Oikeus pukuun

Tämä asia kuuluu opetusalaani. Silloin tällöin sattuu silmään ”oikeus kansallispukuun”. Näyttäisi siltä, että esimerkiksi lapinpuvusta on käyty keskustelua ja että ainakin jokin ryhmä on aktiivinen asiassa.

Ei ole oikeutta johonkin tiettyyn pukuun. Puhe on hyvästä tavasta, etikettikysymyksistä.

Virka-asuista selvimmät määräykset on poliisin asuista, ja syytä ei tarvitse miettiä. Poliisilain mukaan luvaton poliisiasun käyttäminen on rangaistava teko. Tunnustan etten tiedä asiaa, mutta luulisin että elokuviin ja televisio-ohjelmiin hankitaan poliisilta tarvittavat luvat mutta että teattereilla saattaa olla kertakaikkinen, toistaiseksi voimassa oleva lupa. Näyttelijät tuskin lähtevät teatterista kaupungille rooliasuissaan.

En tähän hätään viitsi etsiä lainkohtaa, joka koskisi sotilasasua luvatta käyttävää siviiliä. ”Valesotilas” syyllistyy luultavasti petokseen.

Armeijalla on yksityiskohtaiset määräykset asusteiden käyttämisestä. Yhden kerran olen joutunut todella paneutumaan kysymykseen ”sekapukeutumisesta’”, joka siihen aikaan oli varuskuntakäskyn vastaista. Kysymys oli mainoskuvasta. Pilkkimies oli osittain sotilas- ja osittain siviilivarusteissa. Siitähän sotku tuli. Juttu ratkaistiin korkeimmassa oikeudessa. Mukana oli tietysti myös kysymys oikeudesta omaan kuvaan, tuossa tapauksessa aika etäältä, kuin osana maisemaa.

Käytäntö on muuttunut. Ehdotan että ihmisestä läheltä otettuun kuvaan pyydetään aina lupa ja ilmoitetaan, aiotaanko sitä käyttää. Tulkintani mukaan tämä ei ole tarpeen erinäisissä tilaisuuksissa, joissa valokuvaaminen ja videointi on etukäteen kaikille selvää, esimerkiksi suuremmissa häissä.

Jotkut ovat sitä mieltä, ettei heidän kasvojaan saisi näkyä missään kuvissa. Sekään ei ole totta. Julkisella paikalla voi joutua valokuvatuksi yhtenä yleisöstä, eikä siihen tarvita lupaa.

Itse pidän kovasti rakennusten kuvaamisesta, jos valo sattuu kohdalleen. Kun otan valokuvan Suurkirkosta, minun ei tarvitse välittää portailla istuvista ihmisistä. Jos kuvaan Helsingin rautatieaseman, kuvaan tulee ohikulkijoita.

Vanha Leica-miesten halu kuvata mielenkiintoisen näköisiä ihmisiä tai erikoisia kohtaamisia ei oikein käy päinsä. Jos näkisin valokuvanäyttelyssä kuvani (harhaileva dementikko Kirkkonummelta), minulla voisi olla sananen sanottavana kuvaajalle.

Mutta tilanteita on monenlaisia ja kysymys on kirjan aihe, ei kirjoituksen. Selvä asia on joka tapauksessa tunnistettava henkilön kuva mainonnassa tai markkinoinnissa – ei saa käyttää ilman nimenomaista suostumusta. Eräs vanha oikeustapaus koski vaalijulistetta. Ei saa käyttää.

Kenellä tahansa on oikeus käyttää lapin pukua tai sen osaa. Missä määrin sellainen on paikallaan, sen sanoin jo. Tietääkseni papin virka-asun luvattomasta käyttämisestä ei ole laintasoista määräystä. Minusta olisi ikävä katsella valepappia tai edes lipereitä sellaisella, jolle ne eivät kuulu. Lisäksi lapinpuku liittyy ainakin eräissä tapauksissa sukuihin. Niinpä sellaisen käyttäminen on kuokkavieraan olemista. Ennen oli sellainen tapa, että kuokkavieraat osoitettiin määrätietoisesti ovelle.

Verkosta luen, että kansallispuvun käytöstä on erittäin täsmälliset määräykset. Se on huvittava tieto. Kuka lienee määräyksiä antanut, kansallispuku on Suomessa hyvin myöhäinen ilmiö. Ensin muutama järjestö ryhtyi asialle ja sen jälkeen pari yhtiötä perusti bisneksen.

Tietenkin kansallispukua saa käyttää aivan kuka haluaa. Eihän laki estä miestä käyttämästä naisen vaatteita, onneksi.

Jonkin paikkakunnan mukaan nimetyn puvun käyttäminen merkitsee usein kytkentää tuolle paikkakunnalle. Voi olla, että kysymyksessä on mummon vanha puku. Vaikka ei olisikaan, ei tässä mitään säännöksiä ole.

Herättääkseni huomiota hankin taannoin lainaksi etelä-pohjalaisen miehen puvun liivin. Helavyö ja puukko oli omasta takaa.

Ratkaisu oli helppo. Verkkosivujen mukaan ”oikea” miehen puku maksaa kevyet 3.200 euroa. Halvemmalla pääsee ostamalla kankaat, jos tietää paikan, missä voi teettää vaatteet. Henkilökohtaiseen tarpeeseeni ja makuni mukaan arvioin hinnan mielettömäksi. Jos tarvitsen juhlapukua, minulla on eri vuosikymmeniltä frakkeja.

Sellaista ihmettä tuskin tapahtuu, että joku Jussi-kuoron leski haluaisi päästä eroon sopivan kokoisista vetimistä. Tarkemmin ajatellen onhan se takkia komea, kun on niin paljon kiiltäviä nappejakin.

Kukaties erilaisilla tanhuryhmillä, joiden esiintymisasuun kansallispuvut kuuluvat, on suhteita. Nuorisoseurojen tarpeista taitaa olla loppuun koluttu.

Lievästi epäilen, että tuo pohjalaisasu on levinnyt näytelmän ja parin elokuvan turvin juuri ennen sotia ja sotien jälkeen. Silmiini ei ole sattunut 1800-luvun häjykauden valokuvaa, jossa kukaan olisi Tauno Palon näköinen (”Härmästä poikia kymmenen”). ”Pohjalaisissa” sankarimiehet saapastelevat Jussi-paidoissa, joihin kukaan ei ole tietääkseni vaatinut yksinoikeutta.

Mutta vaikka kansallispuku ja etenkin muinaispuku ovat kaupallisia konstruktioita, niiden semiotiikka on vahva. Ne kertovat jotain ja tahtovat kertoa jotain.

Miettiessäni lapinpukuja havaitsin, että itse en pukeutuisi edes naamiaisiin mustaan paitaan ja siniseen solmioon. Näitä Lapuan Liikkeen sittemmin kiellettyjä asusteita taitaa olla myynnissä. Syy on vastenmielisyys tunne. Myös heränneiden körttipukuja saa kuulemma jostain. Sellaistakaan en panisi päälleni. Syy on kunnioitus.

Niin – muistatteko vielä stallarityttöjen huivit?