Pyhäinpäivä tulee
kintuille.
Median esittelemä
pelottelu pellenaamareilla näyttää minusta heikohkon älyllisen tason
henkilöiden käsitykseltä Halloweenista.
Henkilökohtaisesti yritän
ummistaa silmäni Halloweenilta, myös Amerikassa. En ymmärrä sitä perinnettä ja
siihen liittyvä krääsä on silmissäni selvästi vastenmielistä.
Mieleen tulee tietenkin
Meksiko, josta on käytetty sellaistakin nimeä kuin ”nauravan kuoleman maa”. Ja
muistelen nähneeni lapsuudessani hautajaismakeisia, joissa oli musta paperi.
Luulen ettei sellaisia ollut enää omana aikanani, mutta joku oli syönyt
makeisen ja veistänyt palikan sen tilalle ja nostanut kapineen papereineen
piiringon päälle.
Kysyin kirjamessuilla yhdeltä
Mattilalta, joka vakuutti olevansa eri sukuhaaraa kuin ne Ketojanmäen tai Riihimäen
isonyrkkiset, onko hänellä tapana käydä kotimaakunnassa. Hän vastasi: ”Haudoilla.”
Sitähän minäkin.
Kuvasta ilmenevä äidinisäni
sanoi, että hänellä on tontti Tornimäessä. Tuossa se on. Esihistoriallisissa
kulttuureissa esi-isien hautaaminen huoneen lattian alle oli kaunis tapa.
Joissakin toisissa kulttuureissa vainajien kalloja käytettiin maljoina, joista
nautittiin juomia.
Olen sommitellut
kirjelmää Yle-keskukselle. Haluaisin varmuuden vuoksi palvoa penaatteja eli kodinjumalia
nyt uudeksi tulleessa talossani. Kauniin tavan mukaan kodinjumalille, joihin
jollain oudolla tavalla kuului myös Vesta ja joista käytettiin ehkä myös
nimitystä Lares, kuului antgaa oma osansa ateriasta. Niin että mihin se biojäte
sitten? Ehkä tuo Vesta olisi johtolanka – sillipurkki.
Suomalaisissa asunnoissa
oli vielä takavuosina alttari, tuo mainitsemani piirongin eli lipaston kansi.
Meillä on vanhempieni asunnosta peräisin oleva, jo Kauhavalla hankittu piironki
mutta ei Talvisodassa kaatunutta poikaa, onneksi. Piirongin kannelle sellainen
kuva kuuluisi, samoin kuin kunniakirja 4H-järjestöstä ja jostain Nuorisoseuran kilpailussa
voitettua. Ja tietysti virsikirja.
Nyt yhtäkkiä muistan,
että opin kaksi sanaa, ”ulkoisesti” ja ”utvärtes”, jonkun ihmisen piirongin
kannella olleesta lääkepullosta, johon oli liimattu nuo sanat ja pääkallo ja
sääriluut. Tuholaismyrkkyjä (Täystuho) säilytettiin keittiössä tai eteisessä.
Pahvinen Vim-tölkki oli keittiössä.
Apteekissa oli Myrkkykaappi.
Himmeän ruskeista pulloista monissa oli samat kuoleman merkit. Tekstit olivat
mielenkiintoisia mutta kaikki lyhenteitä. Onneksi aikanaan sattui käsiin
Farmakopea, josta ilmenivät lyhenteiden tarkoitukset ja merkillisten aineiden
koostumukset.
On pahasti tehty
kirjailijaa kohtaan hankkia kaikki hänen teoksensa ja lukea ne. Kirjailijan
ammatti on samanlainen kuin muiden taiteilijoiden. Hänen kuuluu toistaa
itseään. Ei kukaan ajattele, että jokin orkesteri soittaisi jonkin perusteoksen
joka kerta eri lailla tai että näyttelijä olisi lisännyt rooliinsa tai
poistanut siitä jotain merkittävää kesken kaiken, kun sitä esitetään kymmeniä
kertoja.
