Sivun näyttöjä yhteensä

6. joulukuuta 2008

Amiraali sanoi



Amiraali sanoi aika hyvin radiossa, että saksalaiset sotilashenkilöt eivät tänäkään päivänä tiedä, kuinka päin olla, kun näkevät, että Suomessa on seinillä valokuvia Hitlerin miehistä ja meikäläisistä.

Olen joskus ennenkin maininnut, että tiedän jotain tuosta asiasta itsekin, koska olin joitakin viikkoja kirjeenvaihtotoverin perheessä Berliinissä kesällä 1962. Isä oli ollut itärintamalla lääkärinä ja äiti sairaanhoitajana. Vain perheen kotiapulainen puhui minulle sodasta.

Nyt, itsenäisyyspäivänä, voisi palauttaa mieleen, ettei sodasta puhuminen ollut sotien jälkeen alkuunkaan niin yleistä kuin nuoremmat nyt luulevat.

Vitsit pitävät paikkansa. Sotakaverit kävivät etenkin ryypiskellessään läpi vaiheitaan, mutta nämä muistelut pysyivät tarinoinnin tasolla.

Se on totta, että sotainvalideja autettiin, mutta ”sotaveteraani” –sanaa en muista 1950-luvulta. Meidän veteraaneistamme osa oli silloin alle 30-vuotiaita ja heitä oli puoli miljoonaa.

Sota käsitettiin hävityksi ja Neuvostoliittoa pidettiin vaarana. Tämä koski jopa joitakin SKDL:n äänestäjiä mutta tietenkään ei aitoja kommunisteja.

Oma päällimmäinen muistikuvani, jota olen silloin tällöin tarkistellut, oli sen suuntainen, että hyvin ahkeria muistelijoita hiukan välteltiin, ellei heille sitten suorastaan naureskeltu.

Kaikkein useimmin kuulin omassa maakunnassa sanottavan, että ei niitä asioita parane muistella, kun on kädet täynnä töitä muutenkin.

Olen tuntenut useitakin ihmisiä, jotka sulkivat kaiken sotaan liittyvän tietoisesti mielestään eivätkä osallistuneet minkäänlaiseen asevelitoimintaan, vaikka olivat tiettävästi suoriutunet siinä kuin muutkin, elleivät paremmin.

Muutos tapahtui, kun rintamamiestunnukset tulivat käyttöön kymmenen – viisitoista vuotta sitten. Silloin Neuvostoliitto oli jo romahtanut.

Äärivasemmiston esillä pitämiä revanssistisia puheita en muista kuulleeni. Isänmaallisuus oli esillä puheissa, mutta jokseenkin vaimeasti. Asenteet ilmenivät nyrpeytenä, kun venäläiset rupesivat voittamaan hiihtokilpailuissa – Kušin, Koltsak, Terentjef…
Mutta meillä oli Veikko Hakulinen, Arvo Viitanen, Eero Hämäläinen ja ne muut.

Hiihtoliiton nykyisiä aiheellisia suruja lehdistä lukiessa käy joskus mielessä, että hiihto oli varsinainen suojeluskuntaurheilu. Ja pesäpallo. Hiihtokilpailuissa oli jotain alitajuisesti sotiin liittyvää – toisin kuin yleisurheilussa, josta käytettiin silloin nimitystä rata- ja kenttäurheilu.

Toistan varmuuden vuoksi, että suomalaisilta nämä asiat jäivät hiukan puhumatta, ja henkisen paineen an karuuden osoitti 50-luvulla ”Tuntemattoman sotilaan” myynti – lukijoissa oli varmasti sata tuhatta, jotka eivät eläessään lukeneet muuta romaania. Ensimmäisen vuoden myynti oli 175 000. Romaani ilmestyi joulukuussa 1954.

En tiedä, onko tähän näkökohtaan kiinnitetty riittävästi huomiota: ”Tuntematon” oli poliittisesti korrekti romaani, vaikka ei siitä varmaan Neuvostoliitossa pidetty, eikä Laineen elokuvaa näytetty siellä.

Silloiset kenraalit ja muuta Linnan paheksujat eivät huomanneet, että jopa pääministeri Kekkonen oli romaanin ja kirjailijan takana ja auttoi merkittävästi elokuvan tekemistä, kun armeija oli nokkiintunut turhanaikaisista syistä tuotantoyhtiölle.

Näilläkin palstoilla joutuu toistelemaan, etteivät romaanit ole historian lähdeaineistoa – muuta kuin kirjoittamisajankohdastaan. Ja siitä nyt onkin puhe. Yhtä vähän kuin ”Pohjantähti” on autenttinen tai edes oikeasuuntainen kuvaus, ”Tuntematon” on romaani siitä, mitä tapahtui romaanin päättymisen jälkeen – miten tähän tultiin.

Tätä eivät huonommat kirjailijat osaa. He kuvaavat sotatapahtumia. Mielestäni Laineen ”Tuntemattoman” lopussa on falski patrioottinen nousu. Romaanissa melkein kaikki ovat kuolleet ja Suomi on jäänyt toiseksi. Aurinko – romaanin keskeinen elementti alusta loppuun, ei nouse eikä laske, vaan paistaa lämmittäen. Romaanin viimeistä edellisessä kappaleessa jopa sanotaan, ettei aurinko ollut miehille vihainen, vaan kenties tunsi myötätuntoa.

