Oli mietittävä, mitä kinkkupaperi on. Osaan tuoda kaupasta kinkkupaperia, jota nimittäisin myös alumiinipaperiksi. Toinen puoli kiiltää, toinen puoli paperia.
Folio onnistuu myös. Kiiltää molemmin puolin ja rapisee metallisen asiallisesti.
Leivinpaperin kohdalla alkaa tehdä tiukkaa. Tietämällä tiedän, että tuote kestäisi 220 astetta uunin lämpöä leimahtamatta – mutta ilmeisesti voipaperi ei ole sama asia. Ja kukaties kuultopaperi on joki yleisnimitys.
Yksityisessä konttoritarvikemuseossani minulla on kosmoskynien ja Linen Bankin lisäksi kalkkeeri- eli hiilipaperia ja silkkipaperia.
Aina oli otettava silkit.
Mahdetaanko niitä enää valmistaa? Tuskin. Mihin niitä tarvittaisiin.
Korkeassa valtion hallinnossa lakiesityksistä vietiin valtioneuvoston istuntoon loistot. Teksti oli painettu tai kirjoitettu kiiltävälle paperille, joka oli luultavasti hienompaa ja kalliimpaa kuin virallinen paperi numero 1 (Tervakoski).
Ihmeellinen Internet vastasi heti kysymykseeni. Voimapaperia myydään ja sana on käytössä. Se on siis sitä ruskeaa käärepaperia. Mutta eipä taida olla liimapaperia. Se ovat korvanneet muovit eli teipit. Liimapaperia oli ainakin kahdenlaista. Ruskeaa käytettiin rautatieaseman makasiinissakin. Se oli vahvaa. Valkoista käytettiin muun muassa tuplien eli talveksi paikalleen pantujen ikkunoiden tiivistämiseen vedolta, kun raot oli ensin rivetty pumpulilla. Näyteikkunoissa ikkunoiden väliin jätettiin talveksi poronjäkälää tai puoliksi avattuja tulitikkurasioita. Osuuskaupassa oli Puijo, monissa muissa kaupoissa Sampo, molemmat trustivapaita tulitikkuja.
Kreppipaperi liittyy kansakoulun jouluun. Siitä muokattiin varusteita tontuille ja keijuille. Myös kreppipaperia myydään ja vielä monen väristä.
Liittyy se muuhunkin. Kreppipaperilla merkittiin latu. Ennen aina joku eksyi ladulta. Talvella 1942 slobot olivat merkinneet rykmentin ladun omin nokkinsa niin että iso porukka hiihti suoraan sotavankeuteen. Sen jälkeen konepistooli määrättiin pakolliseksi hiihtovarusteeksi, ja matkalla ammutuista luodeista sai hyvityspisteitä.
Ole muistavinani, että Benjamin Vanninen oli kova eksymään. Kerran häneltä meni maailmanmestaruus tai ainakin Salpausselän voitto sivu suun. Velimies, Pekka Vanninen, hiihti asemasodan aikana viestikisoja Jalkaväkirykmentti 7 vastaan P. Vanninen 8 x 5 kilometriä. Kisat hiipuivat, koska Vanninen voitti aina.
Ensimmäinen kaino vastenmielisyyden tunne tekoaineita kohtaan tuli, kun näin metsässä, että runkoja oli merkitty muovisilla nauhoilla, jotka oli napsautettu nitomakoneella kiinni.
Kreppisuikaleita ja latujen merkitsemistä ei nykypolvi ehkä ymmärrä. Kilpailuissa oli vain yksi latu ja yksi latupartio ja sekin ehkä juovuksissa.
Muistelisin että ensimmäisissä Salpausselän kisoissa Tapani Niku ja Anders Collin väsyivät hiukan risu- ja piikkilanka-aitojen ylittämiseen ja jatkuvaa ladun aukaisemiseen ja keittivät 50 km:n hiihdossa matkalla kahvit. Pannu ja kahvijauhot oli huolellisella kilpahiihtäjällä tietysti repussa mukana. He tulivat ensimmäiseksi ja toiseksi.
