Sivun näyttöjä yhteensä

27. joulukuuta 2008

Likilukeminen



Nyt en enää tiedä, mitä kaikkea olen saanut, kopioinut ja omaksunut Matti Suurpäältä. ”Kuljin missä kuljin” sisältää lisäksi monia sellaisia seikkoja, joita kirjoittaja ei kukaties ole aikonut tuoda esiin.

Lähilukemine paljastaa intentioharhan. Valokuvasin silmilläni hänen Otavan työhuoneessaan 1964-1968 olleet kolhitun näköiset niteet. Ostin ja luin ne vaivihkaa. Tutustuin Wellek-Warreniin, I.A. Richardsiin ja Empsoniin. Charlie Parkerista luulin kuulleeni Pekka Gronowilta ja ”Parker’s Moodin” valikoineeni itse suosikikseni, mutta täällä ne ovat Suurpään kirjassa sulassa sovussa Stockhausenin, ja D. Scarlattin kanssa. Kun kirjan yksi teema on flaneeraaminen eli kuljeskeleminen, olen hiukan huvittunut Klingen päiväkirjasarjan takia. Suurpää voittaa sata – muna. Edellinen esittelee asenteita, jälkimmäinen asioita.

Suurpään kirja hätkähdyttää samalla tavalla kuin jokin 1930-luvun teksti. Miten vähän tiesimme! Miten avuttomia olimme!

Anhavan rinnalla esiintyy todella perustellusti Eino S. Repo, josta moni teistä, lapset, ei tiedäkään, että hän oli johtava omatekoinen kirjallisuusmies sotien jälkeen parikymmentä vuotta.

En tiedä, lukiko pikkuveli Ville hänelle englanninkielistä runoutta. Komppanian päällikön kielitaito ei riitä Eliotiin ja Poundiin.

Anteeksi, jos erehdyn, mutta näkyvistä modernisteista mielestäni Repo oli ainoa sodan tuntenut; Kai Laitinen oli jotenkin sairas, Lasse Heikkilä Ihantalassa pahasti alaikäisenä ja Anhavasta muistelen ja päättelen, että hän ei joutunut sotatoimiin, mikä selittäisikin paljon (synt. 1927).

Mutta Repo ja Anhava mellastivat kulttuurilehdissä ja panivat alulle Apu-lehden rahallisesti tukeman Suomen kirjallisuus I-VIII –sarjan, ja maisteri Suurpää oli sihteerinä ja toimitti Suomen kirjallisuuden antologiaa hyvin laajasti. Niin systemaattista ja perustellusti laadittua antologiaa emme tule enää näkemään.

Mielipiteistä ja painotuksista saa olla mitä mieltä tykkää, mutta näiden herrojen toiminnan tuloksena Suomessa paljastettiin paljon falskia kirjoittamista, koska nyt sekä lauseet että sanat oli osattava perustella.

Suurpää, jonka suku ja sukunimi on siis Säkkijärveltä, toistaa omaakin mieltäni kirvelleen anhavaismin Parnassoon menevän tekstin ääreltä: ”Mitämitämitähän herra mahtaa tällä tarkoittaa?” – (Sönkötystä.) – ”Miksi et sitten sano niin?”

Käytin Anhavalle kirjoittaessani ja kääntäessä saatua oppia 70-luvulla Korkeimman oikeuden esittelijänä, ja epäilen, että se oli huonon maineeni alku. Ainakin tunnelma pyhissä saleissa laski kuin lämpötila Napoleonin idänretkellä, kun laatimiani muistioita ja niihin sisällytettyjä ratkaisuehdotuksia käsiteltiin.

Lähilukeminen tuli mieleeni, kun panin merkille, että tässä blogissa viitataan kirjojen pituuteen ja lyhyyteen usein.

Pikalukeminen on humpuukia. Ei ihmisen lapsen pidä opetella lukemaan huonosti. Jokin osa lukemisen tavasta ja taidosta on taipumusta, jokin osa opittua. Taitavuus on kykyä sopeuttaa lukeminen kulloiseenkin tekstiin.