37 kommenttia:

  1. Kapteeni Kaarna komppanioineen ravintolan eteisessä. Taustalta kuuluu saksofonisoolo.

    - Tenorilla soittaa.
    - Ehei, kyllä se on altto, mutta mennäänpä nyt baarin puolelle, niin. että heilahtaa.

    VastaaPoista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Isoisäni kertoi yhden ainoan kerran minulle sotareissustaan. Toki olin kuullut kertomuksia kymmeniä tai satoja kertoja aiemmin muiden kuulijoiden ohessa.

    Mutta yhden ainoan kerran hän kertoi tarinoistaan juuri minulle, kun olimme kahden.

    Lopuksi hän sanoi: Kerroin tämän siksi, että kenenkään suomalaisen ei tarvitsisi ikinä kokea tätä samaa.

    Luulen, että hän tarkoitti sitä, että toivottavasti he olivat tehneet sen, että meidän ei todellakaan tarvitsisi kokea samaa.

    Ja minä luulen, että he onnistuivat siinä.

    Kiitos siitä heille! Iso kiitos!

    VastaaPoista
  4. Saksassa asuessani kuuntelen mielenkiinnolla kertomuksia 2.maailmansodasta. Eräs naapureistani, eläkeläislääkäri, kertoi minulle koko elämäntarinansa pikkupojasta lähtien.
    Enoni lähti 17-vuotiaana rintamalle ja tuli kotiin vanhana miehenä parin vuoden jälkeen.
    Vaarini oli mukana sisällissodassa.
    Minulle ovat Linnan Tuntematon ja Pohjantähti todellisuutta.
    On hyvä, että Suomessa on alettu puhumaan asioista. "Painaa villasella" ei ole aina hyvä tapa käsitellä asioita.

    VastaaPoista
  5. Minä en tiedä esi-isistäni ainuttakaan joka olisi osallistunut mihinkään valtiollisiin väkivaltaisuuksiin noin jälkeen vuoden 1500.
    Naapurissa meillä asui lapsuudessani mies joka joskus puhui sodasta, tavallaan innostuneesti, mutta kriittisesti. Hänellä oli toisaalta paljon juttuja, joissa oli arkipäivän komiikkaa, mutta toisaalta eräänlaista ammattimiehen, joskaan sota ei ollut hänen ammattinsa, kriittistä suhtautumista siihen miten erillaisia asioita hoidettiin väärin, tehottomasti, miten yritettiin toteuttaa käskyjä, jotka tulivat tilannetta tuntemattomilta, tai miten käskyjä noudatetiin, niin että että niitä luovasti sovellettiin; tehtiin se mikä oli tarpeen, sanottiin sitä käskyn noudattamiseksi.

    VastaaPoista
  6. Oma isäni ei sodista paljon puhellut. Vanhemmat setämiehet näkäräisissään sitten paljon myöhemmin paljonkin, tarinoita. Tässä havaintoni on yhtäpitävä Kemppisen kanssa.

    Sodanjälkeinen sukupolvi on väistämättä WWII:n traumatisoima, puhuttiin tai ei.

    Eräs amerikkalainen psykoanalyytikko asetteli sanansa jännästi väittäessään Suomen kärsivän kansakuntana tai ainakin kansansirpaleena kokonaisen ajanjakson suremattomasta surusta.

    Kuinka voi käsitellä psyykkisesti sellaista, mitä ei sovi surra eli kuinka sankarivainajia voi surra, koska hehän olivat sankareita?

    VastaaPoista
  7. Simon says. Simon says its gonna be better. Hyvää Itsenäisyyttä kaikille narsuille, ärsyille ja marsuille. Juhlikaa ja be careful out there.

    VastaaPoista
  8. "Muutos tapahtui, kun rintamamiestunnukset tulivat käyttöön kymmenen – viisitoista vuotta sitten. Silloin Neuvostoliitto oli jo romahtanut."

    Onkos tohtori hieman torkahtanut tässä kohdassa? Laki rintamasotilaseläkkeistä astui voimaan 1977 ja heti ensimmäisessä pykälässä puhutaan rintamasotilastunnuksista. Neuvostoliitto oli muistaakseni tuolloin vielä hyvävoimainen joskin ripeää vauhtia dementoitumassa.

    Kansa taisteli ja miehet kertoivat, niin lehtien palstoilla kuin savuisissa tuvissa ja kammareissakin. Tällainen muistikuva ainakin minulla on 60-luvun Savosta, jonka miehet palasivat tuon tuostakin Rukajärven teille. Silloin puhuttiin sotajutuista, nyt niitä kai nimitettäisiin kriisi- tai traumaterapiaksi.

    Hyvää itsenäisyyspäivää!

    VastaaPoista
  9. Ei puhuta, niin. Ja vuosi vuodelta niitä, joilla olisi puhuttavaa, on yhä vähemmän, ja niitäkin, jotka ovat kuulleet näitä, joilla olisi, on. Sitten ruvetaan puhumaan kuiluista, jotka erottavat sukupolvia.

