Muuankin on julkaissut tutkimuksen kansankirjailijoista, joilla alan teoksissa tarkoitetaan Kauppis-Heikkiä, Pietari Päivärintaa ja näitä. Samassa yhteydessä mainittiin, että Kalle Päätalo oli uudemman ajan kansankirjailija. Joku oli siis sanonut niin, ei väliä kuka. Tai siis Pertti Lassila, tuon kirjan kirjoittaja.
Tosikkoudesta tunnettu MOT raportoi Mauri Sariolan lesken alioikeudessa annetusta petostuomiosta. Kun juttu on hovioikeudessa, en osaa olla oudostelematta asia käsittelemistä. En tunne asiaa – kirjastokorvausten saaminen perättömin kirjoittajatiedoin – mutta vaikka tuntisin, en uskaltaisi ottaa kantaa menettelyn rangaistavuuteen.
Asia ei nimittäin ole oikeudellisesti helppo.
Maallikot eli tässä tapauksessa televisiotoimittajat eivät tunnu käsittävän kirjoittamisen prosesseja. Eräässä mielessä kirjoittaja ”on” se, jonka nimi on yhteisellä sopimuksella merkitty kirjaan. Ian Fleming ”on” James Bondin kirjoittaja edelleen. Kirjoittajan nimi on muuttunut tavaramerkiksi. Walt Disney on ”piirtänyt” lukemattomia sarjakuvia ja elokuvia, vaikka ei liene todellisuudessa paljon tussikynään tarttunut. Henkilö joka soittaa tai laulaa levyllä toisen nimellä tai väärällä nimellä on se, jonka nimi osoittaa, kunnes asiasta ehkä syntyy riita ja toisin päätetään.
Muistaakseni en ole kirjoittanut ainakaan monta kirjaa toisten nimillä, mutta suorittanut raskasta ja järeää editointia kymmenien, ehkä noin sadan nimikkeen kimpussa. Tiedän suhteellisen tarkoin, miten paljon eräät kustannusliikkeiden luottamushenkilöt ovat tehneet muokkaamalla viihde- tai korkeakirjailijoiden tekstejä.
Tutkimuksessa en ole mennyt yhtä pitkälle kuin eräs kollega, joka sanoi väitöskirjan tekijälle, että kirjoitat uudelleen luvut 1 ja 3-11 ja heität ne sitten menemään. Luku 2 on ihan hyvä. Kun vähän laajentaa, siinä on väikkäri.
(Tämä ei ole absurdi vitsi. Tieteellinen kirjoittaminen tapahtuu juuri näin: asiat kirjoitetaan ulos, jotta kirjoittaja ja esitarkastaja näkisivät, miten ajatus juoksee. Sen jälkeen aloitetaan järjestämine ja siivoaminen, joka on ennen kaikkea karsimista ja tiivistämistä.)
Kun kirjoitin yli 500-sivuisen kirjani digitaalisen ympäristön oikeudellisista ongelmista, haamukirjoittajana oli apuna filosofian ylioppilas, joka ilmoituksensa mukaan ei ymmärtänyt eikä välittänyt asiasta paljonkaan. Apu oli korvaamatonta – tyyppiä ”sanot olennaisesti samat asiat sivulla 61-64 ja 318-319, jälkimmäisessä keskitetymmin ja paremmassa asiayhteydessä”.
Juuri tuollaista kirjoittaja itse ei löydä. Juuri tuollainen toistoisuus ja pyörittely häiritsee tätä nykyä melkein kaikkia tietokirjoja. Ongelma ei ole tollojen leikkaa ja liimaa –menetelmä, vaan yksinkertaisesti se, että kirjoittaja muistaa tai ymmärtää jotain kaksi, kolme tai neljä kertaa eikä siitä ilahtuessaan muista, että tämä tuli kyllä jo kirjoitetuksi.