Mieleen tuli kommentista
Veijo Meren Suomen historian löytymisestä kirjamessuilta, että Meri kirjoitti
olennaisesti saman esseen kymmeniä kertoja ja yhden tai kahden ensimmäisen
jälkeen seuraavat romaanit olivat samoja. Lukija haluaa sellaista. Haanpään
juttuja selaan ja lueskelen usein, koska pidän niistä niin kovasti. Tuo tunne
johtuu nimenomaan siitä, että pidän kirjailija Haanpäästä eli hänen tavastaan
nähdä, kuvata ja kertoa. Minulle ei ole alkuunkaan yhdentekevää, onko jonkin
Lappia koskevan tekstin kirjoittanut Yrjö Kokko vai Samuli Paulaharju. Kokko
oli mielenkiintoinen ilmiö, mutta mielestäni aika keskinkertainen vetistelijä,
mutta Paulaharjun kirjoissa jokainen kirjoitettu kappale on kuin tunturipöllön
rinta, ihmeellinen yhdistelmä voimaa ja pehmeyttä ja ominaisuuksia, jotka
viihdyttävät mieltä.
Näin on todistettu,
etteivät romaanit tai muutkaan kirjat ole erillisiä teoksia. Kysymyksessä on
väärinkäsitys. Keskiajalla taideteokset ja useimmiten kirjoituksetkin jätettiin
vaille tekijän nimeä, koska sitä pidettiin tarpeettomana. Mahdollisesti
individualismi oli yksi Ranskan 1700-luvun tuhoisista ajatusherroista, joka
johti seuraavalla vuosisadalla eräät tuumimaan, että jokainen on oman onnensa
seppä, joten jos paja palaa, se on vain sepän murhe. Ja näinhän ei ole. Siitä
kärsii koko kylä ja joskus puoli maakuntaa.
Vaikka esimerkiksi Eino
Leino kirjoitti jalojen päämäärien hengessä eli rahasta, en osaa olla
ajattelematta hänen koko tuotantoaan päiväkirjana. ”Elegian” Leino julkaisi
30-vuotiaana. Siinä ollaan niin hautajaistunnelmissa että. Muistelen että hän
olisi kirjoittanut sen vielä nuorempana. Haihtuvi nuoruus…
Päiväkirjasta, jollainen
muuten myös blogi on, vaikka blogisti yleensä väittää muuta, sain uudenlaisen
kokemuksen näinä päivinä. Ministeri Jaakko Numminen soitti ja halusi varmistaa
päiväkirjaansa merkitsemänsä. Hän lienee kuvannut viime tapaamistamme, koska
kysymys oli isästäni, jonka hän tunsi hyvin. Hän luki, että Borenius ja Kemppinen
olivat nuoria pohjalaisjuristeja, jotka perustivat yhteisen lakitoimiston
1960-luvulla.
Selostin että Boreniuksen
toimisto oli perustettu 1911 eikä suku ollut pohjalainen, vaikka isoisä, Vaasan
hovioikeuden presidentti, oli kuulunut Pohjalaiseen osakuntaan ja jälkeläiset
niin ikään mallin mukaan. Helsingin lisäksi he vaikuttivat Viipurissa, mutta
alkuaan Turussa nimellä Lähteenkorva, jonka joki osa sukua ottikin
suomalaiseksi sukunimekseen.
Selvitin myös, että
Boreniukset olivat herrasväkeä ja lakimieskunnassakin huippukerrostumaa, aivan
ansiosta, kun taas Kemppiset eli oma sukuhaarani olivat jätkäväkeä aivan
väärältä puolelta Pitkääsiltaa, ja Kullervo oli siviiliammatiltaan juoksupoika
silloin kun minä synnyin.
Tämä kiinnosti
keskustelukumppaniani kovasti, joten hahmottelin hänelle saman tien maan
asianajotoiminnan pääpiirteet, senkin, mitä Boreniuksen nykyiset osakkaat
tuskin tietävät, että toimisto tunnettiin ennen oikeistolaisista ja
äärioikeistolaisista yhteyksistään, joista pahimpia olivat Donnerit.
se että Hallow tunnetaan meillä amerikkalaisessa muodossaan, se jotenkin kusee juhlan alkuperäisen luontomystisen ulottuvuuden ja elämyksen - ja taas rinnastaa sen johonkin uskisten teekutsujen näivettyneisyyteen. ..tai en mä tiijä mihin.
VastaaPoistaTosin etelään mennessä jo Götanmaalla voi kohdata aidon talventulon hippaliden tunnelman.