    Muistan ajan, jolloin ahdistuin vahvasti ja fyysisesti sellaisesta, mitä tuossa kutsut falskiksi patrioottisuudeksi. Useimmat lapsuuteni ja nuoruuteni itsenäisyysjuhlat koulussa tuntuivat sellaisilta. Mutta ehkä se, mikä minulle näytti falskilta ja päälleliimatulta, oli jollekulle kantava rakenne, jonka varassa psyyke jaksoi. En tiedä. Omien vanhempienikin "isänmaallisuudessa" on näkyvä ero. Toinen oli pommien viuhuessa vauva. Toinen pari vuotta vanhempi. Se, joka muistaa itse ne pommit, on ilmeisemmin isänmaallinen.

    VastaaPoista
  10. Tämä nykyinen isänmaallisuus on tämän ajan tuote. Ei minunkaan isäni ikinä ylvästellyt sillä, että oli Ihantalan kirkonmäellä jänkäjääkärinä pysäyttämässä puna-armeijaa.

    Minä sillä ylvästelen.

    Toisaalta kyse voi olla siitäkin, että kun aikaa on nyt kulunut riittävästi ja pöly laskeutunut, näemme selvemmin millaisen urotyön he tulivat tehneeksi. Ihan ilman sankaruutta, hengen hädässään ja kun ei kaverien takia kehdannut karkuunkaan lähteä.

    Mitä Linnan juhliin tulee, niin nykyään moni ei taida muistaakaan, ettei sieltä vielä 80-luvullakaan ensimmäisenä astelleet sisään sotiemme veteraanit ja Mannerheim-ristin ritarit.

    Muutama oli ehkä kutsuttu, kuriositeetin vuoksi kuten muutkin syrjäytettyjen edustajat.

    Sekin on todella unohdettu, etteivät 50-luvun isänmaalliset piirit ottaneet Tuntematonta hurraten vastaan. Kirosanoja siitä laskettiin.

    Modernistitkin olivat porvarispoikia.

    VastaaPoista
  11. En oikein ymmärrä amiraalin puhetta. Ovatko saksalaiset sotilaat jotenkin tyhmentyneet entisestään, vai ovatko sekaisin myös muiden aiempien liittolaistensa valokuvien kanssa.
    Eli paskapuhetta amiraalilta.

    Sukulaisiani oli sotimassa eri puolilla maailmaa noin kaksikymmentä. Puhetta sodasta oli lähes jatkuvasti 80-luvulle asti jolloin piiri hiljalleen harveni.
    Saksalaisia kävi kylässä ja viimeinen suurempi tapaaminen oli Levillä vuonna 1996. Kunnioituksella muistelivat toisiaan että asetoveruutta ja vanhat Lapin-sodan aikaiset kaunat oli myös unohdettu. Näin myös lapsensa tänään, toisilleen yhteyttä pitäen, muistelevat.

    Asevelisosialistit hyväksyttiin, kunnes osa näistä alkoi nimittämään itseään oikeistososialistiksi, joka oli isku vasten kasvoja oikeistolaisuuden ihanteiden omaksuneelle sotaveteraanille, että muillekin suomalaisille.
    Miten ihmeessä punikki voi olla oikeistolainen.

    No, ei se mitään. Jotain ihmeellistä "sovintoa" tuolla Linnanjuhlissa vietetään ja vääristellään Vapaussotaa, mutta näinhän se historia muuttuu.

    Kirkkokin käy siunaamassa punikkeja. Ymmärtääkseni kuolivat aatteensa tähden, josta syystä moni haistatti pitkät Jumalalle, Kirkolle ja Jeesukselle. Ja kääntyisivät haudoissaan jos tietäisivät kirkon pakkosiunanneen heidät "sovintoaikeissaan".

    Kaipa minutkin joskus siunataan muhamettilaiseen tapaan muodin muuttuessa, jonkun niin perkeleesti kaivatessa "sovintoa" muille.

    VastaaPoista
  12. Tämän kaltaista kerrontaa soisin laajemmillekin piireille kuin tämän blogin lukijakunnalle tänä itsenäisyyspäivänä ja tulevina itsenäisyyspäivinä ; miten kattava lieneekään BB-talon asukkaiden tietämys Historiastamme mutta surkeaa se oli !

    VastaaPoista
  13. Ad Ilkka Korhonen: - olemme molemmat epätarkkoja. Minä tarkoitin rintapielessä pidettävää tammenlehvämerkkiä, joka tuli käyttöön 1986.

    Lopullinen muutosten sarja Neuvostoliitossa alkoi 1988.

    Rintamasotilaseläkelaki annettiin 28.1.1977.

    VastaaPoista
  14. Tuollaista kuvan herraseuraa tytär työssään kohtaa, Zürichin yliopiston Particle Technology Laboratory on hänen työpaikka kaksi vuotta huhtikuulta eteen päin. Sellainen itsenäisyyspäivä!
    Minä onnellinen heitän sattupaperit suoraan takkaan, vaihtelen kuivatuspahveja eilen vedostetuille ja tunnen kiitollisuutta ihmisiä kohtaan. Hyvä päivä.

    VastaaPoista
  15. Ad Omnia: - Tammenlehvämerkin otti käyttöön puolustusvoimat ja sitä jakaa Invalidien Keskusliitto. Merkin perustivat Sotainvalidien veljesliitto ja veteraanijärjestöt, joita oli useita (järjestöissä oli alkujaan poliittista ristivetoa).