Toistoisuus on Päätalon tekniikka, jota hänen hyvä toimittajansa, Jaakko Syrjä, ymmärsi olla sorkkimatta. Päätalo kuvailee itse useassa kohdin Iijoki-sarjaa, miten miehet joukolla toistelevat ja muuntelevat ajatusta, että korkea on tuo Syöte vaaraksi, kunnes lopulta asia paketoidaan valmiiksi sanotun asuun.
”Kansankirjailija” Päätalon kohdalla on pelkkä kunnianloukkaus, koska se ei tarkoita muuta kuin kouluja käymätöntä, vähän tyhmää ja aika huonoa. En näet ole koskaan kuullut Haanpäätä mainittavan kansankirjailijaksi, saati Linnaa. Eivät he olleet käyneet kouluja senkään vertaan kuin Kalle, joka suoritti Teknillisen koulun.
”Lehtorikirjallisuus” on haukkumasana. Harvoin sitä tosin enää kuulee. Se tarkoittaa vain aivoista tulevaa tekstiä, jossa voi olla hienojakin teknisiä ratkaisuja, mutta elämä puuttuu. Teksti on kuin pureskelisi hienoksi höylättyjä höylälastuja. Muoto siis voi olla koristeellinen ja taidokas, mutta ei lastu luista kurkusta alas eikä maha sulata selluloosaa.
Selluloosakirjallisuus (englanniksi pulp fiction) onkin joskus verratonta erilaisiin hienostuneisiin päkistyksiin verrattuna, koska se on niin eläväistä. Asiat on sanottu yhdellä tavalla oikein.
Vähän niin kuin runouden määritelmä (määritelmäni). Vain mahdoton on runoutta. (Se mitä itse asiassa ei voi sanoa.)
Selvittääkseen tuon, mitä ei voi sanoa, joutuu ensin miettimän ja ehkä kirjoittamaan kaiken mahdollisen, jotta mahdottoman kova ydin paljastuisi.
Anhava:
Katson ulos, aivan tyyntä:
lehti putoaa, ja toinen lehti,
ja kolmas.
Minä olen yhden oppikirjan käynyt läpi niin että vaikka kirjoittaja osasi kieliopin ja asiansa, niin hän ei osannut kirjoittaa.
VastaaPoistaKävin liuska liuskalta läpi ja kysyin mitä kirjottaja halusi sanoa.
Hyvä siitä tuli.
JK:
VastaaPoista"Juuri tuollaista kirjoittaja itse ei löydä. Juuri tuollainen toistoisuus ja pyörittely häiritsee tätä nykyä melkein kaikkia tietokirjoja."
Koska niihin näkyy olevan pakko tunkea satoja sivuja, vaikka asiaa on vain siteeksi - tuskin sataan sivuun - sitten centataan.
Yksi kaksi kolme ja monta.
VastaaPoistaNiin - Sariolan leski ja haamu. Rouvatko ovat niin amatöörin karheen viattomia, että eivät osaa puolustautua. Luulevat että kirjailija on se, jolla on sormet näppäimillä, niiku takapiruus olisi syntiä ja mustaa magiaa. Joku yhteys heillä on, joku työryhmää muistuttava - eihän jälkeä tyhjästä synny. Ja nyt on myöhäistä sanoa: En tunne tuota naista.
Arska:
VastaaPoistaKatson eteiseen, kuuluu kolinaa:
lasku putoaa, ja toinen lasku,
ja kolmas.
Wikipediassa lukee, että ismi tarkoittaa suuntaa, aatetta tai virtausta, ja että itsenäisenä sanana ”ismi” on melko harvinainen ja kevyttä tyyliä.