Sen tarinan monet ovat kuulleetkin, kun sodassa sitten miinaan menneelle Kalle Jalkaselle oli käydä kalpaten, vaikka hän löysikin ladun viestinhiihdossa olympialaisissa. Hän sattui räkäisemään tekohampaansa hankeen ja köyhänä miehenä pysähtyi, kääntyi ja haki hampaansa. – Suomi voitti.
Kukaties kilpahiihdossa on muuttunut muukin kuin kreppipaperi.
Jalkasen tekohammasjuttu on kyllä kyseenalainen. Savolaiseen tapaan vastuu siirtyy jne...
VastaaPoistaKiitos. Sinne meni ja tuntuu kivalta.
VastaaPoistaSuomalaisella paperiteollisuudella on syytä ylpistellä omia saavutuksiaan muutenkin kuin voimapaperien ja kinkkupaperien myötä. Maailmalla leivinpaperi tunnetaan nimellä "greaseproof paper" eikä sitä erityisen paljon osata tehdä saati markkinoida.
VastaaPoistaItse aion asettaa ternijuuston leivinpaperin varaan heti herättyäni eikä semmoista voisi Ameriikassa tai muualla sivistyksen ulkouoplella juuri sattua.
Olen leiponut yli 120 leipää vetävällä leivinuunilla. Rieskaa ja ruisleipää ja pullaa - pitkoina ja korvapuusteina ja miten milloinkin, ja muutakin. Ei siinä tarvinnut paperia, männynhavuja kylläkin sen uunin puhdistamiseen. Nopea vehje. Pieniä satseja varten sitä ei tietenkään kannattanut lämmittää. Kaikki ei kyllä osanneet edes sitä lämmittää.
VastaaPoistaMutta miksi olisi pitänyt osata.
Ja on mulla mikrokin.
Muistanpa eräänkin homman tuolta seitsemänkymmentäluvulta, kun - ei niin korkeassa valtionhallinnon tehtävässä - piti säännöllisesti kuukausittain kirjoittaa kreikkaa ranskankielisiin papereihin, kun eivät siellä Kreikassa kuulemma muuten olisi saaneet selvää siitä mistä oli kyse. En osannut sanaakaan sitä kreikkaa, tai siis omega ja alfa ja mitä niitä nyt on, ja ne jumalien nimet ja muutaman kaupunginkin tiesin, mutta kuitenkin. Kai ne sitten siellä päässä ymmärsivät mitä lukivat ja tekivät, ja mistä siinä kaikessa oikein oli kysymys.
Sekin vähä mitä silloin opin, on kyllä unohtunut.
Laiton tonne http://www.flickr.com/photos/jussiissuj/
kuvia Sampo-tikuista, kun oli jo kerran aikaisemmin puhetta asiasta.... mulla on niitä puuaskeissa vielä aika paljon. Tosin mä käytän niiden suojana tota Notre Damen kuvalla varustettua hopeista systeemiä.
Niin ja on mulla kanssa askeja joissa lukee Vaajakoski SOKn TEOLLISUUSKESKUS SOKs INDUSTRICENTRUM ja joku kuvakin siinä on aiheen tiimoilta. Puuaskeja siis nekin.
Hiihtämisestä sen verran, että mä en ole hiihtänyt Intistä pääsyn jälkeen kertaakaan. Vikalla hiihtoreissulla siellä sai appelsiineja evääksi - joka oli aika harvinainen tapahtuma - siis yhden per nenä, ja se appelsiini jäätyi mun taskuun. Se oli ehkä helmikuun loppua ja Saimaalla hiihdettiin. Aurinko paistoi ja rapiat -20.
Ei hampaat pystyneet jäiseen, eikä se sulaneena enää maistunut hyvältä, vaikka söinkin sen.
