Pala kurkussa

Sadussa suutari tukehtuu. Tai ehkä hän oli tohvelintekijä. Ruokapala juuttuu kurkkuun ja poloinen kaatuu maahan kuolleena kuin kivi. Mutta yllättäen vainaja yskäisee, paha pala irtoaa, ja hetken henkeä haukottuaan hän kertoo äsken kokemistaan ihmeellisistä matkoista tuntemattomiin valtakuntiin, vaikka aikaa oli kulunut vain tuokio.

Pötyä, sanon minä.

Olen perso viinirypäleille. Mielestäni päivän päätteeksi on ihastuttavaa popsia muutama. Suosittelen arvoisille lukijoille Pirkka-tuotteita. Odotan edelleen vuosien mainonnan jälkeen rahaa K-ryhmältä.

Yhteydenottoa ei vain kuulu. Ehkä ne tietävät, etten ottaisi sitä vastaan.

Olen arvellut, että mainontaa ja piilomainontaa harjoittavat blogistit laittavat itsensä tieten tahtoen pahaan saumaan. Mainostajilla on tapa kyllästyä mainostoimistoonsa. Olen tuntenut joukon mainosalan ammattilaisista. Yleensä en ole pitänyt näkemästäni. Otavalle kirjoitin mainostekstejä 1964. ”Helvetin hyviä hartauskirjoja halvalla” ei mennyt lehtiin.

Puolikas eli huolella haukattu rypäle meni henkitorveen. Tilanne oli niin epämiellyttävä, ettei siinä ehtinyt pelästyäkään. Katsoin myöhemmin ensiapuohjeen. Ei sieltä paljon tuttua selkään takomista kummempaa löytynyt. Vaikka kyllä minä tunsin ihmisen, joka melkein kuoli kuhanruotoon, joka pidätteli suupalaa juuri henkitorvessa.

Yksi hyvä tieto löytyi Heimlichin otteen lisäksi. Ei saa karata vessaan kakomaan. Taju saattaa nimittäin lähteä yllättäen. Tarvitaan joku takomaan selkään ja soittamaan 112:een. Hävetä voi jälkeen päin, jos tuntee tarvetta.

Pari viikkoa sitten keskustelimme ilman aikojamme ja sanoin, että sitä minä kadun, että olen näin vanha. Muuten pyrkisin Punaisen Ristin ensiapukurssille. Osasin joskus hyvinkin ja suoritin partiossa sen vaativamman merkinkin, jonka saadakseen piti istua kunnanlääkärinkin tentittävänä. Mutta kaikki on muuttunut. Sekin on uutta, ettei hukkuneelle anneta tekohengitystä, siis heti. Kuulemma elvytys  aloitetaan sydänhieronnalla eli hakkaamalla ja painelemalla rintaa. Kun sydän on saatu käyntiin, ruvetaan vasta käynnistämän keuhkoja.

Saadun tiedon mukaan ensiapukursseille on vielä pahempi tungos kuin kansan- ja työväenopistojen käsityökursseille.

Arjen historia tuli muotiin Ranskasta käsin (l’hjistoire de cotidienne – l’histoire de la vie privée), sitä jatkettiin Italiassa ja alettiin muutenkin käyttää innokkaasti väärin.

Mitä ihmiset oikeasti tekevät työkseen, se on edelleen huonosti tunnettu asia. Itse sain herätyksen hiljan jo mainitsemastani Studs Terkelin ”Working” -teoksesta 1970-luvun alkupuolella. En muista, että kukaan toinen olisi kiinnostunut siitä. Terkel, haastattelujen mestarin, sota-ajan kirja ”The Good War” on joillekin tuttu. Se olisi hyvä ja ilkeä lahja ”Kansa Taisteli” pilkkaajalle. Siitä käy ilmi, että kaikki on taidosta kiinni. Järkevä ihminen valehtelee gallupissa ja pakenee mitäänsanomattomaan kapulakieleen joutuessaan selvittelemään esimerkiksi työhönsä liittyviä asioita. Sillä joka puhuu laveasti, ei todellisuudessa ole paljon sanottavaa, ja taas se joka tietäisi kiinnostavia ilmiöitä, vaikenee niistä.

Niinpä haastattelijalla täytyy olla taikuutta sivuava keino saada toinen puhumaan ja sen jälkeen erilainen taikuus muokata puhe, joka on käytännössä aine toistoista ja syrjähtelevää, aidolta tuoksuvaksi. Luontevan ja aidon lauseen luominen vaatii usein kaiken keinotekoisen hyvää hallintaa.

Luuleeko kukaan vakavissaan, että missään olisi koskaan ollut nuorten miesten joukkoa, joka pudottelee niin ytimekkäitä ja korvaan tarttuvia lauseita kuin ”Tuntemattomasssa sotilaassa” esitetään? Ei varmasti ole ollut. Puhe on enimmäkseen joutavaa höpötystä ja elämä enimmäkseen turhanaikaista jahkailua.

Saman mielinen tuttava pyysi perusteluja haastatellessaan minua erinäisistä asioista. Olin sanonut, että suomalainen modernismin kirjallisuus, sekä proosa että runo, vuodesta 1951 alkaen, tuntuu nyt lukiessa kovin kuolleelta.

Puhuttajani varmaan tiesi, että tapanani on kiihkoilla Haanpään ja Päätalon tuotannosta. Ehkä hän tiesi senkin, että Waltari oli mielestäni yksi 1900-luvun parhaita kirjailijoita, tosin malttamaton hutilus siinä mielessä, että rientäessään tapauksesta toiseen hän ei jaksanut kirjoittaa tarpeeksi paksuja kirjoja, paitsi parhaansa, joka on Mikael Hakim. Ehkä se johtui myös siitä, että kunto alkoi pettää, kun hän teki työtä niin suunnattoman intensiivisesti, ja ehkä mielessä alkoi pistellä sekin, että aina käsikirjoituksen kustantajalle vietyhään hänellä oli tapa ja luultavasti lupa vetää kaameat lärvit.

Sanoin että kun modernismin aikakauden kirjailijat eivät todellisuudessa olleet kiinnostuneita muista ihmisistä. Omat vaiheensa ja tuumimisensa jokainen kirjoittaa loppuun muutamassa vuodessa, ja lukevalle yleisölle tarjotaan sitten muunnelmia.

Maailmanennätys on Dostojevskilla, sillä Karamazovissa on kokonaista viisi uskottavaa henkilöä ja sitten tietenkin kaikenlaisia suurinkvisiittoreita vaikka mitkä määrät. ”Idiootissa” on päähenkilöitä toistakymmentä, mutta he toimivat kaikki suhteessa Myshkiniin. ”Tolstoilla on ”Sodassa ja rauhassa” sata keskeistä henkilöä, mutta he ovat lopultakin asioiden ja aavistelujen mallinukkeja, samaan tapaan kuin Proustilla. Käsittämättömästi muiden yläpuolella on Tshehov. Luin jostain syystä ”Ikävän tarinan”, koska tunnen sen päähenkilön. Kuten useimmissa muissakin Tshehovin novelleissa ja kaikissa näytelmissä henkilöitä on noin kuusi, ja kaikki ovat kuin oikeita ihmisiä, eli oikullisia, arvaamattomia ja yleensä aika epämiellyttäviä.

Mutta Terkel oli radion Shakespeare. Ei niin vähäistä hahmoa, ettei tarinan laahusta. Shakespearen pysyvä tenho johtuu siitä, että hänen näytelmissään ei ole lainkaan sivuhenkilöitä. Se on hänen tapansa sanoa, ettei elämässä – maailmassa – ole lainkaan päähenkilöitä.