VastaaPoistaja sitten sieltä löytyy jopa luettelo ismeistä. ja siitä tuli mieleen, että ei se uskottava muissakaan ympyröissä taida saada aina sitä ymmärrystä osakseen kovin helpolla.
siis ajatus siitä että kuva on kaunis jos se on tosi, vai ajatus siitä että kuvasta tulee tosi jos se on kaunis.
taisin joskus aiemminkin mainostaa, että Sartre kirjoitti pääteoksensa amfetamiinin voimalla - miten se menikään; 15 milligrammaa amfetamiinia, litra alkoholia, useita grammoja barbituraatteja ja 15 grammaa aspiriinia. - siis tiedän että asia on yleisessä tiedossa, mutta mua kiinnostaa siinä se, että se oli se lähtökohtatilanne ihan elävästi siihen kirjoittamiseen (se on aika iso satsi päivittäin käytettynä) - että antoihan se samalla puitteet siihen tulkitsemiseenkin, siis että kaikki eivät lähde metsälle niin kuin vaikkapa se Hemingway.
josta tuleekin mieleen se, että kirjailijan onnettomuus saattaisi joidenkin kohdalla olla siinä, ettei se "joku" voi antaa laadun pudota, mikäli siis haluaa olla uskottava. siis niille joillekin se kirja on joko hyvä, tai sitä ei ole olemassa.
eli jos lainaan Nietzscheä, että "ei olisi olemassakaan tiedettä, jos se koskisi vain yhtä ainoaa alastonta jumalatarta eikä mitään muuta" - siis tässä minua viehättää erityisesti tuo sana alaston, koskapa jumalatar on nainen. siis jos puhe olisi jumalasta, niin se alastomuus pitäisi korvata sanalla "munasillaan", eikä se näyttäisi sananmukaisestikaan tulkittuna yhtä hyvälle - siis se olisi vielä alastomampaa, melkeinpä liian paljasta - niin siis ajatuksena oli se, että jos korvaisin tuon "tiede"- sanan tuossa "kirjallisuudella" - "kirja" ei oikein käy, ettei Nietzscheä mukaillen ala kaivamaan omaa kuoppaa siihen, tai sen viereen - ja jumalattaren siis jumalalla.
toinen lennosta ammuttu lainaus - Søren Kierkegaardilta - menee suunnilleen näin, siis eihän tääkään ole mikään lainaus - että SK oli jonkun aasinsillan kautta päätynyt kirjoittelemaan kaipuusta periaatteena, ja funtsittuaan asiaa hetkisen, olikin halunnut määritellä sen henkisesti, ja oli sitten tullut siihen johtopäätökseen, että se onkin samanlainen kaipuu, kuin se, jonka se "henki" sulkee ulkopuolelleen.
noh se periaatteellinen osuus kiinnosti mua siinä enemmän, vaikkapa siksi, että voin helpommin ympätä sen noiden ismien yhteyteen. ja kevyemmin. että; mikä se ajaa ihmisen juomaan, tai tupakoimaan, tai kahville, tai kirjan pariin. - minulle se on se kaipuun periaate. (henki vaan muuten haisee pahalle).
ja eikös Linnaa joskus haukuttu työläiskirjailijaksi, ja eikös se Linna siihen vastannut jotenkin niin, että eihän kukaan puhu työläistanssijoistakaan tms. ja eikös sillä modernisti-sanalla ollut yhdessä vaiheessa vähän samanlainen merkitys. siis jonkinlainen epäkelvon määritelmä. vähän vino. lyhyt. läski. tautinen - mulkussa on esimerkiksi jo liikaa luonnetta huonon määrittämiseen.
"He leikkasivat kurkun poikki isältäni ja veljeltäni sekä hakkasivat äitini kappaleiksi", kertoi Candide - piti oikein tarkistaa. ja siitä tuli mieleen, että kun tuo kaipuunperiaate joskus ajoi minut lueskelemaan jotakin, niin minua kiinnosti - siis tietokirjojen lisäksi - väkivalta ja porno, tai siis mitkä tahansa jutut, jotka sivusivat kyseisiä aihepiirejä. oli tietysti muutakin, mutta ensin tulivat nuo mainitut. sitten huomasin, että jotkut osaa kirjoittaa niistä paremmin, kuin jotkut toiset ja keskityin niihin jotka kirjoitti niistä paremmin. mä olen niin tyhmä, että huomasin vasta aika paljon myöhemmin, että niillä oli jotakin muutakin sanottavaa siinä ohessa. vai oliko.