    VastaaPoista
  16. Muutama tarina ja heitto asian vierestä ja itse asiasta:

    Mamma osti ddt:tä kaupasta. Kysyi myyjältä:

    "Onko teillä sitä skdl:ää joka kaiken tappaa".

    Oma isoisäni ei puhunut sotajuttuja tietääkseni kenellekkään muulle kuin minulle. Hän keskusteli asioista yleisellä tasolla muidenkin kanssa mutta ei omista kokemuksistaan, eikä tietenkään niitäkään kaikkia edes minulle. Muutamat kaverit olivat hyviä juttukumppaneita mutta suurin osa kuoli ennen häntä.

    Konekiväärijuttuja ei hän puhunut minullekaan. Ilmaus tarkoittaa sitä että miehet istuvat vaikkapa talon tuvassa ja puhuvat sotajuttuja ja lapset konttaavat lattialla "keräämässä hylsyjä".

    Huumorin osuus sodan stressin laukaisijana on jäänyt käsittelemättä. Esim. "rillumarei" - musiikki, elokuvat ja sinne päin oleva kirjallisuus joka on nyttemmin jo unohtunut - oli ilmeisesti erittäin tärkeä. Oman kokemukseni mukaan kaikkein tasapainoisia veteraaneja ovat olleet henkilöt jotka näkivät asiat huumorin kautta ainakin jälkikäteen.

    En muista olenko sitä tänne kirjoittanut mutta lukijoiden pyynnöistä huolimatta kirjoitan sen joka tapauksessa:
    - eräällä partioreissulla isoisän kanssa reissussa ollut kaveri hiihti miinaan. Miina pamahti vasta kun kaverin suksien aivan takimmaiset kärjet olivat sen kohdalla. Lääkärit olivat jsp:eellä kironneet kun takapuolesta oli pitänyt repiä tikkuja pois.

    Myös asutustoiminta, oli uusi asunto missä vaan, oli ilmesisti tärkeä osa asiaa. Oli helpompi jatkaa uutta elämää kun sai varmemman asunnon ja työpaikan löytämiseen oli parempi mahdollisuus kun oli pysyvä asuinpaikka. (Tarkoitan tätä yleisesti, harvan asutustilan ansio nousi niin suureksi, että normaalilla maataloustulolla eli).

    Maaseudulla asutustointa mahdollisti myös suuremman kateellisuuden, joka onkin Suomen ainoa todellinen kansallisurheilu. Eräältä sukulaiselta vietiin muotoseikkaan vedoten "kylymän tilan" perustamispalkkio. Naapuri kieli kateuksissaan asutuslautakunnalle ja lautakunta halusi tulkita sääntöjä kantelu kohteen pahaksi ja kantelijan hyväksi. Hyvään tapaan liittyen kantelijan viinalla voitelemat virkamiehet tekivät tälle myönteisen ratkaisun.
    Kansallisjumala K.A.Teus iski jälleen
    (ristimänimi Kalle Aadolf).

    VastaaPoista
  17. SANKARUVAINAJIA VOI SURRA

    OV tutkaili tuntoja: ' ei sankaria voi surra'. Nain varmaan valtaosin on, koska sankarimyytin loivat ja pitivat ylla henkilot, jotka eivat olleet kesa-heinakuulla 1944 Leitimojarven kannaksella tai Vuosalmella tai vastaavilla helvetin esikartanoilla. Kun Vuosalmen montuista heinakulla 1944 noussut mies sanoo 'sankarit on sankarihaudassa', siita on katinkulta ja pinnallinen ylistys kaukana. Siina on aito suru lasna.

    Kun yli 90 vuotias vaimoihminen sanoo sankarihaudan levossa olevista veljistaan 'olen surrut veljiani joka paiva viimeiset 64 vuotta', siina on suru lasna.

    VastaaPoista
  18. Menin armeijaan 19-vuotiaana vapaa-ehtoisena. Isäni oli siinä iässä ollut jo rintamalla sotatoimissa.
    Hän kertoi lähinnä vain nuoren rannikkojääkärin tehtävistä Viipurinlahdella perääntymis-vaiheen aikana. Äitini taas oli sattunut olemaan Helsingissä töissä kovimpien pommitusten hetkillä. Hänellä oli monia järkyttäviä kokemuksia raunioituneesta pääkaupungista.

    Arvelen, että noin nuorena koetut
    ikävät tapahtumat jättivät syvät jäljet mieleen. Usein meitä lapsia muistutettiinkin ankeista sota-
    ajoista, jos valitimme pienistä.

    Suvussa oli niitäkin, jotka olivat Yhdysvaltojen kansalaisina osallis-tuneetPearlHarborin taisteluihin; serkun amerikkalainen mies taas joutui lentämään pommituslentoja Thaimaasta käsin Vietnamin sodan aikana. Isovanhemmat kertoilivat
    niistä tarinoita innokkaasti.
    Itselleni konkreettisimpia "sota-
    kokemuksia" oli, kun naapurin poika otti komerosta esille sodat
    kokeneen komppanianpäällikköisänsä
    upseerinpistoolin, jota näytti meille; se herätti poikien mieli-kuvituksen.