Olen lukenut – tenttiin – vaikka mitkä määrät päivässä ja luen ehkä yleensä nopeasti. Muta olen lukenut – Homerosta, Catullusta ja Propertiusta kaksi riviä tunnissa, joka on sangen vähän jopa kuolleen kielen vaikeuden huomioon ottaen. Se on lähilukemista. Siinä punnitaan sanavalinnat ja rakenteet, kielioppi vaihtoehtoineen ja sanojen sijainti kirjallisuuden kentässä.

Hyvä kirjoittaja keksii itselleen edeltäjät. Eino S. Repo ja Matti Suurpää ottivat kumikin esikuvakseen Juhani Siljon, mitä en totta puhuen ymmärtänyt. Minun makuuni Siljo on kolea ja näiden herrojen lauseen löyhyydestä moittima Leino on lempeän epämääräinen kuin suvi-ilta.

Suurpään kirjassa on viljalti esimerkkejä lähilukemisesta. Joku venäläinen julkaisi kerran Haavikkoa, ja nuori Anhava käänsi venäläisen tekstin takaisin suomeksi:

”… kasvaa Balkanin maaperällä/ siellä samat männyt, kuuset ja hiljaiset rantapajut… /Valkea lintu, Tonavan kuningatar, en tiedä/ mitä sinä kaihoisasti laulat.”

”…syvälle Balkanin santaan,/ siellä nousee hiekasta mänty, kuusi ja rantapaju,/ toisella puolella Tonavan/ istuu valkea lintu ja siellä se huutaa surkeasti.”/

Täydennän Suurpäätä sanomalla, ettei modernismi suosinut allegorioita, eikä sen metaforilla (”valkea lintu”) ole ”selitystä”. Tai… Topeliuksesta alkaen sielulintu on esiintynyt kirjallisuudessamme.

Lähilukeminen on tarpeen, koska on niin hidasta ja vaivalloista käsittää, mitä kirjoittaja on jättänyt sanomatta, kertomatta.

21 kommenttia:

  1. Iijoki -sarjaa siis liki lukemaan (riittävätköhän elämäni päivät).

    En mielelläni pänttää yhtäkään kirjoittajaa. Paljon on hyvä lukea. Muistaa mitä muistaa - olennaisen ehkä, kuten päivälehdestä. Kunnes ehtii ikään, jossa ei muista. Joillekin sitä ei tosin tule. Esim JK:lle.

    VastaaPoista
  2. Hiljan luin jostakin tutkimuksesta ja keskustelin sitten asiasta käytettävyystutkijan kanssa, jonka mukaan ei pidä paikkaansa se vanha kansauskomus, että nopeasti luettu katoaisi muistista nopeasti, vaan näyttäisi olevan päin vastoin.

    Mutta ymmärtäminen on sitten toinen asia.
    Kun lukee nopeasti, tieto ikään kuin kirjoittautuu muistiin eräänlaiseksi vedokseksi, mutta sitä on vaikeampi tutkia jälkeen päin analyyttisesti, vaikka se palautuukin mieleen, sen lähde ei palaudu ja sen kontekstit jäävät hatariksi.
    Mutta hitaasti luettu taas saadaan painetuksi mieleen syvemmin, niin että voidaan palata tekstin analyysiin, tekijän kontekstiin ja viitteisiin.
    Kummassakin lienee puolensa.
    Itsestäni tuntuu, että mitä tärkeämmältä teksti tuntuu, sitä nopeammin se pitäisi lukea-

    VastaaPoista
  3. Kröhöm!

    Nämä ovat kaikki tietysti
    tulkinnanvaraisia kommentteja.
    Edvin Linkomies, joka oli kaikessa
    autoritäärissään jyrkkä mies (toisin
    kuin Päivö Oksala),
    kysyi kerran Saarikoskelta:
    "Olette pärjänneet aika hyvin
    näissä tenteissä - miksi
    ette ole vielä suorittaneet mitään?"
    - "Minulla on parempaakin tekemistä" -
    "No menkää sitten tekemään sitä parempaanne!".

    Ja P.S. meni ja teki...