esimerkiksi kaikki Waltarit luin niin tarkkaan, että myöhemmin osasin ne oikeat sivut etsiä näkömuistilla, ettei tarvinnut turhaan kahlata koko kirjaa läpi. mä luin jopa Grace Metaliousin Peyton Placen.
toiset sitten oli hiukan parempia, tai ainakin jotkut kohdat niistä jäi mieleen, esim muistan aika hyvin vieläkin sen Henry Millerin pianonsoitonopetuksen, vaikka en ole kirjaa lukenut suunnilleen kolmeenkymmeneen vuoteen - en muista koska viimeksi.
että siis on olemassa hahmotuskyky ja toisaalla se todellisuudentaju.
"Hänen vanha ja pyöreä naamansa, jonka keskeltä pistää esiin papukaijan nokkaa muistuttava nenä, pienet pulleat kätensä, hänen lihava ruhonsa, ylen täyteläinen, hyllyvä povensa, kaikki on sopusoinnussa tämän huoneen kanssa, joka tihkuu onnettomuutta ja jonka lämmintä, haisevaa ilmaa rouva Vauquer hengittää tuntematta kuvotusta." kirjoitti Balzac 1834.
Ad Omnia - käsitteistä: kansankirjailija on muuan nimitys. Työläiskirjailija on toinen, paljon vaikeampi. Siitä ei ole tässä puhe.
VastaaPoistaJussi: Minun mielestäni sinä tiedät todella paljon; älä sulje siis henkeä ulkopuolelle: anna sen virrata sinussa niin ahdistuskin helpottaa. Mami knows. Ja miksi en saa ihailla stidejäsi? Olenhan brankkarin likka.
VastaaPoistaTaisin keksiä nuo Jussin kuvat: ensin oli jäätä ja synkkää näkymätöntä (kylmää, outoa) ja sitten ne kuvat poistettiin ja tuli kuvat tulitikuista (polttaa, uutta) sekä historian kuvia (tiede, historia).
VastaaPoistaJussi signaloi kuvilla: jäätää, jäätää tai polttaa polttaa?
..
Leikki leikkinä: voisinko olla kansankirjailija, jos oppisin kirjoittamaan knolla eiku kunnolla?
Olisin ainakin havainnut asioita. Mutta kun ei ole suotavaa, että minun suusta tulee yhtään mitään. Se on ongelmani joka sekä polttaa että jäätää: ei ole minun päätettävissä vaan.
Kansankirjailija keskustelun voi laajentaa myös muuhun taiteeseen. Miksi osa kuvataiteesta sekä muotoilusta on "oikeaa" ja osa kansankultturia? Tulee myös mieleen erinäiset arvostelut, joissa korostetaan kyseessä olevan naiskirjailijan tai naistaiteilijan. Taidetuotteita tuskin voi arvioida objektiivisesti, mutta pitääkö niitä arvioida tekijänsä läpi?
VastaaPoistaMOT-ohjelmassa häiritsi, että kustantajan ja kirjailijan välisestä luottamuksesta puhuttiin välillä kuin todistusoikeudellisesta presumptiosta tai naivista hyväuskoisuudesta . Ikäänkuin käsikirjoitus olisi tentti tai urheilusuoritus ja kustantaja tentaattori tai mittamies.
VastaaPoistaJotain lehtorikirjallisuudeksi määritellyn tapaista on Jukka Heikkilän, korkeatasoisen laskentamiehen, historiallisissa kirjoiss, siis aivoviihdettä. Tosin väliin on tungettu säpinää, jollaisille ei lehtorien luokissa olisi asiaa. Suosittelen ensimmäistä eli Merikonsulia huviksi ja opiksi.
Entäpä naiskirjailija? Tai ihan kirjailijatar?
VastaaPoistaEniten minua ihmetyttää tässä kahden kirjallisen ladyn tapauksessa se, mikä ihme sai Sarkolan paljastamaan kaiken?