    VastaaPoista
  19. Tällaisen 60- ja 70-luvulla varttuneen näkökulmasta käsitys veteraanien vaikenemisesta tai suoranaisesta vaientamisesta tuntuu jälkikäteen syntyneeltä (tai synnytetyltä?) myytiltä. En oikein edes ymmärrä, miten se olisi ollut mahdollista, kun sodankäynyt polvi oli vielä voimissaan ja vaikutti yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Veteraanijärjestöjäkin oli tosiaan suomalaiseen tapaa useita. Siitäkin huolimatta veteraanien asia edistyi, mitä osoittaa eläkelain hyväksyminen - syvimmän "suomettumiskauden" keskellä.

    Virallinen Suomi saattoi pelata kaksilla korteilla ja vaieta naapuriystävyyden nimissä käydyistä sodista. Oman kokemukseni mukaan tavallisen rahvaan tupailloissa ja turpakäräjillä tuollaisia pidäkkeitä ei tunnettu, vaan asioista puhuttiin omilla nimillään. Ja isänpäivänä pakettiin kääräistiin aina kirja, jossa ei suinkaan ylistetty ystävyyttä, yhteistyötä ja keskinäistä avunantoa, vaan suomalaisen korpisoturin neuvokkuutta ja sitkeyttä.

    (Lopuksi pieni korjaus. Nimeni on siis Kononen, ei Korhonen.)

    VastaaPoista
  20. Kemppinen: "Näilläkin palstoilla joutuu toistelemaan, etteivät romaanit ole historian lähdeaineistoa – muuta kuin kirjoittamisajankohdastaan. Ja siitä nyt onkin puhe. Yhtä vähän kuin ”Pohjantähti” on autenttinen tai edes oikeasuuntainen kuvaus, ”Tuntematon” on romaani siitä, mitä tapahtui romaanin päättymisen jälkeen – miten tähän tultiin."

    Sana menee perille ja mieli muuttuu:)


    Kemppinen: "Tätä eivät huonommat kirjailijat osaa. He kuvaavat sotatapahtumia. Mielestäni Laineen ”Tuntemattoman” lopussa on falski patrioottinen nousu. Romaanissa melkein kaikki ovat kuolleet ja Suomi on jäänyt toiseksi."

    Hyvin on CCCP:n ja vasemmiston valheen ja painostuksen sisäistänyt, jos kokee itseinhoa suomalaisesta "falskista patriottisuudesta".

    Kemppisellä lienee varsin vaikeaa aikaa Suomen itsenäisyyspäivänä. Mutta sen kyllä ansaitsee!

    Urheilukisassa jäädään toiseksi, sodissa lopputulos on hiukka monisyisempi.

    Mutta kotikutoisella mentaalihistorian metodilla tuo lieneen oikein propagoitu.

    VastaaPoista
  21. Kapinallisten välisen aseellisen selkkauksen nimittäminen "Vapaussodaksi" on sanamagiaa orwellilaisittain, kun tapahtumaa pitäisi nimittää vaikkapa kriminaalien ampumahiihtokilpailuksi.

    VastaaPoista
  22. En tiedä tuon tammenlehvämerkin historiaa tai symboliikkaakaan kovin hyvin, mutta oudolta tuntuisi, jos kolmekymppiset nuoret miehet olisivat niitä rintapielessään kanniskelleet.

    Syntyyn liittynevät käytännölliset ikäkysymykset ja siihen kuuluvat kunnioitustarpeet. Kuten koko kysymykseen ns. veteraanien kunnioittamattomuudesta 50- ja 60-luvulla. Mitä vanhojen käpyjen rituaaleja nuori mies kaipaa?

    T.

    VastaaPoista
  23. Ad Ilkka Kononen - vaikenemisesta. Puhe on ajasta 1944-1954.

    Mitään keinoa vaikutelman todistamiseen ei ole olemassa.

    Lähden nyt kuitenkin siitä, että Stalinin kuolemaan asti 1953 Suomessa oltiin hissuksiin, ja syystä.

    Jotain tukea saa julkaistujen kirjojen luetteloista - Poika tuominen (Kremlin kellot), Unto Parvilahti (Berijan tarhat) jne. Suomalainen suojasää?

    VastaaPoista
  24. Ad Anonyymi: - ole rauhassa eri mieltä, mutta mentaalihistoriaa opetin yliopistossa 1980-luvulla Blochiin, Febvren ja Braudelin alkuperäislähteiden pohjalla ja käytin väitöskirjassani 1991.

    Kotikutoinen ei siis ehkä ole ihan osuva luonnehdinta. Jos pidät kiinni siitä, mukana menevät kaikki suomalaiset historian tohtorit ja professorit Veikko Litzenistä Markku Kuismaan.

    Luennoin "History of Mentalities" -pohjalla UCLA:ssa 1996-1997 historia oppiaineessa.

    Varmjuuden vuoksi: mm. Le Goffin ja Vovellen käyttämässä muodossa "mentaliteeti" on kohdittai käyttökelpoinen termi mutta ei missään tapauksessa mikään yleisavain historian tutkimuksessa.

    Eino Jutikkala -vainaja muuten hyväksyi tämän näkäkökulmani ja käski jatkaa.