    Mitä tulee "hyvinvointiyhteiskuntaan",
    olen sitä mieltä,
    että hyvinvoinnista maksavat
    eniten ne, jotka myös kärsivät eniten.

    Tietynlaisen allegorian mukaan
    kaikki osallistuvat demokratiassa,
    kun se todellisuudessa on niin,
    että raha on ainut osallistuja.

    Lopuksi pieni muistikuva
    isäni arkistosta:

    Kun poliisi pysäytti Sigrid Schaumanin
    liikennevaloissa 60-luvulla ja kysyi,
    "Mitäs rouva nyt sillä tavalla,,,
    ettekö nähnyt punaisia valoja?" -
    "en nähnyt"
    Komisario:" Oletteko koskaan olleet poliisin kanssa tekemisissä?"
    -"Olin minä silloin, kun mun veljeni
    ampui sen Bobrikoffin!"
    Poliisit antoivat tällä kertaa asian olla ja päästivät Sigridin rauhassa menemään. :D

    -papunen

    VastaaPoista
  4. Uuno Kailaallakin on valkea lintu, sielun lintu. Ulkomuistista lasketeltuna se menee näin:

    Se valkolintu povessain
    asusti kauan, pesässään.
    Ei sitä nähnyt yksikään,
    sen tunsin minä vain.

    Sitten kuvataan kuinka se siivin hohtavin kantaa sydämelle ravintoa ja hoitaa sitä "kuin emo poikastaan."

    Sitten eräänä päivänä se ei saavukaan ja runoilija kysyy "Mutta missä on se nyt?". Vastaus:

    Paennut. Kerran retkeltään
    se palas luokse sydämen
    - ja liudat haaskalintujen
    se näki pesällään.

    Sitten lintu lentää valittaen taivaan auteriin ja katoaa iäksi.

    VastaaPoista
  5. Onko likilukeminen siis lähesymmärtämistä? Muistajia kadehdin. He tekevät meistä pikkuisen kuolemattomampia.

    Kuudes

    Muistoilla on kolme vaihetta.
    Ensimmäinen on kuin eilispäivä.
    Sielu on muistojen pyhän kupolin alla,
    niiden varjossa ruumis nauttii onnestaan,
    vielä ei nauru ole vaiennut, kyynelvirta kuivunut,
    mustetahraa pyyhkäisty pöydän pinnalta –
    ja jäähyväissuudelma, se unohtumaton,
    on yhä painettuna sydämeen kuin sinetti...
    Mutta tämä vaihe ei jatku kauan...
    Kupoli katoaa päämme päältä, ja jossakin
    laitakaupungilla seisoo yksinäinen talo,
    talvisin kylmä, kuuma kesäisin,
    siellä kaiken peittää tomu ja lukinseitti,
    hehkuvat kirjeet lahoavat tuhkaksi
    ja salavihkaa muotokuvat muuttuvat,
    ja ihmiset menevät sinne kuin hautaan
    ja palattuaan pesevät tarkkaan kätensä
    ja karistavat karkaavan kyyneleen
    väsyneiltä luomiltaan – huokaavat raskaasti...
    Mutta kellot tikittävät, kevät vaihtuu toiseen,
    taivas punertuu, kaupunkien nimet muuttuvat,
    ei enää ole tapahtumain todistajia,
    ei ole kenen kanssa itkeä ja muistaa,
    ja hitaasti varjot poistuvat luotamme,
    me emme enää kutsu niitä takaisin,
    niiden paluu pelottaisi meitä.
    Ja jonakin aamuna näemme, että tie
    tuohon yksinäiseen taloon on unohtunut,
    ja vihasta ja häpeästä huohottaen
    juoksemme sinne, mutta (niin kuin unessa aina)
    kaikki on nyt siellä toisin: ihmiset, esineet ja seinät,
    eikä meitä, ventovieraita, tunne kukaan.
    Herran tähden... tulimme väärään paikkaan!
    Ja silloin seuraa se katkerin:
    me tajuamme, että tuo menneisyys
    ei enää mahtuisi elämämme rajoihin,
    se on meille yhtä vieras kuin seinänaapurille,
    emmekä kuolleitamme enää tuntisi,
    ja ne, jotka Luoja meistä erotti,
    ovat tulleet toimeen oikein hyvin,
    jopa paremminkin ilman meitä...