Mitä hän siinä saavutti? Mainetta? Koston?
Ai että Wittgenstein pannaan Kemppisen runoteoriassa viralta? Vaikka totta puhuen aika usein nykyrunoutta lukiessa tuleekin mieleen, että olisi ehkä kannattanut sittenkin vaieta.
Eikös Jalle Päätalon kustannustoimittaja ollut Ville Repo? Jaakko "eppujen isä" Syrjä oli Päätalon kirjailijakollega ja perheystävä.
VastaaPoistaKansa se täälläkin kirjuttelee!
VastaaPoistaToiset napakasti, Kemppisen antamasta aiheesta ponnistaen, toiset rasittavan laveasti, mistä tahansa, "napansa nöyhtästä".
Eihän se...saahan sitä ja Kemppinen on reilu, ei sensuroi, ei stilisoi.
Vaan uskokaa lavertelijat: Ei niihin jaksa syventyä, yli niistä kelaillaan ja hassuinta on; tunnen syyllisyyttä, kun en jaksa ja viitsi kaikkiin kommentteihin syventyä.
Näytelmiä kirjoittaville "kansandramaatikoille" osaan kyllä olla armoton, mutta ne vuodatukset kirjoitetaankin maksusta näyteltäviksi.
pekka s-to.
(pitkä se tuli tästäkin!)
Minulle on "opetettu", että toisto on kaiken a ja o. Opintojen äiti. Mainostamisessakin vasta 5.-7. kerta menee lukijan tajuntaan.
VastaaPoistaTietokirjojen lukijat ovat ilmeisen älykästä porukkaa ja siksi yksi kerta riittänee... vai riittääkö myös historiakirjoissa, joissa vyörytetään tapahtumia esiin niin huikeat määrät!?
Toistoisuus alkaa toki jo pistämään omaankin silmään, kun riittävän moneen kertaan käy tekstiään läpi. Mutta miten on lukijan, joka joutuisi - elementti elementiltä - yhden mieleenpainamisen perusteella rakentamaan kaaoksesta selkeän kokonaiskuvan?
Olen avun tarpeessa!
JK:
VastaaPoista"Juuri tuollaista kirjoittaja itse ei löydä. Juuri tuollainen toistoisuus ja pyörittely häiritsee tätä nykyä melkein kaikkia tietokirjoja."
Niin Ja ....
Osittainhan tämä, jos kyseessä on kimurantti substanssi, pitääkin käsitellä kahdesti; eka kerran alkupuolella bökkeriä sitä sipaistaan, ja perään pannaan että "tähän palataan vielä myöhemmin".
Nuorempana minä haamukirjoitin muutaman niin tyhmän kirjan, etten koskaan ymmärtänyt, miksi joku halusi sellaista nimiinsä. Mutta kiinnostavinta oli se, että hetken päästä se ihminen, jonka nimiin kirjoitin, todella uskoi kirjoittaneensa tekstin, liikuttui oikein kyyneliin, kun ryhtyi muistelemaan kirjoitusprosessiaan.
VastaaPoistaJotenkin en ymmärrä kirjailijain palvontaa. Lapset lukevat kirjoja oikealla tavalla: tempautuvat mukaan tai eivät tempaudu. Heitä ei kiinnosta pätkääkään, kuka tekstin on kirjoittanut. Minusta kirjailijat voisi poistaa ja tekstit jättää. Kirjoitettaisiin sillä lailla keskiaikaisesti, anonyymisti, Jumalan kunniaksi tai jotain. Samalla päästäisiin eroon niistä kirjailijoista, joita kiinnostaa enemmän kirjailijan rooli kuin teksti.
Ad buujii: Ville Repo hyväksyi kuolemattomaksi kiitoksekseen Päätalon (heikohkon) esikoisteoksen ja siirtyi kohta Helsinkiin. Syrjän veljekset hoitivat Kalle P:n siitä erin. Asiaa on viimeksi selostettu Pekka Salojärven (Gummeruksen pääomistaja) muistelmakirjassa.