    VastaaPoista
  25. Petjalle:

    Niin. Hauskasti sanottu.
    Historiaa voidaan käsitellä samalla aavistuksella kuin uskontoa. Tärkeää ei ole tapahtumien yksityiskohtainen totuus, vaan se usko kokonaisuuteen, jota kansakunta on pitänyt totuutena.

    VastaaPoista
  26. Että kuinka me pärjätään, jos tulee tosipaikka.

    "Vääpeli Kojo on koko sodan ajan osoittanut erinomaista rohkeutta ja herpautumatonta taistelutahtoa toimien moneen otteeseen erilaisten tehtävien suoritukseen määrättyjen partioiden johtajana ja kunnostautuen erikoisesti syöksyryhmätehtävissä. Niinpä hän yhdessä ainoassa taistelussa tuhosi henkilökohtaisesti kasapanoksilla 25 vihollisen korsua taistelulähetin konepistoolilla pitäessä viholliset matalalla. Erään toisen kerran teki vihollinen yllättäen voimakkaan vastaiskun, jolloin vääpeli Kojo jäi yksin vihollisen keskelle. Ottaen viholliselta saaliiksi konepistoolin ja puoliautomaattikiväärin, jatkoi hän kaikesta huolimatta taistelua tulittaen vuoron perään kummallakin aseellaan. Tarkalla tulellaan kaatoi hän kolmattakymmentä vihollista, jolloin vastaisku tyrehtyi ja vääpeli Kojon avuksi ehti lisää miehiä. Vihollinen heitettiin takaisin ja meille tärkeä maastokohta pidettiin."

    Pärjätäänhän me, jos on tuollaisia joukossa tarpeeksi monta. Kojo ei kaatunut sodassa vaan vasta 2005.

    VastaaPoista
  27. Kemppinen kirjoitti kommentissaan, että sodasta vaiettiin 1944-54. Isäni kertoi tapauksen savottakämpältä heti sodan jälkeen. Kämpän asukkaista suurin osa oli sodan käyneitä miehiä. Yhtenä iltana nuori sotaa käymätön mies oli alkanut yllättäen tivaamaan sodassa olleilta kokemuksia, että millaista se oikein oli. Kämppä oli mennyt äkkiä hiljaiseksi.

    Pisimpään vaiettu ja vaikea aihe sota-ajalta on varmaankin Neuvostoliiton partisaani-iskut. Niistähän on laajemmin julkisuudessa puhuttu vasta -90-luvulta alkaen.

    VastaaPoista
  28. Käyttäytymisen ja ajattelun sivilisoidun standardin pysyvyys riippuu tietyistä ehdoista. Yksi niistä on yksilön itsekurin vakaus.

    Olennaista on käsittää, kuinka hämmästyttävää ja ainutlaatuista yhteiskuntiemme suhteellisen runsas väkivallattomuus itse asiassa on. Vain tästä näkökulmasta voidaan itse asiassa ymmärtää myös se, miksi tietyt oman aikamme ihmiset eivät sopeudu tähän sivilisaatiokaanoniin.

    Kysymykseen siitä, kuinka tämä rauhoittuminen on tapahtunut, ei ensi näkemältä ole vaikea vastata. Pysyvän rauhoitetun tilan luominen liittyy sosiaalisen yhteiselämän organisoitumiseen valtioiksi. Max Weber näki yhden puolen ongelmasta. Hänen mielestään valtiolle on tunnusomaista, että hallitsijat varaavat fyysisen väkivallan monopolin itselleen. Elämme toisin sanoen organisaatioissa, joissa hallitsijoilla on käytössään asiantuntijaryhmiä, joilla hätätilassa on valta käyttää väkivaltaa ja samalla estää sen käyttö muilta kansalaisilta. Tätä väkivallan monopolisoitumista voidaan kutsua sosiaalitekniseksi keksinnöksi.

    Väkivaltamonopolin hallitseminen faaraoiden ajoista nykypäiviin asti on ollut pienen valtaeliitin ratkaiseva vallanlähde. Valtiollisen väkivaltamonopolin merkitys valvojilleen ei ole kuitenkaan sen ainoa funktio. Sillä on tärkeä merkitys myös valtioon kuuluville ihmisille. Se on ollut olennainen ehto suurten sosiaalisten rakenteiden sisäiselle rauhoittumiselle, erityisesti suurten ihmisryhmien rauhanomaiselle yhteiselämälle kehittyneemmissä teollisuusvaltioissa - ehto, joka osaltaan kytkeytyy verotusmonopoliin, sillä ilman veroja ei ole aseiden käyttäjiä, armeijaa tai poliisia, ja ilman armeijaa ja poliisia ei ole veroja.

    Norbert Elias

    ja juttu jatkuu, sanoiko se Ludvig XIV, että "Valtio olen minä".


    Rauhoittumisen sisäinen pakko, vai miten sen tänä päivänä muotoilisi.


    The windblast sent people to the ground. A thunderhead of smoke and ash came moving toward them. The light drained dead away, bright day gone. They ran and fell and tried to get up,men with toweled heads, a woman calling someone's name. The only light was vestigial now, the light of what comes after, carried in the residue of smashed matter, in the ash ruins was various and human, hovering in the air above.