Tähän Kekriin liittyen tuli eilen SVT:stä ohjelma vampyyreistä. Ja kyllähän niitä vampyyreihin uskovia on vielä nykyäänkin - ainakin Romaniassa. Siellä paikallisessa Taka-Hikiässä oli joku nuori nainen sairastunut ja hikiäläiset tulivat siihen luuloon, että naisen vastikään kuollut setä on sairauden aiheuttaja ja senpä vuoksi hänet kaivettiin ylös haudastaan ja revittiin sydän rinnasta ja poltettiin tuhkaksi ja tällä sitten voideltiin sairasta naista. Miestä, joka toimi päätekijänä haudan häpäisyssä haastateltiin ja hän sanoi, että kalmolla oli verta suupielissä ja vatsa aivan turvoksissa verestä, jota se oli imenyt kurppaillessan maan päällä. Siis selvä Vampyyri. Mutta toisaalta onhan niin Trumpin kannattajiakin.
VastaaPoistaNäissä blogikirjoituksissa on aina, tai usein jotain luovaa, sellaista runoilijan otetta, vaikkapa vain osuva tai yllättävä sanapari, joka saa hyvälle mielelle, kuten vaikkapa tuo tämän päiväinen " kuin tunturipöllön rinta, yhdistelmä voimaa ja pehmeyttä" Paulaharjun kielestä ja kertomasta. Taikka muutaman päivän takainen "pieniä työmiehiä" pikkulapsiryhmästä liiveineen liikenteessä. Tästä näköalapaikaltani ikään kuin toisesta kerroksesta, autotallin yläpuolelta näen usein sellaisen taaperojoukon menossa töihinsä leikkipuistoon kuin kääpiöt Lumikkinsa kanssa. Huvittavan näköisiä vihreissä liiveissään. Melkein kuulee korvissaan "Ain laulain työtäs tee!" EG
VastaaPoistaMikrotyövoima, nuo pikku pioneerimme uljaana eespäin käyden!
PoistaPulasin lueskella ehtoon ratoksi tuota Meren "Huonot tiet, hyvät hevoset". Ei ratoksi oikein siitä ole, ainakaan illasta, liekö hyödyksikään. Alussa, jossa herätysliikkeiden juuria setvitään, putoilen tökkivästä tarinoinnista tämän tästä niskoilleni. Meri niin kuin mutisee, kynälläänkin. Ehkä tilanne kohenee, Lönnrotin polku tuntuu käsitettävältä.
VastaaPoistaYrjö Kokosta olisin eri mieltä. Hänen suuri lahjansa ei ole mielentilojen tai luonnon kuvaus vaan ajankuvan esittäminen. Kokon ihmiset ovat tietyssä mielessä paperinukkeja; heistä ei kerrota mitään sisäistä. Kokko kuvaa ihmisiä vain sellaisina kuin hän on heidät nähnyt, sortumatta kuvittelemaan heidän sisäistä elämäänsä. Juuri tämä tekee Kokon kuvauksista todenmakuisia. Aivan saman voi sanoa yhteiskunnan, viranhoidon ja kulkuneuvojen kuvauksista. Kokko antaa kuvan ympäristöstään tavalla, jossa ei selitetä liikoja ja luo tällä tavalla kiihkottoman, uskottavan kuvan jälleenrakennuskauden Lapista. Kuvan, joka pitää yhtä suvultani kuulemani kanssa. Ainoa, missä Kokko sortuu spekulointiin, on eläinten käytöksessä. Siinä hän antaa mielikuvituksensa lentää.
VastaaPoistaApropoo, surunvalitteluni dementiastasi. Uutinen on kovin ikävä. Toistaiseksi tauti ei ole vaikuttanut teksteihisi erityisen näkyvästi.
Yhden neuvon haluaisin antaa: Kun alkaa pelottaa, että tekstisi eivät enää ole järkeviä, lopeta ajoissa. Olisi todella surkeaa nähdä kunnioitettu blogisti höperehtämässä järjettömiä. Näin ei ole vielä käynyt, ja toivon, ettei sinun tarvitse lopettaa vielä moneen vuoteen.
Pitää tietysti puhua "dementiasta", lainausmerkeissä, niinhän sitä helposti sanotaan, kun joutuu vähän silmälasejaan etsiskelemään. Tellervo Koivisto aikoinaan kirjoitti kolumnissaan, että "Maunon kanssa vuorotellen etsitään laseja".
VastaaPoistaJos on tosissaan huolestunut jostain terveyteensä liittyvästä, silloinhan pitää hankkia diagnoosi, ettei tarvitse olla huolissaan. Ja jos syytä on, niin pitää mennä parhaalle tietämälleen asiantuntijalle ja ehkä vielä hankkia a second opinion kuten Jörn Donner, joka porskuttaa edelleen syövistään huolimatta. EG