Kotka ja pulu

Tämän päivän radio-ohjelmassa keskustelee kanssamme puolustusvoimien komentaja, amiraali Juhani Kaskeala.

Uteliaisuus pääsi voitolle, kun olin kuullut riittävän monelta asioista erittäin hyvin selvillä olevalta taholta, että komentajaa pidetään eri puolilla maailmaa epätavallisen hyvänä ammattimiehenä.

Mielenkiintoa herättää muun muassa se, että tuo kuuluu niihin tehtäviin, jotka näkyvät sitä vähemmän, mitä paremmin ne hoitaa.

Kun maailman kirjat ovat monella muulla tavalla sekaisin, juuri tässä vaiheessa haluaisi uskoa, että muistot ovat muuttunet historiaksi.

Asenteet ja etenkin pelot periytyvät. Köyhyys periytyy.

Kirkko, koulu ja kasarmi ovat kukin tahollaan työskennelleet ensin estääkseen ainakin hyvät muutokset ja sitten, myöhempinä aikoina, antaakseen ihmisille jotain, mikä omalta vähäiseltä osaltaan voisi jarruttaa historian toistumista.

Toiveet ihmisen muuttumisesta paremmaksi on onneksi haudattu. Ajatukset sotien lopettamisesta ovat aiheuttaneet paljon sotia.

Jotkut meistä – esimerkiksi ehkä minä – luulivat, että kaksinapainen supersuurvaltojen maailma oli muuttanut kaiken niin että esimerkiksi pienen kansakunnan on lähinnä aihetta oppia olemaan hiljaa, koska niin pienillä keuhkoilla ei kannata paljon rykiä.

Näissä kirjoituksissa liian harvoin mainittu, eräissä suhteissa talvisotaa muistuttanut Vietnamin sota oli suuri vedenjakaja.

Sitä ennen Suomen talvisota oli ollut sensaatio, jonka opit jäivät lopulta vähälle huomiolle todellisen maailmansodan johdosta. Se lyhyt sota osoitti, että väkivalta ja ylivoima eivät välttämättä ratkaise peliä edes sotilaallisesti ja edes silloin, kun hyökkäyksen kohteena on harvinaisen hyväuskoinen ja sinisilmäinen kansa.

Kuvasin vuosien 1939-1940 tapahtumia joitakin päiviä sitten onnenpotkuksi. Se ymmärrettiin myös väärin. Tarkoitin että vaaralliset ääri-ilmiöt karisivat sekä politiikasta että taloudesta. Jälkimmäinen sota karkotti myös houreet sotilaallisesta etevämmyydestämme.

Opimme että on yritettävä tulla toimeen ilman sen suurempaa voimauttamista, ja ettei ole aihetta olla ollakseen.

Sotilaan ja siviilin suuri erehdys on leuhkuus. Suomalainen perinne on nopea niistämään sellaisen. Saksasta sanotaan, että jo ennen ensimmäistä maailmansotaa naisen oli väistettävä vastaan tulevaa upseeria katuojaan.

Mielenkiintoisia oivalluksia mielettömiin sekoittanut Fr. von Hayek julkaisi tavattoman vanhana kirjan, jolla on hauska ja helposti muistettava nimi, ”Kohtalokas ylimieli” (The Fatal Conceit).

En ryhdy takuumieheksi väittämällä, että kirjassa olisi myös muuta mielenkiintoista kuin nimi, vaikka näin on sanottu. Joka tapauksessa Hayekin – Reaganin ja Thatcherin suuresti ylistämän – se analyysi oli ilahduttava, ettei fasismi / natsismi ollut kapitalismin, vaan sosialismin muoto.

Hän oli kovin ponteva puhuessaan vapaudesta ja julisti, ettei vapauden puolustaminen asein vaadi enempiä perusteluja.

Onnistuakseen se vaatii koulutettujen eli sotilaiden ja kaikkien ihmisten yhteistyötä, joka syntyy, jos on syntyäkseen, mutta ei todellisuudessa ole organisoitavissa.