    Falling Man Don DeLillo 2007

    Helene Bützow on kääntänyt kirjan hienosti;

    Paineaalto paiskasi ihmisiä maahan. Savun ja tuhkan ukkospilvi liikkui heitä kohti. Valo kuivui hetkessä pois, kirkas päivä oli mennyttä. He juoksivat ja kaatuivat ja yrittivät päästä ylös, miehet pyyheliina pään ympärillä, roskan sokaisema nainen, nainen joka huusi jonkun nimeä. Jäljellä oli enää surkastunutta valoa, sitä mikä tulee jälkeen, kulkee murskautuneen aineen jäännöksissä, moninaisen ja inhimillisen tuhkaraunioissa, ja se häilyi ylhäällä ilmassa.

    Mutta sitkeästi tuonkin jälkeen ne verot on siellä päin kerätty ja maksettu - suurin piirtein ainakin, ja pahempaakin on koettu (jopa siellä) ja monta kertaa ja monta kertaa pahempaa.

    Mutta joku taisi sittenkin tuon seurauksena muuttua, tai loppua....

    Aikakausi?

    Oliko se Kai Laitinen, joka puhui Tuntemattoman yhteydessä partiopoika-romaanista. Siis siitä, että sotaa kokemattomat ymmärtävät sen lähinnä seikkailukirjana, eivätkä pysty näkemään kirjassa olevaa sodanvastaisuutta tms, tai että he ymmärtävät sen väärin. Entä muuta. Esimerkiksi, onko siinä romaanissa yhtään sellaista hahmoa - tyyppiä - joka olisi tämän nykypäivän kannalta katsottuna helpommin ymmärrettävissä - tutumpi siis. Epäonnistuja esimerkiksi, tai joku muu vastaava hahmo - siis ei isä, tai ukki, tai vaari tai setä, siis sellainen - syrjäytynyt, sisäänpäin kääntynyt, ulkopuolinen, pettynyt, epäuskoinen, kuulumaton, näkemyksetön. Sellainen joita ei intensiivisissä ryhmätöissä juuri näy.

    Siis esimerkiksi... on muitakin vastaavia, vaikkapa bodaaja.

    Uskonpuute, tai suoranainen vihamielisyys kaikkea kohtaan, saattaa kuulua enemmän tähän päivään, samoin kuin nuo erilaiset epäonnistujan hahmot ja tyypit. Siis ei kaikki ole siitä kiinni, että osataanko tänäpäivänä hiihtää, tai juosta, että kestääkö se kunto sitä sotaa silmällä pitäen. Ja ei se siviiliväestökään ole enää entisensä.

    Että Tuntemattoman erinomaisuudesta huolimatta aikakausi on vaihtunut ja se vaikuttaa nyt kyseisen kirjan lukijaan.

    Ja aikakaudesta tulee mieleen vaikkapa Vietnam, josta jo olikin jotakin puhetta tässä juuri, mutta Watergatesta ei ole ollut. Nehän olivat noiden amerikkalaisten mielissä melkoisen häpeällisiä tapahtumia kaiken kaikkiaan. Siis silloin tuntui kovin tekopyhältä vaikkapa viettää siellä sitä sikäläistä heinäkuista itsenäisyyspäivää - ainakin kovin monista.

    Kansallinen pahoinvointi ja horjuva kansakunta, joka silloin juhli 200-vuotisia juuriaan. Eli siihen aikaan myös se epäonnistuminen; eli epäonnistuja sai selvemmän hahmon myös kirjallisuudessa - ja elokuvissa. Ja kulttuurisesti tapahtui samaan aikaan paljon. Onko sellaista tapahtunut Suomessa samassa mittakaavassa vieläkään Tuntemattoman kirjoittamisen jälkeen. Uuno Turhapuroko se on täällä se kansallinen epäonnistujan hahmo - ja onko siinäkään kyse epäonnistumisesta.

    Minkälainen on siis kansallinen identiteetti aikakaudella, jolloin sen merkitys on heikompi, kuin kertaakaan itsenäisyyden aikana, ja löytyykö muka jostakin kirjasta asialle oma sankarinsa?

    VastaaPoista
  29. Luulen, että 191 kpl sankaritekoja (marskin ritarit) on kalpea aavistus. Kuinka jakaa surmaamisen ansiomerkit oikeudenmukaisesti? Ei surmaamisessa ole mitään hävettävää. Sotaa ei voiteta ilman.

    VastaaPoista
  30. Osanotto taiteluihin
    Kiekua, Ignoila, Hautavaara, Korsa, Alekka, Kinnasvaara, Prääsä, Palovina, Vilga, Petroskoi, Pertjärvi. Särkijärvi, Ruokokoski, Saarijärvi, Tornio, Muonio,

    Kunniamerkit
    Vm 2, Vm 1, Vr 4

    Kopioin nuo taistelupaikat isäni kantakortista. Ne kerrat jolloin isäni puhui sota-ajastaan ovat aika vähäeleisiä ja harvinaisia. Uskoakseni hän puolusti isänmaatamme miehekkäästi. Millä uhrauksilla ja tarmolla tuo tapahtui on lähes tulkoon omaa tulkintaani. Uskon että isäni kykeni kantamaan tuon henkilökohtaisen osuutensa maamme puolustamisesta vähintäinkin keskivertokansalaisen tavoin.