Mä olin kyllä ihan hyvä hiihtäjä, se hommeli vain unohtui jostakin syystä, eikä mulla koskaan ollut tarvetta sillä taidolla lesoilla. Kouluaikoina menin - yläluokilla siis - talvisin melko usein (melkein aina) pelaamaan biljardia muutaman kaverini kanssa, kun muut menivät jääkiekkoilemaan. Poltettiin tupakkaa ja joskus saatiin hankituksi olutta. Se onnistui, kun oli sukset mukana ja sanoi, että luistimet ovat käyneet pieniksi, ja että hiihtää muutenkin mieluummin kuin luistelee. Yhden kerran riitti se valehtelu niistä luistimista talvea kohden, sitten riitti kun oli sukset ja monot mukana. Joskus oli vain yksi pari kumpiakin, joita sitten käytiin vuoronperään näyttämässä. Opettaja seisoskeli luistinkentän vierellä kädet taskuissa - oli varmaan siitä helpompaa kun sen hiihtämisen valvominen.
Tukholmassa kun asuin joskus, niin siellä tuli luisteltuakin joskus, kun siellä oli jonkinlainen retkiluistelu perinne ja niitä kenkiin kiinnitettäviä pitkiä teriä sai helposti. Piti vielä olla sellainen pitkä sauva mukana ja harrastajia oli varsinkin sunnuntaisin paljon - ihan kuin täällä joskus ennen hiihtäjiä.
Niin ja ei tästä ole kai kymmentä vuotta, kun yksi tuttu yritti useampanakin talvena houkutella Kuopioon osallistumaan siihen pitkänmatkan pikaluisteluun. Ei uskonut kun sanoin ettei oikein jaksa innostaa.
Mulla serkku kyllä harrasti enemmänkin sitä lajia, oli useampanakin talvena harjoittelemassa Alma Atassa luonnonjäällä. Tais luistella joitain Suomen ennätyksiäkin.
Faija taas piti 50 km hiihdon radiokuuntelusta. Harrasti sitä niin kauan kuin ymmärsi mitä oli tekemässä. Ei se hiihtämässä enää 50-luvun jälkeen käynyt kertaakaan.
Mä en silti pidä urheilusta,mulle vaan syntyy helposti riippuvuus yhteen jos toiseenkin asiaan, mikä on oikeastaan vaan säälittävää, eikä paljon muuta. Siksi siitä ei oikein jaksa jutella.
Mutta kyllä mä vielä muistan, kun Eero Mäntyrantaa odoteltiin lumipyryssä maaliin siellä Innsbruckissa.
Tästähän herää monenlaisia muistoja lapsuuden maisemista, hajuista ja tunnelmista. Niiden varaanhan mm. Camus esitti uutta ajattelua rakennettavan holocaustin paljastamien kaiken selittävien ideologioiden jälkeen.
VastaaPoistaVieläkin aistin Järvisen tai Lampisen puusuksien tervaamisesta syntyvän hajun.
Pikkupoikana lätkittiin kesällä korttia teltassa. Rahana oli tikkuaskin etikettejä. Pienet olivat pientä rahaa, isoilla nokitti muut pelistä ulos. Tikkuaskeja on täytynyt olla kaikenkokoisia, isoimmat etiketit olivat varmaan A-nelosia. Sininen lintuetiketti oli mieleenpainuvin. Hommasta meni maku, kun joku pojista sai Vaajakosken tehtaalta repullisen ylijäämäetikettejä.
VastaaPoistaEno pyöritti vuoromestarina sitä Kankaan paperitehtaan pergamenttikonetta vuosikausia. Tavallinen paperi muuttui rasvanpitäväksi happokäsittelyllä. Itsekin näin sen koneen vielä pyörimässä. Sitä paperia oli pirullista leikata arkkeihin arkkileikkurilla. Repeili, eikä muutenkaan mennyt koneesta kunnolla läpi. Suurin ostajamaa oli Norja.
