Paskiaisista

Tuttava vaikutti kolealta, oikeastaan ynseältä. Omahyväisyyttäni mietin, miten olisin tullut loukanneeksi häntä. Sekin kävi mielessä, että hän oli tehnyt oikean arvion; kanssani aika tärväytyy.

Hän sanoi:” Pienimmällä lapsella todettiin paha syöpä.”

Muistan kirjoittaneeni kauan sitten, miten kuuntelin armeijasta palatessa junassa elämäni kauheimman sotamuistelman. Sen kertoi vihaamani vääpeli, joka oli mahdoton rähisemään ja piti meitä varusmiehiä liian lujilla. Hän siis kertoi, se kun oli vuotta 1964, miten hän jäi ensin patterin ja sitten patteriston ainoaksi hengissä selvinneeksi Ihantalassa. Kukaan kavereista ja naapurin pojista ei edes haavoittunut. Kaikki kuolivat, menivät tohjoksi. Seuraavat 20 vuotta hän oli enimmäkseen katsellut hyvin nuorien upseereiden kukkoilua, nostanut huonoa palkkaa ja komennellut tykkimiehiä kanniskelemaan tavaraa metsään ja takaisin.

Vaimo oli kadonnut jossain välissä, eikä lapsia ollut. En osannut oikein sanoa mitään, mutta en todellakaan enää vihannut miestä enkä edes armeijaa.

Joistakin ihmisistä on kirjoitettu monta huonoa tarinaa. Tietääkseni kukaan ei ole yrittänyt kuvata Mannerheimia Pohjanmaalla tammikuussa 1918. Viholliset eivät olleet vielä edes kuulleet hänestä. Omiksi ilmoitetuista pääosa suhtautui häneen täysin tai jokseenkin kielteisesti. Hän siis tapasi oikeita isänmaan ystäviä junassa Seinäjoen asemalla, nimittäin jääkäreitä ja suojeluskuntalaisia.

Nämä näkivät jo tietämänsä. Vaasaan paenneet senaattorit olivat ajaneet tyhmyydellään ja uppiniskaisuudessaan maan asiat sekasortoon ja ottaneet nyt ylipäälliköksi mahdottoman miehen.  Ei se osannut suomeakaan ja näytti ompelukoneagentilta.

Pahaa puhutaan myös Lapuan Liikkeestä ja sen kannattajista. Minulla on siitä lähinnä pahaa sanottavaa, mutta toisaalta tuo liikehdintä johtui jostain ja sen kannattajat toimivat ainakin samassa määrin käsitettävästi kuin ihmiset keskimääri.

Blogistina olen tässä etuoikeutettu. Ajoittaisista vastalauseista huolimatta kirjoitan itsenäisen Suomen sadasta vuodesta jatkuvasti silloin tällöin. En nimittäin pidä yksittäisen ihmisen vaikutelmia epäoleellisena. Olen yksittäinen ihminen. Olen tuntenut henkilökohtaisesti, eräissä tapauksissa läheisesti, ihmisiä jotka olivat mukana vuoden 1918 tapahtumissa, puhumattakaan sitten toisesta maailmansodasta, joka määräsi välittömästi koko lapsuuteni ilmaston ja välillisesti nuoruuden.

Sain siis valtion viran niinkin myöhään kuin 1978 aloitettuani esittelijänä kaksi vuotta aikaisemmin. Kaikki työpaikkani eli Korkeimman oikeuden jäsenet olivat olleet sodassa, osa sotatuomareina, suurin osa taistelutehtävissä.

Katsoin pian yhtäkin esittelijää matrikkelista; hän tuntui vähän oudolta mutta selvästi osasi ammattinsa. Työmme erikoisuus oli esittelijäneuvokset, minun tapauksessani isäni ikäluokkaa. Tuo kulmikas mies, jonka henki haisi usein viinalta, oli ollut komppanian päällikkö. Olin jo ryhtynyt keräämään ja lukemaan rykmenttien historiikkeja. Totesin nopeasti, että tuo komppania oli joutunut hyvin hankaliin paikkoihin ja kärsinyt pahoja menetyksiä.

Myöhemmin uskalsin kysyä suoraan. Oikeusneuvos Salervo oli haavoittunut selkään Lunkulan maihinnousun taisteluissa. Oikeusneuvos Ådahl oli saanut lonkkaansa osuman piiskatykistä Käkisalmen kirkon maisemassa. Oikeusneuvos Takala oli yksi niistä harvoista, joka onnistuttiin kuljettamaan hengissä Viipurinlahdelta Teikarin saaresta mantereelle ja hoitoon.

Tuollaisia asioita ei kerrota vapaaehtoisesti. Niiden vaikutus asianomaiseen on pysyvä.

Silloisista oikeusneuvoksista ainoa nainen, Saarni-Rytkölä, oli ahdistanut desantin kerrostaloasuntonsa parvekkeelta jo talvisodan aikana ja toiminut jatkosodassa vaativissa tehtävissä sotatoimialueella.

Historia retusoi kuvia. Vuonna 1918 oli kaksi kapinaa, punakapina ja valkokapina.

Tilanne poikkesi pahasti kunnon vallankumouksista, joissa laillinen esivalta eli legitiimi järjestelmä ajetaan nurkkaan ja sen edustajia teloitetaan. Laillinen esivalta oli haihtunut savuna ilmaan, eikä Suomessa ollut koskaan ollutkaan mitään sellaista, mitä meidän aikamme nimittää valtioksi.

Tässä kohdin olen aiheuttanut vaivaa lukijoilleni, jotka ovat käsittäneet minun väittävän, ettei ennen oikein ollut mitään Suomeakaan. Oli toki. Mutta tuo valtiovillitys pääsi vauhtiin vasta 1800-luvulla. Erilaiset aluerykelmät alkoivat järjestäytyä valtioiksi, kummallisimpina Italia ja Saksa. Italiassa köyhä etelä oli yleensä kuulunut samoille kuninkaille kuin Espanja tai Sardinia ja Saksassa oli monta sataa toinen toistaan ihmeellisempää hallintoaluetta tai vapaakaupunkia.

Se oli 1800-luvun suuria käänteitä, että erilaiset kuppikunnat ajattelivat ruveta valtioiksi, Suomi yhtenä, vaikka itsenäisyys oli myöhäinen ajatus. Etenkin venäläiseen viljaan suhtauduttiin myönteisesti.

Eduskunta äänesti ylimmän vallan käyttämisestä, ja eräitä väärin äänestäneitä ammuttiin seuraavana vuonna.

Tehdessään maanpetoksen kutsumalla vieraan valtion (Saksan) sotaväen maahan ja hyväksymällä vieraan valtion (Saksan) kanssa noin vain tehdyn, epäedullisen valtiosopimuksen ”laillisuusmiehet” keksivät syyttää punaisia juuri maanpetoksesta.

Syyte ei perustunut voimassa olleeseen lakiin. Puhe suomalaisen laillisuuden haaksirikosta on iskevää ilmaisua, mutta ei meillä ennen vuotta 1918 oikeastaan ollut sellaista laillisuutta, joka olisi voinut haaksirikkoutua. Tilanne oli sama kuin aina, erilaisia paskiaisia sovittelemassa toisiinsa ahtaita etunäkökohtiaan.

Jutun kuva osoittaa, ettei Mikillä ole ongelmia erektiokulman kanssa. Tämäkin kuva on Nikon-mainos ja vastikkeeton. Ilman salamaa, herkkyys ISO 12 800.