    (Ahmatova: Pohjoiset elegiat, ”Kuudes”, suom. Marja-Leena Mikkola, 2008)

    VastaaPoista
  6. Sanat eivät riitä. "Lukemisella" tarkoitetaan samassa tekstissä sprinttijuoksua ja arkeologiryömintää...

    VastaaPoista
  7. JK:
    "... olen hiukan huvittunut Klingen päiväkirjasarjan takia."
    Hyvä se on, hän esittää ne suuret ajatuksensa (koululaiset tarvitsevat tiedon asemesta moraalia, ym.) vain tavalla, etteivät ne olisikaan yksinkertaisia truismeja, ja tarvitaan nimenomaisesti joku Matti Klinge kertomaan tämä (kaikki).

    VastaaPoista
  8. Joskus kymmeniä vuosia sitten Valittujen Palojen kera saapui pahvilappu, jossa oli leikattu rivin kokoinen reikä. Tämän piti auttaa pikalukemisessa (lyhyet rivit) ja se auttoikin tavallaan.

    Likilukemisen mahdottomuuden hoksaa lukiessaan suomalaisia sanomalehtiä tai nettimediaa.
    Hoksaamisen tajuaa lukiessaan saman uutisen alkuperäiskielellä, esimerkiksi saksaksi. On eroa sisällöllä.

    Lähilukeminen tapahtuu lukemalla kirjan ensimmäisellä kerralla pikaisesti, toisella kertaa nauttien ja viimeinen etappi kirjalle on vessa, jolloin pöntöllä istuen voi keskittyä tärkeimpiin kirjan yksityiskohtiin.

    Kaipa sitten Eino Revossa oli jotain hyvääkin, vaikka muistelmansa on liioiteltua hyvyyttä täynnä. Pelkuri, joka olisi ansainnut kuolemantuomionsa täytäntöönpanon.

    VastaaPoista
  9. Lukemaan oppii lukemalla ja sen unohtaa lukematta. Pitkän paussin jälkeen lukeminen on hidasta tarpomista, kunnes se taas automatisoituu. Tärkeän ja merkityksellisen - nimenomaan itselle, ei yleisesti - muistaa ja muun unohtaa.

    Joululomalla lukemisprosessin eri osat huomaa. Varaan joululomalle aina muutaman tuhat sivua, koska se on aikaa jolloin kerkeää lukea joten se aika on käytettävä huviksi ja hyödyksi.

    Oikeustieteellisessa lukunopeudesta höyhötettiin ihan älyttömästi ja myönnän, että se pikkuisen tarttui. Tutustuin siitä kirjoittuun kirjallisuuteen mutten koskaan käynyt Kalevi Kanteleen kursseilla.

    Ei siitä suuremmin hyötyä ollut opiskellessa ollut. Lukeminen nopeutuu, kun sitä tekee eli oppii keskittymään ja karsii turhia toimia ja keskeytyksiä pois.

    Maailmassa on niin paljon kirjoja, että valikoivuus on pikalukua tärkeämpi taito.

    Lukunopeuskirjallisuudesta puhutaan subvokalisaatiosta eli sanojen sisäisestä kaiuttamisesta pois oppimisesta.

    Minusta se on hieman pinnallinen ajatus eikä huomioi ihmisen tapaa ajatella ja prosessata tekstiä kaikilta osin.

    Lukemisen eri elementit huomaa, kun aloittaa aamulla ensimmäistä kertaa lukemaan. Se on vähän samalla tavalla kankeaa kuin aamulla sängystä nouseminen. Lihakset pistävät pikkuisen vastaan kunnes vertyvät.

    Aloittaessani tapaan kaiuttaa sanoja ja joskus jopa liikutella äänihuulia aluksi lukiessani. Tekstin edistyessä muutaman sivun jälkeen sisäinen ääni ja äänihuulien liikuttelu häviää muttei kokonaan. Parhaimmillaan ja sujuvimmillaan teksti menee mieleen kuvana siten että ääniraita kulkee aivan kuin hiljaiselle käännettynä: löytyy ikään kuin pään sisäinen, kielenomainen kanava, joka on jotain äänen ja kuvan väliltä.