Isoisä pyöritti sitten niitä Kankaan isompia paperikoneita. Vieläkin tuolla hyllyssä vesileimaa ainakin riisi tai pari. Lapsena isoisältä sai värillistä piirustuspaperia joululahjaksi.
IBM palautti kerran junavaunullisen valmiiksileikattua A-nelosta. Ei kuulemma mennyt monistuskoneesta läpi. Epäilen kertomusta. Sen verran tarkkoja leikkurimestareita siihen aikaan oli, ettei moista sattunut. Asiakas on aina oikeassa.
Haro
Piti tarkistaa arkistoista, kun ukki mainittiin. Salpausselän tarinassa on totta ainakin toinen puoli, mutta Niku ajoi Matti Raivion kanssa pitkään takaa Collinia, joka olikin keskeyttänyt. Tiirismaalla kuulemma oli passissa kaksi vartiomiestä, joiden repusta sai voileipiä evääksi.
VastaaPoistaKiirettä ei olisi ollut, Niku voitti, Raivio oli 2 minuuttia perässä, kolmas oli Toivo Sinkko, joka jäi 42 minuuttia.
Niku voitti uransa loppuvaiheissa kolme ensimmäistä Salpausselän 50 km:n kilpailua ja sai kiertopalkinnon omakseen. Se on tuttu hopeinen kannu, kun siinä on kastettu sisarukseni ja minut sekä meitin lapset myös.
Paperit ovat mielenkiintoisia.
VastaaPoistaTuttuva, joka itse asiassa nousi juuri aamiaispöydästämme, oli töissä konsernissa, johon kuului myös erikoispaperitukku, jota kautta minulla on sitten varattuna erityisiin tarkoituksiin erityisiä papereita.
Firenzessä on sellainen pieni kynäkauppa, jossa käydessä tulee ostetuksi kirjepapereita, tekisi mieleni sanoa keräilytarkoituksessa. Erikoispepereille käsin painettuja, joissa saattaa olla käytetty seitsemää tinktuuria, joista yksi on metalli. Yksi A5 saataa maksaa 10 monikansallista. Ei sellaiselle raaski kirjoittaa kuin kaikkein törkeimpiä haukkumakirjeitä.
Yksi sellainen on kehyksissä lasin alla keittiössä ja siihen sitten kirjoitetaan kalvokynällä ruokalista vieraitten tullessa.
Parhaan piirrustukseni koskaan piirsin makulatuurille junassa, kun kirja jonka olin matkalle varannut oli tylsä. Piirrustuksesa tuli parempi kuin paketissa olevasta taulusta, joten perillä otin taulun ja laitoin matkatavarasäilytykseen ja annoin lahjaksi piirrustuksen.
Moro -lehdestä poimittua:
VastaaPoistaSe kuali nys sitten yällä, se tekosairas, sano Hatanpään ylihoitaja lääkärille.
Meillä 1960-luvun jälkeen syntyneillä ei välttämättä enää ole tuntumaa erilaisten paperilaatujen maailmaa, koska niin paljon pelataan sähköisesti, ettei edes lausunnoista ymmärretä valmistaa asianmukaista hard copya - ministeriöille toimitenaa lausunnut sähköisesti, allekirjoitettu versio on useimmilla vain printti muiden joukossa. Legal-opinioneiden alkuperäiskappaleet saattaa löytää kirjanpito-osastolta palkkiolaskun tositteena! Vain me, jotka olemme saaneet terveellistä oppia tuomioistuimista tai muualta muodollisesta byrokratiasta, ymmärrämme käyttää leimapaperia, ja nimenomaan oikeinpäin. Edes kaikki HSO-sihteerit eivät enää tunne asiaa; kerran sain pyynnön jälkeen allekirjoitettavaksi "leimapaperiversion", jossa nimikirjoituskohdan viereen oli lyöty leima "Jäljennöksen oikeaksi todistaa"!
