Ilmiantoja

Informaatiosota on päivän kysymys. Mitä voi pitää totena on ikuisuuskysymys.

Heti kun lapsia alettiin kuvailla kirjallisuudessa, esiteltiin lapsia, jotka olivat ymmärtäneet jonkin asian sydäntä raastavan väärin, ja toisia lapsia, joilla oli pahoja vaikeuksia erottaa totta itse keksitystä.

Samanlaisia aikuisia on vaikka mitkä määrät. En oikein ymmärrä, miksi tiettyjä asioita sanotaan some-ilmiöiksi, vaikka ne ovat ikiaikaisia.

Minulle kerrottiin hiljan suullisesti, ei verkossa, että erään nimeltä mainitun ministerin vaimo on lakimies ja ratkaisee maahanmuuttajien asioita työkseen vastoin säädöksiä ja yhteisen kansan vahingoksi. Koska olen tottunut tarinoihin lakimiesten salaliitoista, katsoin asian, joka siis ei pidä paikkaansa. Rouva näyttää olevan koulutukseltaan opettaja.

Olen joskus joutunut ihan siviilissä kertomaan toisen ihmisen menneisyydestä, esimerkiksi haastateltavana. Vahinko ettei ole kosketuksia rikospuolen poliiseihin. Eräässä vaiheessa sellaisia oli paljonkin, ja myös vankilat olivat tuttuja.

Mytomaaneja on oikeasti olemassa. Olen tavannut ja keskustellut. Tuo piirre tahtoo aina hämmästyttää. Sana tarkoittaa keksittyjen juttujen sepittäjää, oikeastaan ihmistä jolla on pakonomainen tarve puhua aivan perättömiä.

Tähän joukkoon eivät kuulu propagandan tekijät eivätkä kelpo rikolliset – esimerkiksi petoksen ammattilaiset – jotka tietävät valehtelevansa. Raja voi olla liukuva. Kuten usein korostetaan, etevä petkuttaja hallitsee vaistomaisesti Stanislavskin menetelmän eli hän uskoo itse rooliinsa ja repliikkeihinsä.

Jos olen ymmärtänyt tuon taiteellisen teatterin ajatuksen oikein, sääntö on se, että ei saa näytellä. Näyttelijä onnistuu hyvin vasta kun hän itse tuntee esityksensä todeksi. Oikein hyvä näyttelijä saa pienen palovamman kylmästä hellan levystä. Tuo ajatus on oikeastaan selvää fysiologiaa. Refleksiä – kiskaiset kätesi kuumalta levyltä - on vaikea jäljitellä uskottavasti. Jos on taitava, refleksin voi provosoida itsessään.

Muutaman kerran olen keskustellut rauhassa näyttelijän kanssa ja joskus tämä on näyttänyt, miten itku tulee. Se on hämmästyttävä kokemus, kun sellaista pääsee katsomaan vierestä.  Näyttelijä on hetken hiljaa, sitten kyyneleet tulvahtavat silmiin ja kohta hän vollottaa täyttä kurkkua.

Itse en pystyisi siihen vaikka kuinka käyttäisin murheellisia mielikuvia.

Luin joskus jostain, että joku näyttelijä osasi rauhassa istuessaan hengästyä, alkaa punottaa ja hikoilla. En tiedä, liittyykö tuohon trikkejä. Ennen käytettiin nimitystä itsesuggestio.

Hypnoosi on joka tapauksessa totta, vaikkei ole nykyisin muotia. Olen nähnyt itse. Se ei oikeastaan enää kuulu tähän asiaan, mutta viihdehypnotisoija Oliver Hawk, jonka nimi oli oikeasti Olavi Hakasalo, kuoli 1988. Yllättäen hänestä on Wikipedia-artikkeli, jossa häntä kuvataan oman aikansa superjulkkikseksi. Mielikuvissani hän liittyy Hymy-lehden kulta-aikaan ja merkillisyyksillä revittelyyn. Mutta olinpa kerran näkemässä koulupoikana nuorisoseuratalolla hänen esitystään, joka oli erittäin vaikuttava.

Siihen aikaan kaikki pojat tunsivat sarjakuvasankari Taika-Jimin, joten hypnotisoiminen oli tietysti jotain jännää.

Kuinka ollakaan, mieleeni on jäänyt parhaiten esityksen vaihe, jossa yleisöstä poimitut koehenkilöt saatiin esiintyjän mukaan vaipumaan hypnoosiin ja kärsimään kuumuudesta, vaikka salissa ei ollut mitenkään erikoisen kuuma. Se tyttö, jolla oli meidän poikien mielestä ihailtavan isot tissit, sieppasi sinisen villapaitansa helmasta ja tahtoi tempaista sen päältään. Esiintyjä ehti hätiin. Me katsojat petyimme kovasti mutta toisaalta emme voinee olla ihailematta esiintyjän taitoa. Koehenkilö oli jälkeenpäin lähinnä vaitelias, mutta ei se voinut olla järjestetty juttu.

Tiedoista päätellen Hawkin toimintaan liittyi myös erittäin arveluttavia piirteitä, mutta en tunne asiaa lähemmin enkä ole kiinnostunut. Sen muistan kyllä, että kansanperinteessä on runsaasti juttuja silmänkääntäjistä, joista mainittavin oli savolainen Kuikka-Koponen, joka pani ihmiset uimaan tuvan lattialla kuin hukkuvasta veneestä ja ties mitä.

Mytomaaneja tai ei, mutta maailmalla kiertelee tietoja, jotka eivät ole aivan vähäpätöisiä, ja ovat todistettavasti vääriä. Sellaiset jutut voivat elää vuosikymmeniä.

Täysin ymmärrettävää ja tavallaan rakastettavaa on, että olen kuullut itsestäni muutamia tositapauksia, joista olen pohtimisen jälkeen arvannut, että jokin veljeni – varsinkin Mikon – teko on siirtynyt minun nimiini. ”Muistan koulusta, että sinä olit hyvä laulamaan.” – En ole koskaan ollut hyvä laulamaan, mutta Mikko oli.

”Karkasit kotoa ja sinut tuotiin poliisiautolla takaisin.” – Veljeni lähti naapurin pojan kanssa polkupyörällä kolmanteen pitäjään kaverin mummolaan, mutta matka oli liian pitkä. Ymmärtäväinen linja-auton kuljettaja poimi heidät pyörineen tienposkesta ja toi kotiin. Matkahuollosta Luomalan rouva soitti isälleni ja tiivisti verrattomasti: ”Täällä olisi tuomarille kaksi pikkupoikaa jälkivaatimuksella.”

Bussi oli luultavasti Vaasa-Virrat, omistaja Haldin & Rose.

Aina nämä kulkupuheet eivät ole harmittomia eivätkä liioin viattomia. Työpaikoilla lienee tänäkin päivänä ihmisiä, jotka käyttävät merkittävän osan ajastaan tuulesta temmattujen tarinoiden setvimiseen ja levittämiseen.

Työpaikkojen ulkopuolella heitä on vielä enemmän. Jotkut tapahtumat ovat rakastettavia. Tietääkseni minun lapseni eivät ole kokeneet samaa, mutta sisaruksistani yhtä itketti, kun hän oli joutunut valehtelemaan opettajalle. Hän oli sanonut, että isä on poliisi, kun ei ollut kehdannut tunnustaa, että todellisuudessa isä on vain varatuomari.