitoon muistuu nyt 60 vuoden kuluttua iloisena uusien rantojen avautumisena.
Koska jouduin kaltevalle pinnalle ja huonoon seuraan, esitän tässä sen käsityksen, että Helsingin ainoa ”hieno” lastentarha, valmistava koulu ja SYK tai Norssi oli hyvin monille liian rajua ravintoa. Noiden koulujen matrikkelit läpi lukeneena tiedän, päättymättömän onnistuneiden paraatin takana on varjokulkue, josta ei koskaan puhuta – varhain epäonnistuneita, erotettuja, peloteltuja, piinattuja, sorrettuja ja solvattuja.
Eliittikoulu tekee kaiken hyvin. Kun se murskaa yksilön, murskatusta ei jää muuta kuin märkä läntti. Ja heitä riitti!
Eläköön peruskoulu!