    Jos taas luen koko päivän niin luen välillä ihan tahallani eri tavalla: luen toisinaan lauseita silmäyksin pyyhkäisemällä ja pysähdyn pilkun ja pisteen kohdalla ikään kuin henkeä vetämään. Keskittymiskyky ei riitä tekemään sitä koko päivää, joten joskus vaihtelun vuoksi vaihdan sitten sanojen suoraan kaiuttamiseen pään sisällä. Tenttiin lukiessani lisäsin tähän vielä joskus suoraan ääneen lukemisen. Eri lukutavat vaikuttivat suoraan muistiin siten, että tavan vaihtaminen toi ikään kuin tauon.

    Ammattikirjallisuuden lukeminen on taas tästä täysin poikkeavaa.
    Kun pitää etsiä tekstistä tärkeät kohda mutta pysyä kartalla siitä mistä kokonaisuudessa puhutaan, pyyhin tekstiä silmilläni sitä erityisesti pohtimatta, kunnes tulee tärkeä kohta. Sitä ennen en oikestaan suoranaisesti kiinnitä huomiota virkkeiden yksityiskohtaiseen sisältöön, havainnoin ainoastaan sitä ovatko ne yhtäpitäviä lukemisen aloittamista edeltäneen viitekehyksen kanssa. Toisin sanoen toimin vähän niin kuin zip-ohjelma. Kyse on enemmänkin päättelystä.

    Ilman sisäistä ääntä lukee sanomalehdet ja erityisesti nettisanomalehdet. Tämä johtunee siitä, että virkkeet ovat erityisen lyhyitä. Sama pätee myös sarjakuvalehtiin.

    Runojen lukeminen ilman sanojen sisäistä kuulemista on taas ihan kammottavaa.

    Subvokalisaatioon tuntuu vaikuttavan virkkeen pituus sekä abstraktisuus. Samoin, jos teksti on erityisen visuaalista niin lukemisen ohella pyörii ikään kuin filminauha ja se on se, jonka tajuaa. Jos teksti on taas pitkiä virkkeitä sivulauseineen ja niiden sisältö on abstraktia niin silloin joutuu turvautumaan subvokalisaatioon.

    Subvokalisaation hyöty on mielestäni myös se, että se auttaa laittamaan sanat oikeaan järjestykseen. Sen luonne on enemmänkin horistontaalinen kun taas visuaalisen lukemisen luonne on klusterimainen.

    Mielestäni ajatuksen lukunopeudesta voi sinällään unohtaa. Lukeminen nopeutuu lukemalla ja hidastuu, kun ei vähään aikaan lue. Koko hössötyksestä voi jopa olla vahinkoa: käy kuten tuhatjalkaiselle, joka alkoi miettimään, missä järjestyksessä niitä jalkoja pitikään liikuttaa.

    VastaaPoista
  10. Eikös se ollut juuri Jäppisen poika, joka sanoi "Tiedän nyt, ymmärrän myöhemmin"?

    VastaaPoista
  11. Hyvät pointit antti korpelaisella. Joskin lisäisin lukemisen ja sanojen antoisuuteen omien muistojen, kokemusten ja tuntojen tuoman kaiun. Niistä se lukukokemus henkilökohtaisella tasolla syntyy.

    VastaaPoista
  12. Jos rivin pituus on oikea, voi sen lukea yhdelllä silmäyksellä, ilman että liikuttaa silmiään rivinsuuntaisesti. Ja hyvät typografit tietävät tämän.

    Tällä on iso merkitys.

    Toinen on sillä, että se jää aivoihin.

    Minua testattiin, kun olin pieni. Opin lukemaan kolmevuotiaana. Just ja just kouluikäisenä vpitin lukunopeudessa kaikki sukulaiset ja mitä siellä nyt oli... Kahden tunnin päästä aina testattiin, että muistaako. Muisti.