VastaaPoistaVielä 1990-luvulla eräistä alioikeuksista toimitettiin aktit hoviin langalla yhteenliitettyinä. Tietämissäni tapauksissa päällikkötuomarit olivat entisiä hovioikeudenneuvoksia, jotka epäilemättä ajattelivat jäävänsä eläkkeelle muista kuin silloisista tehtävistään.
Oman työn arvostamiseksi, ja siis itsetunnon tukemiseksi, on yksityiselläkin puolella muotiin tullut mustekynä. Itse käytin sitä vuosia, kunnes turhauduin tuhrimiseen. Nuorena sain kimmokkeen, kun huomasin että taltioissa samankaltaisilta näyttävät signeeraukset erottuivat toisistaan valokopioissa - neuvoksista suurin osa käytti haaleana toisintuvaa kuivamustetta, jotakuta kyllä epäiltiin vähän kiinteämmästä jäljestä eli tussista, mutta esim LL:n musteella kirjoitettu nimi näkyi ylivertaisen painavana kopioituna.
"Pannu ja kahvijauhot oli huolellisella kilpahiihtäjällä tietysti repussa mukana."
VastaaPoistaMyös Ranskan ympäriajo oli aiemmin huomattavasti kivemman oloista: olutta, viiniä ja savukkeita.
http://www.cyclesportcenter.dk/csc1/pics%20and%20movies/pict.TdFold.html
Me ilmeisesti panimme 50-luvulla salpausselkäläisiä paremmaksi. Meillä oli koulun massahiihdossa mukana repussa räiskälepannu ja taikinat ja trustivapaat tikut. Viivyimme niin pitkään - muista poiketen - että jumppamaikka tuli jo loppumatkasta ladulla vastaan. Sitten kai "istuttiin". Mutta jo seuraavana vuonna taisin hiihtää "Roineen renkaan" - yli 80 km. - ja siitäkös pisteet nousivat - kaksi pykälää.
VastaaPoistaOli kai tuokin sitä "luovuutta"?!
Olen ääriharmistunut nykyiseen leivinpaperiin, joka on molemmin puolin kyllästetty jollakin ihmetsumpilla.
VastaaPoistaAiemmin leivonta onnistui 1-puolisella, mutta nykyisin piirakatkin lilluvat 2-puolisen paperilätyskän päällä.
Joko siitä on 15 vuotta kun tämän uudenlaisen leivinpaperin tekaisivat.
Mistä saa vanhanmallista? Tietääkö kukaan?
Ad Toipila:
VastaaPoistaLääkäri kysyy kasikympiseltä äidiltäni: "Mitenkäs meillä menee?", johon tämä vastaa: "Mikäpäs tässä, luuloterveen ihmisen". Mikä sitten kirjataan papereihin.
Minä muistelen kaiholla lapsuuteni koepapereita. Papereissa ei ollut mitään mainittavaa, mutta se monistuskoneen spriin tuoksu, tuoreen kopion lämpö, violetti jälki, joka saattoi vielä vähän levitä... Ah! Joskus mietin, onko lapsuudesta aistimuistoja niin paljon siksi, että silloin oli lapsi ja maailma uusi, vai siksi, että tekniikka oli kehittymättömämpää.
VastaaPoistaMeillä, 70-luvulla, keijujen kukkaset tehtiin vaahtomuovista.
Jokin vuosi sitten piti hankkia imupaperia yhtä kemian työtä varten. Kun sitä sitten sormissani hypistelin, tuli mieleen, etten ollut koskaan aiemmin nähnyt imupaperia.
Kalle Jalkanen oli - muistaakseni - Kari "Klabbi" Jalkasen eli Kari Tapion eno.
VastaaPoistaJaha, nyt keskustelun taso on jo pudonnut jo leivin- ja kreppipapereihin - todella mielenkiintoista!