    Ajattelisin tuon voitto-häviö dilemman olevan moraalisesti ja eettisesti lähes sukulaissieluista. Molemmissa tapauksissa jää pitkäaikaiset 'haavat' joita lääkitään nöyryydellä - ja katsomalla peiliin. Reaaliaikaisena tapahtuma sota ja sen voitto ei ole kilpailu vaan enemmäkin tahtotila ja välitavoite. Uhraukset ja 'toivo' jäsentyvät ja kerrostuvat kokemuksiksi jälkikirjoituksissa.

    Näissä merkeissä.

    VastaaPoista
  31. # Jarmom, Amiraali tarkoittaa ilmeisesti samaa asiaa mikä on tuttu kaupallisistakin suhteista saksalaisten kanssa. He ovat hämmentyneitä ja häpeissään, kun suomalaiset liikemiehet parin yhteisen oluen jälkeen ryhtyvät muistelemaan myönteiseen sävyyn aseveljeyttä. Tästä mainitsi Roman Schatz äskettäin aika ilkeästi.

    VastaaPoista
  32. Tuntemattomassa - siis kirjassa - on monia aika moderneja hahmoja, Lehto esimerkiksi, eivätkä kaikki suinkaan ole sankareita. Salo, Rahikainen, Lammio.

    Mielenkiintoista on, ettei kirjan suurinta sotaurhoa kelpuutettu lainkaan Laineen elokuvaan: Viirilää, tätä siivotonta ja moraalitonta rehjaketta, josta ei saa isänmaallista sankaria millään.

    Ehkäpä seuraava sukupolvi uskaltaa tehdä Tuntemattomasta sellaisen näyttömöversion, jossa sotaa katsellaan viirilöiden näkökulmasta. Silloin astuttaisiin jo lähemmäksi tämän päivän Balkania.

    Mitä tulee meidän tietoihimme Neuvostoliiton todellisesta olemuksesta ja näiden tietojen saatavuudesta, niin katselin juuri hyllystäni löytyvien kirjojen julkaisuajankohtia:

    Sirpin ja vasaran tie 1956, Kremlin kellot 1956, Berijan tarhat 1957.

    Se joka luki nämä kirjat, tiesi kaiken tarvittavan. Edes hieno Leninin testamentti Teemalla ei tuo siihen mitään oleellisesti uutta. Ja milloinkas se Ivan Denisovitsin päivä ilmestyikään suomeksi, ihan 60-luvun alussa.

    "Me emme tienneet." "Teimme vain velvollisuutemme." Kaksi kivaa selitystä, joita käytetään vielä kauan. Molempien nykyversio: EVVK.

    VastaaPoista
  33. Nelkytluku oli vailla järkeä. Ei kai kukaan suomalaisista muistele myönteisesti saksalaisten aatemaailmaa silloin. Kunhan kännispäissään muistelevat isoisiensä aseveljiä Lockstedtissa, kasalaissodassa ja toisessa maailmansodassa. Saksalaiset ovat vaikuttaneet Suomen historiaan jonkun mielestä myönteisesti ja jonkun mielestä kielteisesti. Onko tämä ainoa Euroopan kolkka, jossa (Lapin hävityksen jälkeenkin) muistellaan heitä toisinaan positiivisesti. Miksi jorina 10:nnen tuopin jälkeen tuntuu saksalaisesta pahalta.

    VastaaPoista
  34. Bujille:

    Edelleenkin minua ihmetyttää mitä sellaista Suomessa olisi tapahtunut, josta hämmennytään ja ollaan häpeissään?

    Eivät varmasti ole hämmennyksissä tai häpeissään keskustellessaan vastaavista asioista itävaltalaisten, norjalaisten, unkarilaisten jne. kanssa?
    Piti ihan varmistaa tämä tieto puhelimitse.

    VastaaPoista
  35. Vasta vuonna 1988 sain kuulla, että isoäitini oli ollut nuorena tyttönä lottana Hennalan puhelinvaihteessa.

    Isä puolestaan yritti kysyä papalta yhden kerran, millaista sodassa oli. Hän vastasi että se oli kurjaa aikaa, hän ei halua puhua siitä.

    Kekkosen oppi oli mennyt perille. Ei elämöity itsenäisyydellä. Eikä puhuttu.

    Siitä huolimatta olisi hauskaa, jos itsenäisyyspäivän nimellä kulkevaa hautajais- ja ylipönötys-seremoniaa voitaisiin juhlistaa joskus muillakin tavoin kuin esittämällä televisiossa Tuntematon 28:nnen kerran. Onhan Suomella ja suomalaisilla ollut muutakin muistamisen arvoista. Onhan?

    VastaaPoista
  36. sodankäyneen sukupolven lasten isänmurha oli esimerkillinen kgb operaatio... Valitettavasti

    VastaaPoista
  37. MK menin armeijaan 19 vuotiaana.Minun setäni oli ollut jo sankarivainajana kauan,hyvin nuorena kaatuneena Jessoila ja ikä 16 vuotta.Anonyymi kirjoitti korsankylästä mitä ilmeisimmin hän kaatui siellä.1941,26,8.

    VastaaPoista