    Mutta muistaako enää, liki neljänkymmenen ajast'ajan jälkeen niistä tapahtumista (ja tässä hymy sinulle, Mummo, alkuperäiseltä Jarilta)

    Sitä ei voi tietää.

    Mutta: Kunhan lukee. Ja paljon.

    Ja vielä enemmän!

    Ainoa perintö tyttärelleni on tapa lukea ja kirjasto.

    VastaaPoista
  13. Mitä silloin tehdä kun äkisti ei osaa puhua, ei kirjoittaa eikä lukea omaa äidinkieltään?

    Näin vaan kävi kolme vuotta sitten kun leikkauksen aikana pieni tukos meni kolmanteen puhekeskukseen, joka hallitsee äidinkielen. Opitut kielet säästyivät ja leikannut ranskalaislääkäri totesikin, että eihän kenkään tarvitse suomea osatakkaan!

    Mutta lähilukeminen oli ja on yhä edelleenkin aivan pakollinen ja sitä teen vieläkin ja hitaastim hitaasti. Kirjoittaminen (tietokoneella) onnistuu kohtuullisesti ja käsin ihan kohtuuttoman huonosti. Puhuminen sujuu ja jos jännitän niin änkytän.

    Eli lähilukeminen on voimistelua mielelle ja äidinkielelle. Se vaan on opittava aikuisena uudelleen, ja voi niitä kyyneleitä, jotka ovat tuon tekemisen vaikeuden vuoksi vuodatetut.

    VastaaPoista
  14. Pikaluvusta vielä se Kalevi Kanteleen ja muiden kursseilla kuultu ja kirjoista tavattu, että ns. pikalukemisessa on asiallisesti esitettynä kyse asiallisesti hidasluvusta poisoppimisesta. Ällätikulla ääneen mumisten omaksuttu lukutapa jää yllättävän useille päälle.

    VastaaPoista
  15. Ellei muistini petä, idolini Aarne Kinnunen vastusti käsitettä "lähilukeminen". Hänestä muunlaista lukemista ei ollutkaan, tai sitten se ei ollut lukemista.

    "Likilukeminen" on kauniimpi sana. Se kuljettaa kahteen suuntaan: 1) että lukiessa liikkuu kohti ja pääsee ihan liki ja 2) että lukeminen on aina vain melkein, likiarvoa, täsmällistä merkitystä ei tavoita.

    "Pitkän paussin jälkeen lukeminen on hidasta tarpomista, kunnes se taas automatisoituu", sanoi Antti Kortelainen. Siitä olen täsmälleen samaa mieltä. Muistan, kun olin katsomatta telkkaria yli kymmenen vuotta. Kun sitten katsoin ensimmäistä amerikkalaista poliisisarjaani, en tajunnut mitään; rytmi oli outo, repliikkien viittaukset hämärät, henkilösuhteet ja juoni käsittämättömät. No, parissa viikossa opin, kuinka amerikkalaisia poliisisarjoja katsotaan.

    VastaaPoista
  16. Antti Kortelaisen kiinnostavan kommentin luin vasta nyt. Edellinen ei siis ollut riitelyä hänen kanssaan. Kukin tavoillaan, kunhan lukemisen ymmärtää välineeksi, jonka pitää terässä. Opiskeluaikoina, siis edelleen ajoittain, olen huomannut lukemiseen kertyvän helposti turhaa tarkkuutta, ainakin talouden ja juridiikan puruilla. Tekee hyvää välillä ahmaista dekkari tai huumoria kyseisellä kielellä, karsta karisee ja nopeus nousee.

    VastaaPoista
  17. Tulee kommenttini näin myöhässä (kun eilen en mitenkään kerinnyt): Kiitos JK Päätalo- jutuistasi(myös Kanava). Olen melko laajalti Lukenut suomalaisen & ulkomaalaisten kirjallisuuden, mutta Päätalooon "luonnollisesti" en ole tarttunut. Nyt hiukan aloitellut (3kpl alusta) ja tuntuu kertakaikkiselta löydöltä. Iso kiitos.

