Yankee go home

Otsikon lause oli Neuvostoliiton ajan, toisen maailmansodan jälkeen, vakioteksti kaikissa mielenosituksissa. Jenkit kotiinsa!

Suomessa ne, jotka kannattivat puolueista SKDL:ää ja tietysti SKP:n jäsenet toistivat uskollisesti Moskovan mielipiteitä. Amerikan Yhdysvalloista ei juurikaan löytynyt hyvää sanottavaa.

Sosialidemokraateista ainakin Tuomioja ja Halonen esitettiin julkisuudessa USA-skeptikkoina. Oliko tuohon väritykseen aihetta, siihen on vaikeampi vastata. Sitä vastoin Paavo Lipponen oli nopea ymmärtämään USA:n kantoja ja toisin kuin monilla muilla puoluetovereillaan hänellä oli omaa kokemusta ja harrastusta Yhdysvaltoihin.

Keskustapuolueen piirissä USA:n tuntemus ja harrastus ovat olleet perinteisesti heikkoja, kun taas Kokoomuksen piirissä on ilmennyt sekä kokemusta että kritiikitöntä ihailua.

Keskeisiä Yhdysvaltojen tuntijoita olivat Erkot, isä ja poika. Aatos Erkko oli hakenut mediaoppinsa Yhdysvalloista ja lienee viihtynyt maassa. Tietämäni mukaan hän vietti vanhana paljon aikaa Rockefeller Centerin asunnossaan.

Muistan hiukan hämmästelleeni, kun kirjoitin ja julkaisin sarjakuvista ankaran poliittisuuden aikana eli 1970-luvun alussa. Aku Ankan sanottiin edustavan amerikkalaisia arvoja, ja Euroopassa ilmestyi kirjoja, joiden mukaan Walt Disneyn presidenttien ja kenraalien määräämä tehtävä oli peittää kapitalismin todelliset kasvot.

Paremmin ajatteleva eurooppalaishenkinen nuori asiantuntijaporras suhtautui amerikkalaiseen massaviihteeseen ylenkatseellisesti. Asetelma oli jännittävä, koska edellinen sukupolvi puolestaan vierasti amerikkalaista rahvaanomaisuutta. Heille Saksa oli tietenkin maa, josta ei tehnyt mieli puhua, mutta Ranska ja osittain Englanti olivat esikuvallisia sivistysmaita.

Asennoitumisen teki joskus vaikeaksi ranskalaisten koko yhteiskunnan lävistävä amerikkalaisvastaisuus, joka ilmeni katutasolla kyvyttömyytenä tai haluttomuutena ymmärtää englannin kieltä vielä 1970-luvulla. Minulla on itselläni paljon kokemuksia ranskalaisista ja belgialaisista korkeakouluopiskelijoista ja liikemiehistä, jotka eivät kyenneet pitämään yllä peruskeskustelua englanniksi. Samaan nippuun kokemuksia kuuluvat kymmenen – kaksikymmentä vuotta vanhemmat professorit ja tutkijat, joiden englanti oli hämmentävän huonoa. Jouduin vähän väliä tulkiksi. Tätä kirjoittaessani huomaan, että tuokin taito on mennyttä. Juridiikasta selviäisin, mutta en nyt muista, mitä on liikevaihto, kassavirta tai katetuotto ranskaksi.

Meille kulttuuriradikaaleille elokuvataide oli tietty ongelma, koska ihailemamme ranskalaiset uuden aallon ohjaajat, kuten Truffaut, yllättäen ihailivat monia amerikkalaisia elokuvia, jotka me olisimme mielellämme leimanneet pintapuoliseksi ja kaupalliseksi viihteeksi.

Meille oli tärkeää, että Chaplin ja Hitchcock olivat syntyperältään englantilaisia. Sekin oli hienoa, että amerikkalainen ohjaaja oli toisinajattelija. Sille emme mahtaneet mitään, että joku Howard Hawks oli periamerikkalainen; John Waynea muistimme pilkata hänen kuuluvasta oikeistolaisuudestaan.

Kirjallisuus aiheutti sekin ongelmia, kun sekä uudenlainen, syvästi vaikuttanut teoria (uuskritiikki) että etevä runous samoin kuin edistyksellinen eli vaikeatajuinen proosa (Faulkner) alkoivat asua Amerikassa.

Lakkasin inttämästä, kun valveutuneet toimittajat korjasivat kirjoittamani Amerikan Pohjois-Amerikaksi. Heitä ei liikuttanut se, että valtion nimi suomennettuna on Amerikan Yhdysvallat.

Amerikkalaisuuden ihaileminen oli rahvaanomaista. Ihailla sai vain autoja, mutta niitä ei yleensä saanut, ja kun alkoi saada, ne arvioitiin Suomen oloihin soveltumattomiksi. (Olen edelleen tuota mieltä.)

Se kiivas arvostelu, joka kohdistui amerikkalaiseen öljyteollisuuteen ja monikansallisiin yrityksiin (United Fruit, Unilever jne.) oli osittain oikeutettua. Republikaani Eisenhowerin puheeksi ottama sotilaallis-taloudellinen yhteenliittymä oli (ja on) aivan totta. USA edisti liikeyritysten taloudellisia etuja myös asein.

Oman sukupolveni mieleen jäi pahasti Chilen vallankaappaus ja Allenden kohtalo ja Pinochetin menettelytavat. Meistä tuntui, että amerikkalaisella on sydämen paikalla lompakko.

Erilainen repliikki tähän keskusteluun tulee nyt. USA:n markkinoilla Nokia ensin onnistui ja sitten epäonnistui. Kone Oyj onnistui ja menestyy edelleen.

Nokian tarinaa ei mielestäni ole kerrottu selkeästi. Siinä missä Euroopan salainen ase on kartellit, joilla EU valitettavasti kuristaa, USA:n klassinen keino on tuontirajoitukset.

Kaikki asioita oikeasti tuntevat tietävät, että USA:ssa esimerkiksi patenttien ja tekijänoikeuden merkitys voi olla eurooppalaiselle epätoivottu, koska maan oma teollisuus suojautuu hallinnollisen koneiston ylläpitämillä muureilla. Ylpeä yksinoikeuden omistaja saattaa havaita, ettei niillä oikeuksilla pitkälle potkinutkaan-

Yksi kaikkien tuntema esimerkki on standardit. GSM-standardin USA:n valloitus jäi kesken ja epäonnistui Aasiassa. Linux on menestynyt hienosti – mutta onko se todellisuudessa eurooppalainen, vaikka keksijä ja kehittäjä on suorastaan suomalainen?

Koneen ruhtinas -kirjasta ilmenee isä Pekka Herlinin pien-Amerikan tuntemus ja ymmärrys. Montgomerystä ostettu tehdas oli suuren kasvun alku. Isoisä Heikki oli kiinni jopa parempien liikemiespiirien henkisissä virtauksissa.

Yhteenvedon tapaiseksi jää, että myös henkilölle, jolla on aivan kunnialliset tarkoitukset eli ansaita rahaa Amerikassa, maa on mysteeri. Tässä on yksi lisäsyy olla uskomatta reportaaseja kovin kerkeästi. Esimerkiksi Trump ei nähdäkseni ole millään tavalla tyypillinen amerikkalainen bisnesmies.