VastaaPoistaSyrjän Jaska on kertonut itsekin muistumiaan aivan erinomaisissa kirjoissaan.
Katso myös Aulis Aarnio, Surullinen humoristi: keskusteluja Jaakko Syrjän kanssa ja Ville Repo: Kättentaputuksia raastuvassa - muistikuvia.
Määritelmäsi runoudesta JK on aika hyvä.
VastaaPoistaMuistaakseni Saarikoski kuvasi runoutta jossain teoksessaan, että maisemassa on kiviaita, jonka päällä kulkee kissa. Ja tämä kissa on runoutta. Mielestäni upeasti sanottu.
Saarikoskella oli valmiina muistokirjoitus Tuomas Anhavalle: Här filar Anhava.
Kirjailijan ajatus ei mahdu yhdelle sivulle toisin kuin runoilijan, jonka ajatuksesta ei riitä yhtä useammalle sivulle. Taiteesta en osaa sanoa mitään vaikka arvostan muotoja oikeissa kohdissa.
VastaaPoistapekka s-to puhui asiaa! Merkillisiä nämä Jussin ym. pitkä vuodatukset aiheesta kuin aiheesta - usein ne eivät koskettele teemaa laisinkaan!
VastaaPoistaja mikähän merkitys on sillä, onko joku kirjailija "kansankirjailija" vai ei, tai työläiskirjailija, tai maaseutukirjailija taikka kaupunkilaiskirjailija? Tuntuu melko jonninjoutavalta saivartelulta!
Samaa voi sanoa "runouden" määritelmästä. Mitä väliä sillä on, miten runous määritellään? Ei yhtikäs mitään, jos minulta kysytään! Pääasia, että runot ovat hyviä ja että niitä joku lukee.
Luonnonkuvaajarunoilijat, vaikka he yleensä kuvittelevat olevansa "niin kuin" kaikki, ovat vain osa, segmentti, runouden kentässä.
VastaaPoistaAi, että jotain niit´ vastaan?
Yhden tällaisen tunteneensa voin vain sanoa, ettei hää juurikaan olisi voinut persoona olla vastakohtasempi taiteelleen.
http://fr.wiktionary.org/wiki/raconteur
VastaaPoista(autres langues)
Kuka se puhuikaan nihilismin sukukirouksesta.
Ivan Sergejevitš Turgenev sai äidiltään turpiin lapsuutensa ajan ja sitten se oli Flaubertin kaveri. Sillä oli ainakin yksi hyvä kirjan nimi; Tarpeettoman ihmisen päiväkirja.
Se siis kuuluu niihin kirjoihin, joissa on se tekijän nimi merkittynä, ja ajattelin, että se nimen merkitseminen siihen kirjaan vois olla ihan hyvä juttu silloin, jos esimerkiksi vaikka mutsi kiusaisi liikaa. Vois tavallaan niin kuin näyttää sille joitakin lihaksiaan, vaikkei se niitä kirjoja koskaan lukiskaan.
Se nyt esimerkiksi tuli mieleen. Tietysti on parempiakin syitä, mutta mä nyt pysyttelen näissä vähemmän paremmissa.