    VastaaPoista
  18. Kemppinen kirjoittaa :
    ***
    ”… kasvaa Balkanin maaperällä/ siellä samat männyt, kuuset ja hiljaiset rantapajut… /Valkea lintu, Tonavan kuningatar, en tiedä/ mitä sinä kaihoisasti laulat.”

    ”…syvälle Balkanin santaan,/ siellä nousee hiekasta mänty, kuusi ja rantapaju,/ toisella puolella Tonavan/ istuu valkea lintu ja siellä se huutaa surkeasti.”/
    ***

    Aikoinaan Kiinassa ollessani kysyin paikallisilta esimiehiltäni erikseen kiinan kielisen kirjoituksen käännöstä englannin kielelle.
    Hämmästys olikin suuri tavalliselle teknikolle, että kuinka eri lopputuloksilla he käännöksensä
    esittivät. Että käännös oli yhtä kuin kääntäjän oma näkemys alkuperäisestä.

    Tässä muistuukin mieleen yksi hupaisa juttu työmatkalla Mongoliassa. Tuli saada lähetettyä
    viesti Suomeen ja siihen vastaus.

    Siis, tuli tarve saada lähetettyä viesti Suomeen esimiehelleni. Kirjoitin viestin englanniksi
    joka sitten käännettiin paikalliselle kielelle. Sitten viesti käännettiin morsetusaakkosiksi.
    Titari lähetti viestin Ulan Batoriin jossa viesti otettiin vastaan siten miten saivat
    selvää epäselvästä lähetyksestä kaikkine lähetysvirheineen ja vastaanottovirheineen.
    Sitten viesti käännettiin englanniksi ja faksattiin Suomeen. Esimiehet Suomessa yrittivät tulkita
    vastaanottamaansa viestiä tarkoin, mutta eivät saaneet selvää siitä, mikä oli viestin
    alkuperäinen muoto. No arvasivat mikä oli kysymykseni ja vastasivat sen mukaan. Sitten Suomen
    pään viesti tuli samaa reittiä takaisin samoine käännöksineen.

    Sitten kun sain vastauksen alkuperäiseen viestiini, niin oli siinä naama vakavana, että
    mihinkä Suomen pää vastasi, että hölmöksikö ovat ryhtyneet.

    VastaaPoista
  19. JarMom:
    "Pelkuri, joka olisi ansainnut kuolemantuomionsa täytäntöönpanon."

    Surkean ala-arvoista. Hyi.

    VastaaPoista
  20. Nyymiölle:

    JarMom:
    "Pelkuri, joka olisi ansainnut kuolemantuomionsa täytäntöönpanon."

    Surkean ala-arvoista. Hyi.


    Ei todellakaan ole. Osaan perustella kantani hyvinkin tarkkaan.
    1, perustelu liittyy muistelmiinsa, joka aikalaisten ja mukana olleen kertoman mukaan on pelkkää "paskaa".

    VastaaPoista
  21. Ad JarMom:

    Jospa sitten perustelisit kantasi.

    Enpä usko, että pystyt perustelemaan edes kuolemantuomion tarpeellisuutta rauhan oloissa. Puhumattakaaan että muistelmien kaunistelu ja/tai vääristely olisi edes rikos, kunnianloukkaus toki sellainen on, mutta muuten jokainen kirjoittaa miten asiat omalta kannaltaan näkee. Näinhän tekee Halstikin, joka runttaa muistelmissaan Revon ja Holapan.

    Repo oli tietääkseni sotilasarvoltaan kapteeni, joten tuskin hän oli sodan aikana pelkuri. Jos sitten sodan jälkeen ilmaisi, ettei ole kaikesta samaa mieltä, se tuskin on pelkuruutta vaan normaalia mielipiteen vapauden käyttöä.

    PS. Putoavia enkeleitä -elokuvassa Lauri Viita kertoo haavoittaneensa itseään käteen. Ruma sota -kirjassa on sama tieto ja myös Haanpäästä lausutaan epäilys. Eivät tällaisetkaan asiat saisi olla tabuja yli 60 vuotta myöhemmin.

    VastaaPoista