VastaaPoistaPuuttuu enää, että Kemppinen alkaisi puhua KKO:n ja HO:n "silkeistä"!
Milloinka päästään teemaan "vessapaperit ennen ja nyt"?
Ad Anonymous:
VastaaPoistaTuo vessapaperit ennen ja nyt oli hyvä! Taidanpa antaa sen gradun aiheeksi jollekulle.
Tunsin kerran professorin, joka hitusen punastui, kun häneltä putosi lompakon mukana korokkeella siististi taiteltua vessapaperia - hän ei tyytynyt junien tunnetusti ala-arvoisiin tuotteisiin.
"Anonyymi" kysyi kommentissaan: Milloinka päästään teemaan "vessapaperit ennen ja nyt"? Oleellinen kysymys tosiaankin. Nykyisaikoina on vaikeaa löytää kaupasta wc-paperia, jolla pyyhkiessä sitä itseään eivät sormet ole myös siinä samassa. Niin softia on "paperi". Ilmeisesti nykyihmisten pehvatkin ovat muuttuneet näin pehmeiksi? Markkinarakoa (sic) olisi vessapaperille, joka olisi samaa karkeusluokkaa kuin ennen neukkulassa eli muutama aste vähän hienoimmasta santapaperista pehmeämpään.
VastaaPoistaJaa, miksei Kemppinen kertoisi ylioikeuden silkeistä, onhan hauskaa että termi säilyi käytössä niiden paperilaadun normalisoitumisen jälkeenkin, ks. ko. hyllyt ao. arkistoissa. Lontoossahan tällä samalla termillä on peräti suurempi merkitys. QC:n tunnistaa peruukin kuosista kuin nettikommentoijan tyylistä. Arvaatte tämänkin kirjoittajan helposti.
VastaaPoista"Tunsin kerran professorin, joka hitusen punastui, kun häneltä putosi lompakon mukana korokkeella siististi taiteltua vessapaperia - hän ei tyytynyt junien tunnetusti ala-arvoisiin tuotteisiin."
VastaaPoistaJosko yo. professori olisi joskus ollut työkeikalla entisessä Neuvostoliitossa, niin tuskinpa olisi punastellut vessapaperin vuoksi.
Oli ihan selviö tuolloin, että vessapaperia ja vaihtoalushousut ovat oltava haalarin takataskussa.
Mahaa kun usein työaterian jälkeen kouraisi, niin ei jäänyt enää paljoa aikaa nilkuttaa käymälään. Eikä venäläinen toilettipaperi oikein toiminut varsinaisessa merkityksessään. Se kun oli kovaa ja kiiltävää. Serla taas pehmeää ja rospintaista.
Minä en ole vuosiin käyttänyt vessapaperia kuin kyläillessä. Se on kaikki kotiin päin.
VastaaPoistapaperi... tänään koetin selittää liikkeenharjoittajalle, että tuo tuossa (30 tuuman ruutu) on nykyisin paperi. Ei - hän haluaa käsin kosketeltavan ja käänneltävän. Ymmärtää paremmin ja voi selata nopeammin.
VastaaPoistaKoska puujalosteet ovat mielestäni saattohoidossa, laitoin männyn kyljestä reväistyn pdf:ksi ja tarjoilin ensin a4 ja sitten A3:na niin monta sivua kerralla kuin haluaa. (ilme oli palkitseva kunnes:).
"No mutta kun pitäisi päästä etsimään ihan oikeasta kirjahyllystä, jossa on lokerot. Siellä säilyy ja sieltä saa."
Lupasin tehdä käyttöliittymän, jossa on oikean näköisiä kirjahyllyjä ja kirjoja. DOOMin tapaan. Loputtomia käytäviä ja hissejä, joissa perinteisellä tyylillä hiihtävä voi vaeltaa hakemassa kirjojaan ja kansioitaan.
