Herrat pettävät

Kollegat kiertelevät kysymystä venäläisten sulkemisesta olympiakisoista. On jopa ihmisoikeuksien rikkomista rangaista kollektiivisesti joukkuetta eli viattomia syyllisten vuoksi.

Tuossa on ajatusvirhe. Olympiakomiteat ovat järjestöjä. Niillä ei ole mitään oikeudellista velvollisuutta hyväksyä ketään kilpailemaan. Siten kilpailukielto ei ole rangaistus. Siten kysymys ei ole kollektiivisesta rangaistuksesta eikä ihmisoikeuksista. Hiihtovalmentajan kilpailukiellonpurkaminen on vähän eri asia, koska valmentajalta menee elinkeino, mahdollisuus solmia työsuhteita.

Ei sekään ole oikeudellinen ongelma, että Maija ei voita Eurovision laulukilpailua tai ei pääse edes karsimaan. Oikeudellinen ongelma on esimerkiksi maahanpääsy. Ratkaisija on valtio, jota virkamiehet edustavat. Maahanpääsystä ja oleskelusta on runsaasti lainsäädäntöä ja kansainvälisiä sopimuksia.

Kukaan ei ole huomauttanut Trumpin mainostamasta muurista Meksikon rajalle. Rohkenen epäillä, että ajatuksen toteuttaminen vaatisi USA:ssa laajaa lainsäädäntöä, jonka aikaansaaminen kestäisi. Rohkenen myös epäillä, että rajan ylittävien maan kansalaisten kannalta kysymyksessä voi olla perustuslaillinen ongelma. Tanskassakin näyttää muuten olevan muotia mainostaa vaalien tullen uusia, hurjia ajatuksia, joita ei voi käytännössä toteuttaa.

Jos joku ajattelee tässä hiustenhalkomista, muuttakoon ajatustaan. Yhdysvalloissa eri osavaltioiden toisistaan poikkeavien aselakien kiristäminen on käytännössä melkein mahdotonta, ja perustuslain tulkinnassa on se 1700-luvun oloihin perustuva militia-sääntö eli mahdollisuus vastustaa omaakin esivaltaa aseellisesti.

Asia on vakava. Voiko venäläinen urheilija vetää yleiseen tuomioistuimeen järjestön, joka syyllistyy syrjimiseen? Tässä tapauksessa ei voi, koska ”syrjiminen” ei johdu kansallisuudesta vaan kansallisen urheiluliiton harjoittamasta toiminnasta. Ei ongelma ole sen kummempi kuin kauppaliikkeen päätös olla ostamatta vihanneksia viljelijältä, jonka elintarvikehygienia pettää vähän väliä.

Taas kerran oli muuten pakko paikkailla omia puhettaan. Huokaisin hiljan että kun Pohjanmaan historia on kirjoja ajatellen niin sekaisin, ettei oikein kukaan tiedä oikein mitään ja selvittely on työlästä.

Paikkaisin sanomalla, että vanhemmat vakiintuneet historian niteet olen kantanut roskiin kahteenkin kertaan. Ne eivät kelpaa antikvariaattiin. Uusimmissa osissa on arvokasta tietoa ja hyvää tietoa. Silti verratessa tätä esimerkiksi uudehkoon Savon historiaan tulee pitkiin ajatuksiin, puhumattakaan uudesta Viipurin läänin historiasta, joka on niin hyvä.

Jos lukija ajattelee, että nyt kaipailen taas kirjoja, joita kukaan ei kumminkaan lukisi, lukija ajattelee väärin. Kieltämättä tunnen syvää kateutta tutkiessani esimerkiksi Nordstedtin uutta kattavaa Ruotsin historiaa, mutta kateus johtuu nuoren ja keskipolven tutkijoista, jotka ovat siellä saaneet työtä.

Lukija tietää, että esihistorian lisäksi tiedot uudemmista ajoista ovat menneet kerrassaan uusiksi, ja että nykyaika eli oma elinaikamme on täysin tutkimatta, ellei oteta huomioon kummallisuuksien ja sirpaleisten pikkuryhmien vaiheiden kronikointia.

Meille vanhastaan tarjottu tieto oli vahvojen filttereiden läpi heijastettua. Yksi niistä suotimista on anakronistinen isänmaallisuus, kansallisuusaate. Sen vaikutusta on liioiteltu niin sitkeästi, että todellisuus on unohtunut.

Etelä-Pohjanmaa on esimerkkini. Maakuntahistoria… Paikallishistoria…? Ketä ne kiinnostavat? Suoraan sanoen eivät paljon ketään.

Tämän hetken pelottavat ongelmat: hallitsemattomat muuttoliikkeet, köyhien ja rikkaiden välien kiristyminen, epätotuuksien eli valheiden suuri suosio julkisessa elämässä, terrorismi.

No nyt on niin, että nämä ovat kaikki Pohjanmaan historiaa.

Suuri epäluulo ”herroja” kohtaan vakiintui viimeistään 1700-luvulla, kun Isoviha opetti, ettei ainakaan Ruotsista tule apua ja että maalaisia käsitellään kirveellä. Pikkuviha oli helpompi mutta ei helppo, Suomen sota 1808-1809 merkitsi yhteensä kuutta kahden armeijan marssia maakunnan läpi, vetäytymiset ja perääntymiset laskien, ja joka kerta niukatkin ruokavarat syötiin ja paikat tallattiin.

Terrorismi tuli muotiin 1800-luvun puolivälissä. Siihen viitataan rikoshistoriana, jota se ei ollut. Oli ainutlaatuista, että keski-ikäiset, varakkaat isäntämiehet riehuivat kylillä ja kuohunta talttui vasta rautatien rakentamiseen ja kasakoiden pysyttävään sijoittamiseen maakuntaan.

Se oli raju rakennemuutos. Pakkovallan käyttämisen oikeus siirtyi kylistä kuvernööreille. Jo ennen puukkojunkkarikautta oli syntynyt herätysliike, johon papisto ja hallinto suhtautuivat kauan erittäin vihamielisesti. Pappeja vietiin käräjille ja kansanmiesten ja -naisten virrenveisuuta ei haluttu kuunnella.

Mutta en ole nähnyt Pohjois-Pohjanmaan Laestadiusta nimitettävän sissipäälliköksi, vaikka hän toteutti Lapinmaan Kansallisen Vapautusliikkeen ennen kuin puoli maata joutui puutavaraliikemiesten armoille. Etelä-Pohjanmaalla taloudellinen ”herännäisyys” organisoitui liikkeiksi. Elinvoimaisin näyttää olevan keskustapuolue, joka maalaisliittona ei ollut alkujaan puolue lainkaan, vaan lähellä nuorisoseuroja oleva aatteellis-haaveellinen toimintamallia, joka muutti koko maakunnan talouden vähässä ajassa.

Ja sitten tuli taas terrorismi. Pyydän kaikilta anteeksi nimitystä, mutta aseellinen toiminta ja tuhotyöt, jotka liittyivät jääkäriliikkeeseen ja johtivat vapaaseen Suomeen olivat kovin samanlaista kuin nykyinen terrorismi, ja myös jääkäreillä toiminnan oikeutti aate, isänmaallisuus. Historia kuitenkin kertoo, ettei aseellisen vastarintaliikkeen kannatus ollut jakamaton. Ja Lapuan liike väitti sekin olevansa oikeammassa kuin laki.