Tässä välillä tulikin mieleen tuolta Puolasta yksi juttu, ei se kun ne hitsas niitä erään itäisen mahtimaan rautatievaunuja niihin kiskoihin kiinni, vaan se kun siellä taidemaalareille maksettiin siihen aikaan palkkioita niistä tauluista sen mukaan, minkä kokoisia ne oli, muita mittoja siinä ei sitten ollutkaan mukana, tai siis kriteereitä, paitsi se jäsenyys siinä alan ammattiliitossa. Menihän se silläkin lailla se elämä siellä. Mä muuten olen aina kovasti pitänyt tosta entisen Itä-Saksan alueella eläneestä A.R. Penckistä
http://www.michaelwerner.com/artist_10_main_1.htm
kun sitä oikein vitutti, niin se meni hakkaamaan puita. Dresdenistä se on kotoisin siis, josta aina tulee mieleen se Teurastamo 5, joka on siis se Vonnegutin kirja. Ja siitä taas tuli mieleen ainakin vielä yksi vähemmän parempi syy siihen, miksi kirjoissa on se tekijän nimi. (Siis en nyt mene siihen, että kirjoittiko Vonnegut itse ne kirjansa, vai olisiko sen tehnyt joku muu.... heh heh)
raconteur - sori vaan, mutta toi sana jotenkin stemmaa paremmin tässä - kertoilee huvikseen niitä juttujaan - siis sitähän sattuu jokaiselle, siis ilman sen kummempaa filosofiaa, ilman kunnianhimoa tms, siis melkein pelkästään vain siksi, että pitää omasta äänestään - ja pitää ne juttunsa tasolla, jossa kaikki mikä tapahtuu, tai tapahtui, tyypit, ihmiset, itkut ja naurut, ovat kuin sienestäjän saalis, siis kaikki yhtä mielenkiintoisia, ja yhtä valikoituja, elikkä käytännössä valikoimattomia.
Siis myös ne intohimot, naimiset ja muut vilauttelut.
Kaikki siis kuuluu sille kertojalle, herra, tai rouva X:lle. Ainoa mikä X:lle merkitsee, on se, että se juttu voidaan kertoa. Siis ajatonta kuvausta, joka ei kaipaa edes nimimerkkiä. Mikäpä siinä. Se kerrottu ei tavallaan siis koskaan vanhene, sillä se on aina yhtä vanhaa.
Vonnegutin kirja - esimerkiksi - vanhenee, koska se on joskus ollut uusi, ja juuri se on yksi niistä vähemmän paremmista syistä, miksi se kirjailijan nimi on hyvä liittää mukaan siihen kirjoitettuun.
(Hemingway tais sanoa josssakin yhteydessä, että take the money and run.)
Mutta asiaahan voisi ajatella myös niin, että jos vaikkapa minun nimeni olisi Jussi Pussi, niin olisiko se vain tämän vartalon, tai ruumiin, vai olisiko parempi kirjoittaa elimistöni nimi - vai kenties jonkun muun asian. Jonkun kevyemmän, ja läpinäkyvämmän. Siis vaikka sellaiseen ei uskoisikaan. Kaikki kai on joskus antaneet sille ensimmäiselle "nallelleen" nimen. Siis römeästi sanottuna olisiko se "sielun" nimi, tai persoonan tms. Että eikös se kirjailija ole sille kirjalle tavallaan sen sielunsa antanut, siis ainakin joskus, ja jotkut, että eikös sekin ole jonkinlainen syy siihen nimen käyttöön... palvonta on sitten eri juttu.
Esimerkiksi on se Linna edelleen helvetin hyvä kirjailija...
Inhimillisesti katsottuna - tässä maailmassa, jossa ystävyyttä on kai vähän ja jos saatua hyötyä on jaettu ja nimenkäytöstä sovittu kirjailijan nimen omistavan vainajan kanssa - mikä on petosta ja mikä elämän tulkitsematta jäävää monisärmäisyyttä. Koska vrt. Tuula Hökkä: Mullan kirjoitusta ja auringon savua, näkökulmia Eeva-Liisa Mannerin runouteen ja sen modernisuuteen. SKS, Helsinki 1991 -
VastaaPoistaSariola/Sarkola - noinkin se voi tapahtua, tekstin näkyväksi tulo.
1. Erään Pentti Saarikosken kääntämäksi merkityn kirjan teki kokonaan Erkki Jukarainen (?), joka tapauksessa toinen henkilö. Kirjaa myytiin kuitenkin Saarikosken käännöstyönä.
VastaaPoista2. "En se minä ole, se on Stalin". Kansojen Isä katseli mietteliäänä omaa nelimetristä muotokuvaansa sosialistisen realismin näyttelyssä.
3. "Kato, ne on niitten runoja." Lauri Viidan kommentti lennokkaan kritiikin lukemisen jälkeen.