Myös virtuaaliasiakkaat raahaamaan asiakirjojaan kuten dickensin Virtuaaliasu, niin tulee hikikin.
Aikanaan yllätys, kun olivat vain ihanohutta paperia. Luulin muinoin, että silkki on pakosti silkkiä... varsinkin kun se on kunnianarvoisasta ylioikeudesta tai jopa ylempää...
VastaaPoistaEnnen oli arvopapereitakin. Nyt on arvo katoamassa myös seteleistä.
VastaaPoistaVanhaan aikaan sähköäkään ei tuotettu ilman paperia: sähkögeneraattoreissa oli paperiset eristeet.
Nyt on niin kovin paperitonta.
Vielä paperiin kelpaa painaa toimittajien juttuja ja omaa perspaskaa. Pelkään, että tulee aika, jolloin käteen jää vain kuulopuheita ja sitä paskaa.
Joku anonyymi vinoili, että keskustelun taso on laskenut leivin- ja kreppipapereihin.
VastaaPoistaMutta hei, eikös kaikenlaisen kulttuurin harrastamisessa ja tuottamisessa juuri paperilla ole aika merkittävä osuus. Ainakin minä sain ensimmäisen inspiraation kirjoittamiseen - silloin ennen tietokoneita - ihanista papereista ja kynistä. Lapsuuteni unelma-ammatti oli paperikaupan myyjä.
Kreppipaperi herättää sekin mukavia kansakoulun aikaisia muistoja omatekoisista kätten töistä.
Kirkonkylän kirjakaupan seinän läpi meni 60-luvulla omia aikojaan mäen päältä liikkeelle lähtenyt propsirekka; sellutehtaalle lasti oli kai kuitenkin tarkoitus viedä.
VastaaPoistaKyseiseen liikkeeseen oli keskikoululaisena usein asiaa. Kirjojen, kynien ja erilaisten paperituotteiden hankkimiseen kului pitkä penni. Erityisesti muistan kasvikansion ja nimi-
lappujen hankinnan. Nimilaput taisivat välillä loppua itseltä kesken, koska kasvien nimet piti kirjoittaa mustekynällä, ja töhryjä pakkasi tulemaan.
Kreppipaperia tosiaan kului joulu-
juhlien koristeluun. Koko kansa-koulun väki osallistui hommaan.
Joulunaika oli kansakoululla asuessa tavallista pitempi. Olinpa kerran rakentamassa joulupukin autoakin joulunäytelmään.
Kreppipaperia käytettiin latujen merkitsemiseen. Opettajaisän kanssa kävimme monet kerrat teke-
mässä ja merkitsemässä joen jäälle ja metsään koululaisten ladut. Hyvästä merkitsemisestä huo-
limatta joku saattoi hiihtää vikaan
niin kuin eräs tyttö, jolta katosi samalla mono. Sitä lähdimme tytön löydyttyä isän kanssa etsimään. Löytyihän se viimein. Tervan-tuoksu minulle tulee kansakoulu-
ajoista lisäksi mieleen: suksia tervailtiin ja vahailtiin koulun veistoluokassa. Siinä riitti
opettajalla hiihtokisojen aikaan askaretta, kuten myös poikki menneiden suksien korjailussa (pelti oli siihen hyvä materiaali).
Huoli keskustelun tason laskemisesta on paskapuhetta. Tulla nyt urputtamaan siitä, etteivät muut käperry hänen kiinnostustensa ympärille. Ohoi anonyymi: maailmassa on muutakin.
VastaaPoistaVälillä lennetään korkealla ja välillä vähän matalammalla - ja mukavaa on.
VastaaPoistaRuusukimppu on ihana, mutta yhtä ihana voi olla yksi pieni kukkanen.
Joskus maistuu samppanja ja joskus lasi raikasta vettä. Ei niitä kannata vertailla.
Riku - kivasti kirjoitettu muistelo!